URHEILUTAVOITE AIKUISELLA

Mun elämä PT:nä/valmentajana pyörii hyvin pitkälti laihduttamisen ympärillä. Aikuisten syyt hakeutua liikkumisen pariin ovat usein ulkonäöllisiä ja terveydellisiä heräämisiä. Kivan ja kiinnostavan ajanvietteen löytäminen on toissijaista, koska aikuiset vaativat usein itseltään hyvin perusteltuja syitä tehdä jotain. Ja varsinkin rahankäyttöön liittyvät syyt on oltava järjellä perusteltuja, jotta niistä ei podeta huonoa fiilistä jälkeenpäin. Laihduttaminen ja terveys ovat hienoja juttuja, mutta kyllä sitä aina valmentajana toivois muutakin muutosta asiakkaan elämään. Painonpudotus on kuitenkin niin hetkellinen motivaattori ja, kun se pudotettava paino oikeasti on lähtenyt niin mitä sitten tehdään? Ei pelkkä ylläpito riitä pitämään ketään innostuneena. Yksi suurimmista haasteista työssäni on asiakkaan motivaation ylläpito, mikä hiipuu yleisesti aina sitä mukaa mitä lähempänä tavoitekuntoa ollaan. Jännä juttu, eikö vain. Kun sanon, että ulkonäkö ei tuo tyytyväisyyttä niin puhun totta ja kokemuksella. Ihmiseltä katoaa tietyssä pisteessä oman kehonsa arviointikyky ja onneksi myös se järkyttävä tarve saada muutettua ulkonäköään jatkuvalla syötöllä. Asiakkaat kaipaavat todellisuudessa ihan mitä tahansa hyvää syytä tai tavoitetta jatkaa liikkumista ja treenaamista.

Lähdin etsimään urheilutavoite-ideoita mun pitkäaikaiselle asiakkaalle, joka tarvitsee suuren painonpudotusurakan jälkeen jotain ei-ulkonäkökeskeistä tavoitetta tekemiseensä. Tavoite voisi myös olla jotain kilpailullista, jos ei muita vastaan niin ainakin selvästi itseään vastaan. Tämä kyseinen aikuinen on jo nyt kehittynyt treenaaja ja jopa kategoriassa ”liikunnallisesti lahjakas”, kilpailuhenkinen ja valmis panostamaan. Henkilö syö, kuten urheilija eikä tarvetta elämäntapamuutokseen enää ole. Tekeminen vaan tarvitsisi syvempiä merkityksiä, eikä pelkkä salijumppa oikein riitä enää. Mä ymmärrän todella hyvin, että kuntosalilla käyminen yksinään ei ole monellekaan kiksejä aikaansaava liikuntamuoto siinä, missä esimerkiksi juokseminen on. Siitäkin syystä esimerkiksi paino-progressiivinen lähestymistapa salitreeniin on monelle enemmän motivoiva, kuin terveys ja lihastuntuma edellä treenaaminen koska kehitys on selvää: joko paino nousee tai sitten se ei nouse. Samasta syystä ihmiset hakeutuvat myös kilpailemaan fitness-kisoissa, koska se on ikään kuin luonnolinen jatkumo sille että treenataan salilla. Se on sen kaikessa ulkonäkökeskeisyydessäänkin hyvin voimaannuttava tavoite!

Sain siis tähän tekstiin idean ihan puhtaasta mietteestä, että millaisia urheilutavoitteita aikuisella voi olla, miksi niitä on hyvä olla ja miksi niitä usein ei ole? Keskittymättä sen enempää tähän kyseiseen asiakkaaseeni ( sorry 😉 ) ajattelin kirjoitella aiheesta moniuloitteisemmin. 

Mä olen sellainen valmentaja, joka laittaa (lähi)asiakkaat yleensä jo alussa aika koville. Haluan saada asiakkaistani irti huomattavasti enemmän mihin he yksin pystyisivät ja olen todennut, että aktiivinen startti motivoi asiakasta kaikista eniten, eikä kukaan siihen kuole jos hengästyttää ja lihakset huutavat hoosiannaa. Ihminen monesti uskoo olevansa aivan rapakunnossa ja pystyvänsä ainoastaan tekemään kehonpainon liikkeitä, ihan vaan senkin jälkeen kun hän on ollut viikon sairaana tai reissussa. Saatika treenaamatta vuosiin. Aktiivinen startti on silti jokaiselle erilainen, mutta kuitenkin aina sellainen jossa päästään kokemaan aika vauhdilla onnistumisia. Tämä sama, omien kykyjensä aliarviointi näyttäytyy monessa muussakin yhteydessä kuin vaan valmennuksen aloituksessa. PT-valmennuksissa haastavaa on nimenomaan se, että vaikka itse näet asiakkaassa ihan valtavasti potentiaalia ja merkkejä jatkuvasta kehityksestä niin hänen kyky arvioida itse itseään on hakusessa. Täytyy muistaa antaa asiakkaalle aina palautetta tehdystä työstä ja kaikista muutoksista, mitä valmentajana havaitsee. Mä en itse usko keppiin vaan enemmän porkkanaan ja haluan jatkossakin käyttää valmennustyylinä positiivista palautteenantoa ja nostattaa asiakkaan itseluottamusta urheilussa.

Mä oon sitä mieltä, että iästä riippumatta ihminen tarvitsee tavoitteita ja ihminen tarvitsee myös harrastuksen vaikka olisikin äiti tai kiireinen yrittäjä. Jos itsensä toteuttamiselle ei jää mitään muuta rakoa, kuin illalla puhelimen selaaminen niin jossain vaiheessa tulee seinä vastaan. Aikuisillakin kuitenkin on olemassa se lapsen leikkimielisyys ja aivan varmasti myös kilpailuhenkisyys, mikä kuitenkin usein näkyy vaan työelämässä. On silti ihan oikeasti totta, että jos opiskellaan intensiivisesti yliopistossa, tehdään gradua tai pyöritetään lapsiperheen arkea, puhumattakaan jos omilla lapsilla, puolisolla tai vanhemmilla on terveydellisiä haasteita niin urheilu ei ole päällimmäisenä mielessä. Mulla ei ole kokemusta näistä edellämainituista asioista, mutta voin vaan kuvitella. Kun pelkästään tämä oman, aika rennon arjen pyörittäminen on välillä kiireistä ja sitä sun tätä. On siis aikoja, kun urheilutavoitteet eivät välttämättä ole kovin vahvana elämässä, mutta kyllä ne sieltä on kaivettavissa kun aika on oikea. Monen kohdalla se sisäinen urheilija-minä vaan odottaa purkautumisen hetkeä ja voi pojat, kun sen päästää irti niin silloin tapahtuu. Omassa työssäni ehkä kaikista parasta onkin se, miten pitkän aikaa urheilun parista poissaollut asiakas ylittää kaikki odotukset. Ohjauksella ja kannustuksella pystytään parhaimmillaan rikkoa kaikki entiset uskomukset ja saada henkinen voitto. Tavoitteiden asettaminen myös urheilussa, on kuitenkin aikuisellekin erittäin tervettä ja sallittua. Se nostaa itseluottamusta, pystyvyyden tunnetta ja oman kehityksen näkeminen/kokeminen on aivan älyttömän palkitsevaa. Vaikka työelämässä olisi kavunnut korkealle ja status olisi kunnossa niin kehitys urheilussa saa aikaan täysin erilaista tyydytystä.

Ikä on vähän sellainen, noh, rajoittava tekijä monessa asiassa, koska siihen liittyy niin paljon sterotypioita. Mitä minkäkin ikäisenä saa, kuuluu tai ei kuulu tehdä. Me lähdetään helposti kulkemaan siihen suuntaa, minne muutkin menevät niiden yleisten normein perässä. Ihminenhän on todella tavoitteellinen, mikä on varmasti yksi suurimmista syistä sekä urheilun lopettamiseen että aloittamiseen. Lapsena ja nuorena saatetaan ihan tosissaan herätellä toiveita ammattiurheilijan elämästä ja saada hulluista unelmista intoa tekemiseen. Jossain vaiheessa ajatukset realitisoituvat ehkä vähän liiankin kanssa ja urheilu lopetetaan. Se lopetetaan mm. siitä syystä, ettei ole uskoa, halua ja aikaa tehdä sitä riittävän tosissaan. Näin ollen aikuisten tavoitteellisuutta tyydytetään useimmiten uran ja talouden piirissä, hauskuuden jäädessä koko ajan pienemmälle. Läheskään kaikkien aikuisten elämään ei kuulu asioiden tekeminen just for fun ja kyllähän meistä jokainen tietää, miten rajusti elämä vakavoituu iän myötä. Kaikenlainen elämässä eteneminen lisää vastuuta ja vastuu taas lisää stressiä, stressi kuluttaa ja niin edelleen. Liikunta voisi olla erinomainen tapa keventää kuormaa, mutta ajatuksenkin tasolla treenaamaan lähteminen väsyneenä, stressaantuneena ja ärtyneenä ei houkuttele.

Nuorena urheiluharrastukset ovat suurin osa senhetkisestä sosiaalisesta elämästä ja ihmissuhteista. Aikuisiällä taas tulee paljon muutakin sosiaalista kanssakäymistä opiskelun, parisuhteen ja työpaikan myötä joten taas sen urheiluharrastuksen merkitys pienenee. Myös tietynlaiset ikään liittyvät paineet kodista, urasta, parisuhteesta ja perheestä vievät energiaa. Työelämän kuluttavuus ei jätä kauheasti vapaa-aikaa – se on täysin totta. Myös rahan osuus tässä sopassa on suuri. Raha onkin takuulla yksi suurimmista syistä miksi me aikuiset ja etenkin vanhemmat jättäytyvät pois harrastuksistaan. Kun menoja on muutenkin paljon niin karsiva käsi osuu hauskanpitoon. Se ei ole välttämättömyys siinä missä lasten harrastukset, autovakuutus tai ruoka. Aikuisella täytyy siis olla kunnon syy aloittaa treenaaminen joko ensimmäistä kertaa elämässään tai uudelleen tauon jälkeen. Se, että aikuisen täytyy olla itse oma motivaattorinsa, raahata itsensä treenaamaan, pestä itse hikiset vaatteet, laittaa palauttavaa ruokaa, ottaa selvää mitä treenata, suunnitella treeni, toteuttaa treeni ja yrittää vielä pyrkiä liikkumisen kanssa jotenkin eteenpäin on liikaa vaadittu. Kun ei ole ketään potkimassa persuksille, kannustamassa ja suunnittelemassa samaan tyyliin kuin silloin lapsena futistreeneissä. Kaikki eivät todellakaan ole analyyttisia treenaajia vaan enemmän aivot narikkaan -tyyppisiä tekijöitä. Palkataan PT tai mennään ryhmäliikuntatunnille ja tehdään mitä käsketään.

Eli palataan takaisin itse ongelmanratkaisuun, mihin mä en edes tiedä onko mulla selvää vastausta. Monilla asiakkaillani on nuoruudesta aika kovakin urheilutausta ja osalla taas ei ole minkäänlaista urheilutaustaa. Jos nuoruudessa ollaan yleisurheiltu maajoukkueessa niin jopa kilpailutavoitteen asettaminen voisi olla hyvä veto. Aikuisten lajeina fitneksen lisäksi on vaikkapa voimalajeina painonnosto ja voimanosto sekä kestävyyslajeina thriatlon, maraton-juoksu, pyöräily, hiihto, uinti jne. Myös aikuisten joukkueita on paljon paikkakunnasta riippuen. Jotta mä en ujuttaisi asiakkaitani vaihtamaan lajia ja mulla olis tulevaisuudessakin töitä niin keskityn etsimään kuntosaliharrastuksesta tavoitteellisia piirteitä. Ehkä suurimpana pointtina olis se, että se alkais tuntua luonnolliselta elämäntavalta. Ihminen, joka on tottunut ylittämään itseään ihan päivittäisellä tasolla voi olla yllättynyt siitä että asiat kerrankin menee eteenpäin aika helposti ilman ponnisteluita, kärsimystä, kieltoja ja kipua. Yksi salitreeniin liittyvä tavoite voisi siis olla aktiivinen elämäntapa, joka ei vaadi jatkuvaa paskassa tarpomista ja tsemppaamista.

Totuushan on se, että kaikkia tää ei vaan kiinnosta mutta osaa kiinnostaa ihan hulluna ja siihen hurahdetaan. Millainen kuntosalitreeni ja syöminen olis sellaista mitä jaksaisit tehdä 30 vuotta tästä eteenpäin? Aika paha kysymys, tiedän. Mä haluaisin ajatella, että jokainen haluaa olla vielä vanhanakin hyvässä kunnossa. Tarkoittaako se, että ollaan rasvattomia ja lihaksikkaita niin ei se sitä tarkoita. Me voidaan silti olla aivan varmoja siitä, että terveellinen ruoka ja lihasmassa on ISO plussa ikääntyvällä ihmisellä ja mä itse ainakin haluaisin olla vielä 80-vuotiaanakin virkeä ja elinvoimainen. Kun itsellehän me tässä pedataan parempaa tulevaisuutta myös, eikä vaan jälkeläisillemme. Virkeys, vahva, ryhdikäs ja urheilullinen kroppa, ketteryys, notkeus, voima ja kehonhallinta: nää on tällaisia isompia kokonaisuksia eikä ainoastaan ylataljan tai jalkaprässin tekemistä viikosta toiseen. Ominaisuuksien kehittämistä.

Mä tiedostan itse sen, että oon uppoutunut sellaiseen maailmaan missä prosentuaalisesti kovin moni muu aikuinen ei ole. Vaikka pienesti välillä valitankin tästä harrastuksesta ja haaveilen muissa jutuissa eteenpäin menemisestä niin onhan se totta, että mä rakastan sitä mitä teen. Rakastan salilla käymistä, mun työtä ja sitä että meillä on Juuson kanssa näin suuri yhteinen juttu. Ei mua edes häiritse ne suuret epäonnistumiset, joita vastaan on pitänyt matkan varrella taistella koska ne ovat ainoastaan lisänneet mun tietotaitoa ja kiinnostusta. Mun on hyvin vaikea sanoa, että millaista roolia fitness-kilpaileminen tulee elämässäni tulevaisuudessa näyttelemään mutta uskon ja toivon että ainakaan urheilu itsessään ei koskaan katoaisi. Mä henkilökohtaisesti pidän salitreenistä ihan valtavasti ja urheilumuotona se riittää mulle ainakin tällä hetkellä hyvin. Silti, kun taustaa on pitkän matkan juoksusta niin onhan se sellainen laji mistä saa ihan uskomattomat kiksit. Oon ainakin elätellyt toiveita siitä, että joskus vanhempana palaisin juoksun pariin jos paikat kestää ja, jos ei kestä niin laitetaan ne kestämään. Mä koin salitreenin kanssa aikalailla välittömän ”tää on mun juttu” -elämyksen, mutta oon myös nähnyt miten siihen ollaan kasvettu pikkuhiljaa. Uskon siihen, että kun pääsee eroon tarpeesta laihduttaa ja eroon puntarin kyttäämisestä niin mikä liikuntamuoto tahansa saa uuden, syvemmän merkityksen. Ei se mitä teet vaan se miten teet.

jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 20
Tykkää jutusta