Tunnelikatse vai tekemisen ilo

Näin maanantaina on hyvä päivä kirjoittaa treenistä. Aloitin itse tänään kovemman treenijakson ja eka päivä alkaa olla pulkassa.

Aina ennen uutta jaksoa keskustellaan kotona pöydän ääressä meidän tulevista treeneistä. Treenataan siis Juuson kanssa paljon yhdessä, oikeastaan lähes kaikki treenit. En usko tai tiedän, ettei se toimi kaikilla pariskunnilla mutta voihan se treenikaveri olla joku muukin, kuin oma kumppani. Itse pidän hyvää treenikaveria parhaana erikoistekniikkana, mutta ketä tahansa en siihen rooliin päästäisi.

Hyvän treenikaverin tärkeät ominaisuudet

  • Treenikaverin täytyy olla luotettava ja pitää sovituista ajoista kiinni. Myös luotettava varmistaja (molemmin puolin) on tärkeä ominaisuus, kun treenejä viedään äärirajoille.
  • Tunnette toisenne ja osaatte lukea toisianne. Kaikki eivät ilmaise itseään salilla huutamalla vaan jäävät tyytyväisesti tangon alle jumiin ilmeenkään värähtämättä. Sopikaa säännöistä.
  • Jaatte samat näkemykset treenaamisesta ja tunnet kaverin treenitaustaa, motiiveita jne. Ette kyseenalaista toisianne ja jankuta treenityyleistä. Salille ei mennä kinastelemaan. Tsemppaaminen ja virheasentojen korjaaminen kuuluvat silti asiaan.
  • Treenikaverin kanssa pitää olla kivaa, läppä lentää ja mitä ominaisuuksia kaverilta muutenkin voi odottaa. Salilla oleminen ei voi olla pelkkää naulojen paskomista.

Meillä on Juuson kanssa sama ajatusmaailma treenaamisen suhteen, mikä on muodostunut sinä aikana kun ollaan yhdessä oltu. Toisen ei tarvitse ylipuhua tai yllyttää, eikä myöskään tuomita toisen ideoita tai ajatuksia. Alkuun me korjattiin paljon toistemme tekniikoita, mutta enää siihen ei tarvitse keskittyä sinänsä erikseen. Toki korjataan, jos korjattavaa on. Nykyään toisen läsnöolo on tempojen tarkkailua, puskemista eteenpäin, painojen pudottamista, avustamista, toistojen laskemista ja tällaista.. Painojen kantamista ja siivoamista yhdessä. 😀 Sujuu puolet nopeammin.

Treenissä koen, että me täydennetään toisiamme. Juuso on rauhallinen ja mä oon ehkä vähän räväkämpi. Tää on hyvä kombo eli ei mennä pää kolmantena jalkana alusta loppuun, mutta hapenottokyky on silti koetuksella treenien aikana. Mulla oli jo alkujaan kova lihaskestävyys ja Juuso kokee, että hän on kehittynyt tällä saralla hyvin (ja mäkin olen sitä mieltä). Juuso on opettanut mulle paljon uusia asioita treenaamisesta aina liikkeistä järkiperäisiin selityksiin. Mulle on tosi tärkeetä nähdä, miten toinen uskoo muhun. Se laittaa mut yrittämään vielä enemmän ja taistelemaan toistot kasaan halutulla tempolla. Toinen voi olla ylpeä ja se on ihan mahtavaa iloita yhdessä jostain onnistumisesta salilla.

Kehittyneet ominaisuudet ovat hapenottokyky, sarjakestävyys, kivunsietokyky, voima, eri mittaiset liikelaajuudet, erilaiset tempot (neg., pos.) ja tällaisia juttuja. Kivunsieto menee ehdottomasti next levelille valvovan silmän alla, siitä jokainen voi varmasti olla samaa mieltä jos on ikinä PT:n kanssa treenannut. Mä luotan Juusoon täysin, enkä ole ikinä jäänyt oman onneni nojaan salilla. Myönnän, että raskaissa punnerruksissa, prässeissä ja kyykyissä mä en ehkä ole varmistaja vahvimmasta päästä. Mutta onhan siinäkin yksi keino syttyä suoritukseen – jos ei jaksa niin huonosti käy. Hups. Me ei olla koskaan riidelty salilla tai ylipäänsä treeniin tai ravintoon liittyvistä asioista. Mitä tulee meidän fysiikoihin niin ainakin jalat on molemmilla olleet erityishuomion alla. Juusolla myös selkä ja, vaikka mulla selkä ei mitenkään jäljessä ole niin mieluusti olen siihenkin keskittynyt. Hartialinja molemmilla on hyvä, käsiä Juuso treenaa vielä erikseen itse ja mä otan itsekseni alakerralle enemmän pakara-painoitteista treeniä.

Tässä vaiheessa mun/meidän ei tarvitse enää miettiä millä metodilla treenataan. Sillä on tuskin mitään nimeä, mutta kehonrakennustyylisesti joka tapauksessa. Suunnitellaan treenit etukäteen ja kullakin kerralla treeni on jollain tapaa erilainen. Oon päässyt jo yli sen miettimisestä, että teenkö HIT-treeniä, FST7, SST, voima+volyymi vai mitä lie massa- ja apuliikkeitä. Siellä mun tyylissä voi olla mukana yhtä jos toista, eikä siitä tarvitse tehdä sen suurempaa numeroa. Vaihtelen paljon, mutta päätavoite on kohdelihaksen rasittaminen ja loukkaantumisilta välttyminen. Se, miten tällä tyylillä pystyy treenata loppuun asti on haaste. Kiusata lihasta niin kovin kuin mahdollista ilman, että täytyy oksentaa tai nukkua loppupäivä. Mind-muscle-connection on kulunut sanavalinta, mutta käytän sitä kuitenkin koska sen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Lisäksi halu oppia omasta kehosta ja pyrkiä siihen, että ihan sama mihin liikkeeseen sut heitetään niin tiedät miten liike suoritetaan halutun tuntuman aikaansaamiseksi. Kaikenlaiset nykimiset ja ihmeelliset painon pompautukset, päänheilutukset ja ylimääräiset vauhtimomentit jätetään pois ELLEI niitä nimenomaan ole treeniin suunniteltu.

Mä uskon lujasti siihen mitä teen ja yritän miettiä aina suurempaa kokonaisuutta. Se, että pystyn/jaksan/haluan tehdä jotain kaksi viikkoa ei tee muutosta haluttuun suuntaan. Kokonaisuus muodostuu monesta pienestä palasesta ja sinne sisälle mahtuu erimittaisia sarjoja, vastusvaihteluita, liikkeitä ja ”erikoistekniikoita”. Yksi kuukausi on vaan jakso kokonaisuudesta ja tulokset tehdään pitkässä juoksussa. Ei siinä saada oikeen mitään kokonaisuutta vietyä loppuun asti, jos häröillään siellä sun täällä ja enimmäkseen tuolla. Usko omaan tekemiseen ei tarkoita sitä pelkkää treenin ja ravinnon suhdetta vaan myös kaikkea muuta sen ympärillä. Sitä, ettei urheiluun panostamisen tarvitse olla sacrificea ja vaikka tekisit asioita tosissasi niin ilo ei ole kiellettyä. Tätä mä tarkoitan uskolla omaan tekemiseen. Että vaikka joku toinen tekis asioita eri tavalla niin mun ei tarvitse tehdä niin. Ei tarvitse juosta jokaisen uuden lisäravinteen perässä ja sitoa kuminauhoja pään ympärille, koska muutkin. Mä kehityn ja nautin tästä tavasta, jolloin se on mulle paras tapa.

Joskus mulla oli näkemys, että kehittyäkseni mahdollisimman paljon ja tietysti nopeasti, mun täytyy omistautua jollain ennennäkemättömällä tavalla. Sitä voisi kai kuvata paremmin uhrautumiseksi. Luurit korville, naama vakavaksi ja eristäytyminen kaikesta muusta. Rahaa ei laiteta mihinkään muuhun, kuin ruokaan ja kaikki vapaa-aika käytetään lepäämiseen. Ruoka syödään tietenkin aina muovirasiasta. Se on tunnelikatse ja takuulla keho/fitness -piireissä suosittua. Juontaa juurensa tiettyjen legendojen motivaatiovideoista ja salitarinoista, joissa taustalla soi diippi musiikki ja kaikki on helvetin melankolista. Tähän samaan sarjaan menee se painojen kanssa ryskäminen hullunkiilto silmissä ja parin tunnin mittaiset päiväunet ennen ja jälkeen treenin. Sellaista ihaillaan ja jotenkin salaa toivotaan, että onnistuminen ja menestyminen olis kiinni siitä kuka on eniten siellä tunnelin sisällä. Mä en tohon touhuun lähde mukaan ja, jos sillä tavalla kehittyy paremmin niin selvä. Itse en huomannut näitä vaikutuksia.

Me halutaan, että ihmiset tukis ja ymmärtäis harrastusta mutta miten voidaan olettaa näin tapahtuvan jos oma naama on 24/7 väärinpäin? Vaikka et söisi kakkua jokaisissa kissanristiäisissä niin yritä edes olla innostunut juhlista, koska hetken päästä et saa enää edes kutsua. Ja se ei johdu siitä, että muut olisivat sulle kateellisia vaan siitä, ettet vaikuta kiinnostuneelta ja tuot mukanasi huonon ilmapiirin. Annat omalla toiminnallasi ymmärtää, ettet kaipaa häiriötekijöitä elämääsi. Ilo ja tasapaino muun elämän kanssa kuuluvat jokaiselle urheiluharrastajalle. Voit olla aivan varmasti lajissasi hyvä ja samaan aikaan myös hyväntuulinen, eikä se ole kehityksestäsi pois millään lailla.

Lue myös Stressipeikko

(Visited 1 080 times, 1 visits today)
jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 13
Tykkää jutusta