Tekstien takana olen minä

Mun on ihan hirveen vaikee kirjoittaa aiheesta, josta en saa rakennettua syvällistä tekstiä. Mietin, että miksi se on niin vaikeeta ja minkä vuoksi en pysty vaan kirjoittamaan jotain, julkaista ja olla tyytyväinen? Tää sama juttu ilmenee monessa muussakin asiassa, kun mietin liikaa vaikka todellisuudessa tarvitsisin kaikkea muuta kuin syvällisiä ajatuksia. Jos käyttäisin alkoholia niin pieni nollaus voisi olla kohdallaan, mutta nyt on vaan tyydyttävä tähän hitaaseen itsensä kehittämiseen niin voin jonain päivänä olla rennompi versio.

Tarvitsisin vähän rohkeutta, että voisin julkaista myös niitä tekstejä joiden puhdas tarkoitus olisi vaan viihdyttää. Mä kuitenkin ostelen vaatteita ja meikkejä, katson ihan liikaa netflixiä joten voisin suositella miljoonaa hyvää sarjaa, parhaita ihonhoitotuotetta tai varoittaa huonoista nettikaupoista. Tiedän, miten lättäperseestä saa treenattua muhkean pyöreät pakarat, miten päästään kesäkuntoon ja mitä lisäravinteita aloittelijan kannattaisi käyttää. En itse lue enää tämänkaltaisia tekstejä minkä vuoksi mun on vaikea tuottaa tällaista sisältöä. Se silti kuuluu bloggaajan työhön kehittää osaamistaan ja lukea myös muiden tuotoksia, inspiroitua ja uskaltaa.

Valikoin omalle lukulistalle aiheita, joista voisin saada jotain irti tällä hetkellä. Tekstejä, joiden otsikko ja kirjoittaja herättää mussa tunteita ja, joihin käytän mielelläni sen lukemiseen kuluvan ajan. En lue säännöllisesti kenenkään blogia vaan yleensä facebookin kautta satunnaiset postaukset pistää silmään. Oon aivan heittämällä enemmän vlogi-tyyppiä ja mua kiinnostaa asiat, joista en itse juurikaan tiedä. Elämä Los Angelesissa tai New Yorkissa – sellaisen katsomisesta mä nautin.

Arvostan paljon aktiivi-bloggaajien työtä ja ihan oikeasti suunnittelu, toteutus, kuvien ottaminen ja kaikkien mahdollisten Google optimointien tekeminen vie ihan hitokseen aikaa. En ole vielä saanut organisoitua omaa ajankäyttöäni niin, että aikaa tähän löytyisi paremmin vaikka sitä aluksi niin kovasti toivoin. Leipätyöni on niin vaihtelevaa aikataulujen suhteen, että se mitä olin suunnitellut tekeväni tänään on jo muuttunut kolme kertaa. Tiedän silti, että moni kirjoittaa blogia myös yöllä joten aikaa löytyy kyllä mikäli sen eteen on valmis tekemään uhrauksia. Mä oon niin rakastunut, että haluan viettää jokaisen vapaan minuuttini Juuson kanssa. Heh. Mutta ei kai siinäkään mitään väärää ole. Toiseksi jokainen mun asiakas tietää, että olen saatavilla lähes kellon ympäri ja nämä ovat niitä asioita mihin annan aikani.

Vaikeus ei ole pelkästään kirjoitella niitä näitä vaan mun on myös vaikea jutustella. Olen enemmän keskustelevaa tyyppiä. Jos vaihtoehtoina on höpötellä säästä tai olla hiljaa niin valitsen hiljaisuuden. En avaa suutani kauheasti turhaan paitsi snapchatissa joskus. Oon huono soittelemaan kuulumisia tai edes laittamaan viestejä ellei ole jotain asiaa. Arvostan face-to-face -kohtaamisia, jotka ovat tänä päivänä aivan liian harvinaisia. Täytyy varata kalenterista aikaa tapaamiselle kuukautta etukäteen ja jotenkin se vaan on aika nihkeetä. Joskus menin äidin oven taakse ilmoittamatta, eikä hän uskaltanut tulla edes katsomaan kuka siellä on. Tuskin menisin itsekään niin kauan, kuin meidän taloa vastapäätä on jehovantodistajien toimitilat. Olen käynyt samat keskustelut jo niin moneen kertaan, emmekä ole päässeet yhteisymmärrykseen.

Olen tietyiltä osin hyvin harkitseva, kuten sanomisissani ja teoissa jotka vaikuttavat myös muihin kuin itseeni. Vähemmän tärkeitä asioita teen impulsiivisesti ja vaihdan mielipidettäni äkkiä, kuten tuhlaan rahaa tai lähden pyörällä Seinäjoelle. Vieroksun sitä, että joku töksäyttää toiselle jotain mihin tämä ei ole voinut varautua. Lopputuloksena yleensä vastapuolen nolaaminen tai ainakin siihen pyrkiminen. Superärsyttävää on myös se, jos täytyy jatkuvasti kommentoida toisen ihmisen elämää, valintoja, ulkonäköä tai mitä tahansa. En itse kysy toiselta asioita, joista uskon hänen vaivaantuvan. Kukin kertoo itse, mikäli näin tahtoo. Jos saan lahjaksi kukkapuskan josta saan todennäköisesti tunnin sisällä hengenahdistusta niin rakastan sitä siihen saakka, kunnes sen antaja ei ole enää paikalla. Kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen, jos sillä ei saa muuta aikaiseksi kuin toiselle pahan mielen.

Lapsena mä olin se, joka halus aina istua aikuisten pöydässä. Olin se ärsyttävä pikkuvanha lapsi, joka salakuunteli nurkan takana juttuja, jotka eivät sen ikäiselle kuuluneet. Viihdyin paljon omassa huoneessani, jossa sanoitin omia kappaileita, soitin kannelta tai rakensin barbeille hienoja koteja. Kuten oon aikaisemminkin sanonut niin mikään liikkuva lapsi en ole ollut vaan selvästi sellainen mietiskelevä tapaus. Kävin monta vuotta käsityökerhossa ja tykkäsin huovuttaa, piirtää ja maalata. Jos leikin kavereiden kanssa niin halusin aina leikkiä asianajajatoimistoa tai muuta aikuisten elämää. Kunpa olisin vaan ollut enemmän lapsi silloin, kun elämä oli vielä huoletonta koska aikuisuus on niin monelta osin perseestä. Jostain syystä mua on vaan aina kiinnostanut enemmän vakavat asia, mutta tänä päivänä kaipaan elämääni kaikkea muuta kuin sitä. Iloa ja lapsenmielisyyttä sekä kapinointia aikuisuutta vastaan. Katsoin viikonloppuna 6-vuotiaan siskoni menoa ja en voi, kuin hymyillä siitä miten aitoa ja huoletonta se oli. Kunpa voisi olla päivän ajan yhtä huoleton. Tuntuu, että nyt aikuisena joutuu aivan liian usein keskusteluihin joissa pääaiheena ovat raha ja työ. Kumpaakaan näistä en jaksaisi ajatella yhtään sen enempää kuin on pakko.

Olen siis aikuistunut varhain ja ollut aina todella huolehtivaa tyyppiä. Olen ottanut ja otan edelleen kaiken maailman murheet harteilleni. Olen valmiustilassa koko ajan, jos jotain tapahtuu. Tämä piirre mussa on aikaansaanut enemmän harmia elämääni kuin mikään muu, mutta on kai sillä joskus jotain hyvääkin saatu aikaan. Aika moni voisi varmasti luonnehtia mua vakavaksi tai asialliseksi, vaikka yritän murtaa tuota stereotypiaa koko ajan. Ihan rehellisesti sanottuna kotona olen kaikkea muuta kuin vakava, mutta on mun huumorintaju aika valikoiva. Juuson kanssa nauran itseni lähes hengiltä kymmenen kertaa päivässä ja koen, että olen ainoastaan omassa kodissa se todellinen, vapautunut itseni. En sano, että pitäisin roolia päällä muulloin mutta mulla on paljon periaatteita joista pidän kiinni muiden ihmisten seurassa. Käytöstavat ja muiden kinnioittaminen päällimmäisinä. Ja totta on myös se, että 99,9% mun kaikista yli kahden vuoden sisällä tapahtuneista ihmissuhteista on olleet työkuvioita ja niissä pidän tietynlaista, asiallisempaa linjaa. Olen aito ja varmaan jopa vähän liiankin empaattinen ja mulle on tärkeää, että ihmisillä olisi helppo olla mun kanssa. Ystävyyssuhteissa oon paljon mieluummin se kenelle soitetaan, kun tulee ero kuin se ketä pyydetään baariin.

Luottamus on paljon puhuttu asia ja monelle ehdottoman tärkeää. Mä tiedän itse olevani luottamuksen arvoinen, mutta myönnän silti, että Juuson kanssa puhutaan aika paljon kaikesta. Tiedän kuitenkin, etteivät ne asiat täältä mihkään lähde! Mulle itselleni ei ole koskaan ollut ongelma kertoa arkaluontoisia asioita itsestäni, enkä vaadi luottamusta toiselta siinä mielessä etteikö nyt voisi mitään sanoa kenellekään. Tai riippuu toki, jos asioitani kerrotaan eteenpäin huonossa hengessä tai kehitellään juoruja, jotka eivät pidä paikkaansa. Tällaisia ihmisiä en kaipaa lähelleni. Puhumattakaan tilanteesta, jossa läheisistäni puhutaan pahaa.

Jos koen, että pääsen jonkun kanssa syvälliselle tasolle niin voin kyllä avautua ja viihdyn parhaiten samanlaisten ihmisten kanssa. On vaivaannuttavaa viettää aikaa ihmisen kanssa, jonka ympärillä on luodinkestävä suojamuuri mutta ymmärrän silti että monen kohdalla luottamuksen saaminen vie todella pitkän aikaa. Avoimia ja aitoja ihmisiä ei tule turhan usein vastaan. Mun mielestä ihmissuhteissa parasta on se, että voidaan keskustella ja kertoa asioita puolin ja toisin. Häpeä on tekijä, minkä vuoksi paljon jää kokematta. Parisuhteissa tämä on erityisen tärkeää ja tunteista puhuminen on ainakin mulle ehto toimivalle suhteelle. Ja tietysti se, että molemmat osapuolet saavat olla sellaisia kuin ovat eikä toinen yritä muuttaa toista.

Mua ei hävetä mikään, enkä todellakaan jaksa miettiä että mitä kellekin uskaltaa kertoa. Jos joku päättää jakaa asiani muille niin se on hänen häpeänsä ja itse haluan uskoa, että ihmiset jotka musta tietävät asioita kunnioittavat minua ja toimivat sen mukaan. Aivan, kuten itsekin teen. Tottakai sitä joutuu pettymään, jos uskoo että tuttuihin tai edes kavereihin voi luottaa sataprosenttisesti. Ei voi ja, kun tämän ymmärtää niin elämästä tulee huomattavasti helpompaa, eikä tarvitse olla loukkaantunut vähän väliä. Ei voi nimittäin vaatia muilta sellaista, mihin ei pysty itsekään. On jokaisen velvollisuus olla sen verran hyvä ihminen, että käyttäytyy muita kohtaan kunnioittavasti. Muutenkin olis mun mielestä hienoa, jos ihmiset ymmärtäisivät että ongelmia on jokaisessa perheessä, varmaan lähes jokaisessa suhteessa ja jokaisella itsensä kanssa jollain tasolla. Se ei ole harvinaisuus, että voi huonosti eikä se häpeämällä paremmaksi muutu.

 

jessica

4 vastausta artikkeliin “Tekstien takana olen minä”

  1. Heei osaatko suositella joitakin hyviä vlogeja, jotka juuri kuvaavat elämää nykissä tai losissa?

    • Moikka! Jos et jo seuraa niin tietysti Casey Neistat, Logan Paul, John Olsson, Sara Dietschy. Siinä nyt ainakin muutama. 🙂

  2. Pakko kommentoida, että tämä teksti oli aivan kuin omasta suusta. Nimenomaan tuo, että jo lapsena ajatukset ovat olleet enemmän ”syvällisiä” ja itsekin puuhastelin paljon yksin omassa rauhassani, kirjoitin tarinoita ja sanoitin biisejä… Vielä aikuisenakin minulle tullaan usein sanomaan sukulaisten/ vanhempieni ystävien toimesta että ”sinä olit kyllä erikoislaatuinen lapsi, kun viisi vuotiaana sinun kanssasi pystyi jo juttelemaan syvällisiä.” Tänä päivänä jos voin valita small talkin sijasta hiljaisuuden, valitsen hiljaisuuden. Kun keskustelen, haluan keskustella asiaa, koska se antaa minulle itsellenikin ajateltavaa. En koe pinnallisen jutustelun kehittävän minua millään tavalla, se vaan vie turhaan voimia. Koska itse ajattelen ja puntaroin asioita jatkuvasti, minua luonnollisesti kiinnostaa myös muiden ihmisten aidot ajatukset siellä pinnan takana.

    Niin ikää minäkin viihdyn parhaiten kotona ja pokaystävän kanssa tuntuu siltä, että pystyn olemaan täysin se aito, oma itseni. Oletan tämän johtuvan siitä, että hänen seurassaan minun ei tarvitse ”mukautua” ollakseni hyvää seuraa, vaan tiedän että hän rakastaa minua mielentilastani riippumatta. Jos olen työpäivän jälkeen väsynyt enkä jaksa puhua, se on ihan ok. Toista se on vaikka kaverin kanssa, kun täytyy olla skarppina jatkuvasti ja pakottaa itsestään ulos sellainen hauska ja menevä puoli, koska muuten sitä ajattelee olevansa surkeaa seuraa.

    Tosi mielenkiintoinen teksti kaiken kaikkiaan, varsinkin kun tosiaan tiivistit myös oman persoonani tähän tekstiin täydellisesti! 😀

    • Tunnistan myös kommentistasi itseni ihan täysin! 😀 Pysytään siis kotona oman kullan kainalossa ja sosialisoidaan vaan pakon edessä, heh. Ei vaan – kiva, että löytyy samanlaisia tyyppejä vaikka sitten näin netin välityksellä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 25
Tykkää jutusta