MILLOIN TÄSTÄ TULI NÄIN VAIKEAA – MOTIVAATIO

Motivaatio treenaamiseen ja fiksusti syömiseen on vähän yliarvostettua ja sitä pidetään ratkaisuna kaikkeen. Miksi osa jaksaa päivästä toiseen? Senkö takia, että he ovat motivaation valtaamia ja puhkuvat intoa 24/7? Ei. Vaan sen vuoksi, että tekemisestä on tullut ajan saatossa tapa ja osa elämää eikä se tarvitse miljoonaa syytä taakseen. Taustalla saattaa olla todella pitkän aikavälin tavoitteita, jotka vaativat päivittäin toistettuja tekoja. Se on siis enemmänkin kiinni siitä, että mitä treenaaminen ja tietylla tavalla syöminen merkitsevät kullekin, mitä arvoa niillä on. Esimerkiksi mulle tämä elämäntyyli on äärettömän palkitsevaa ja tärkeää. Se on mun työ ja elanto, se on mun ja mun kumppanin yhteinen juttu, se on myös mun henkilökohtainen ikuisuusprojekti, asia jossa voin kehittyä ja rutiini joka pitää mut hyvässä vireessä.

Mä oon itse sitä mieltä, että oli asia mikä tahansa niin ikinä kaikki ei tunnu hyvältä tai kivalta. Jokainen päivän ateria ei voi olla lempiruokaa, jos halutaan parempaan kondikseen ja ilman loukkaantumisia harvoin selvitään läpi urheilu-uran. 20 vuoden treenitaival sisältää monta epämotivoituneempaa hetkeä ja epäonnistumista. Epämukavuuden voittaminen on yhä edelleen ainakin mulle palkitsevaa, kunhan elämä ei ihan jatkuvaa kamppailua ole. Ihmiset toivoo, että olis joku poppaskonsti millä pääsis hyvään kuntoon ponnistelematta ja oonkin sanonut että ainut tapa vaikkapa laihtua on kuluttaa enemmän kuin syö. Jos olis olemassa joku kone mihin mennään seisomaan puoleksi tunniksi tai rasvanpolttopilleri, joka toimis niin eihän täällä olis enää minkäänlaisia ylipaino-ongelmia. Ja, jos nää 10 viikon nettivalmennukset, joissa aloittelijat laitetaan treenaamaan 2 kertaa päivässä ja syödään väitetyn 1500 kalorin sijasta todellisuudessa laskettuna se 1300 kaloria, olisivat pitkän tähtäimen ratkaisuja niin kaikkihan olis kunnossa. Kyllä ihminen aina yhden 10 viikkoa jaksaa kärsiä, mutta tasaisen hyvä ja jatkuva tekeminen ei nappaa monia.

Koen, että sosiaalinen media on tehnyt tästä kaikesta entistä vaikeampaa ja rehellisesti sanottuna se ei sovi kaikille selata vaikkapa sitä instagramia. Koetaan siis paineita asettua muottiin, suorittaa samaan rytmiin kuin muut ja näyttää samalta kuin muut. Paineita jakaa vaan niitä superhienoja hetkiä ja piilottaa todellisuus, ettei kukaan vaan tiedä miten epätäydellisiä me kaikki ollaan. Mä oon itse tosi aktiivinen somessa, mutta jos se olisi mulle millään lailla vaikeaa tai ahdistavaa niin en mä sitä todellakaan olisi näin monta vuotta tehnyt tähän tyyliin. Mulla on ollut sellainen periaate, että jos oon valmis julkaisemaan itsestäni kuvia hyvillä hetkillä ja hyvässä kunnossa niin sitten oon myös velvollinen näyttämään sen kurjemmankin puolen seuraajilleni. On toki monta ikävää asiaa munkin elämässä, joista en ole koskaan edes maininnut mutta ainakin se mitä tulee treeni- ja ravintoasioihin on ollut esillä monelta kantilta katsottuna. Mulla on yksityisiä asioita, mutta raja ”salaisiin” juttuihin on aika korkealla koska mun mielestä ei oo mitään noloa kertoa epäonnistumisista, paino-ongelmista, sairauksista tai leikkauksista. Nehän on ihan normaaleja juttuja ja kuuluvat osaksi monen elämää. Ainakin haluaisin osaltani olla viemässä eteenpäin sellaista sanomaa, että mitään kiiltokuvaelämää ei kukaan oikeasti elä. Jos ei muuta ole niin vähintään joku suolisto-ongelma löytyy jokaiselta.

Mä oon nyt kuitenkin ajatellut tätä treeni + ravinto -systeemiä ja sitä, että miksi se on osalle helppoa ja osalle todella vaikeeta. Mä uskon, että onnistuakseen tässä hommassa on oltava tyyni ja lopetettava häsääminen, stressaaminen ja yliampuva teatteri syiden ja seurausten kanssa, tekosyiden etsiminen ja marttyyrikerho. Ei kannata järjestää numeroa siitä, jos suunnitelmien eteen tulee este tai jos omasta mielestään epäonnistuu. Häsläävä ihminen järjestää aivan järkyttävän shown pienimmästäkin asiasta, eikä siedä muutoksia. Ei tämä voi millään onnistua, jos kaikki on niin vaikeeta ja jos kaikkia mahdollisia haasteita käytetään syynä lykätä omasta hyvinvoinnista huolehtimista tai tavoitteissa etenemistä. Mä tiedän, että ihminen pystyy tosi paljoon jos vaan tosissaan haluaa eikä tämän nyt tarvitse edes liittyä millään tavalla treenaamiseen tai syömiseen. Kuitenkin, jos vaikka sille treenaamiselle ja sitä tukevalle syömiselle tai painonpudotukselle on joku aito merkitys ja halutaan kovia tuloksia niin onnistuminen on todennäköistä. Matkan varrella tulee silti varmasti olemaan mentaalikoetuksia, jotka ovat todella tärkeitä onnistumista ajatellen. Joku päivä tulee se hetki, kun voi lämmöllä muistella omaa vahvuuttaan ja todeta että se oli sen arvoista. Hetken mielijohteiden perässä juokseminen ei johda pysyvyyteen.

Kaikilla on jotain ja suurimmalla osalla niistä, ketkä itsekin vaikkapa lajin parista tunnen on oikeasti sellaisia haasteita elämässä että niistä ei edes ääneen puhuta! Kaikilla on joku sairaus ja moni on kokenut ihan helvetillisen rankkoja juttuja elämässään, eikä me kilpailla siitä kenen elämä on ollut kurjinta. Mä tiedän, että mulla on ollut rankkaa ja tiedän että ihan tosi monella muullakin on ollut ja on koko ajan. Jokainen kamppailee jollain osa-alueella ja ainakin mulle treeni ja myös terveellisesti syöminen on todella rauhoittavaa ja pitää mut järjissäni. Ja myös se, että oon pystynyt sitoutumaan näin pitkäksi aikaa samaan asiaan ja näen siinä tuloksia on tosi hienoa. Mulla ei tule hyvä olo siitä, etten saa aikaiseksi ja moni ajattelee varmasti samalla tavalla.

Se, että halutaan yhtenä päivänä laihtua ja toisena lihasta, tänään kovaa punttitreeniä ja huomenna crossfittiä, ensi kuussa kehonpainotreeniä ja vuoden päästä uintikisoihin ei palvele yhdessä lajissa tuloksen näkemistä. Monipuolisuus on varmasti hyvästä ja, jos tavoite on liikunnallinen elämä niin joka päivä voidaan tehdä eri juttua mutta silloin ei voi vaatia itseltään että PR:t paukkuu ja ehditään rakentaa pyöreät olkapäät kun salilla käydään joskus ja jouluna. Sekametelisoppa ei anna mahdollisuutta yhdelle lajille, koska siis sehän on aivan taivaan tosi että laji kuin laji vaatii aikaa ja ajan kanssa tapahtuu motivaation nousut ja laskut moneen kertaan. Totaali loppuunpalaminen on eri asia ja silloin lajinvaihto tai tauko on kohdallaan. Kuitenkin se perus ”ei huvita” on täysin normaalia ja osa ihan jokaisen treenaajan arkea. On tosi vaikeeta edetä tai edes auttaa sellaista ihmistä, joka ei yhtään tiedä mitä haluaa ja mielipiteet muuttuu joka päivä. Ilman minkäänlaista tavoitteenasettelua on paha vaatia sitoutumista, kun ei tiedetä mitä varten ja miten pitkä matka on kuljettavana, ei voida asettaa välitavoitteita yms. Määrittelemätön tekeminen on vaikeaa. Kysy itseltäsi, että oletko tyytyväinen nykytilanteeseen ja jos vastaus on EN niin tarkenna miksi. Sen jälkeen mieti pystytkö muutokseen yksin vai tarvitsetko apua ja priorisoi tavoite. Mitä spesifimpi tavoite sen helpompi siinä on useimmiten pysyä. Suuria saa unelmoida!

Ihminenhän on luonnostaan tosi mukavuudenhaluinen, eikä ketään varsinaisesti huvittais tehdä enempää kuin mikä on täysin välttämätöntä. Ihan yksinkertaistenkin asioiden tekeminen vaatii aina jonkinlaista sitoutumista, joten itsestään ei mikään tapahdu. Siitäkin huolimatta, että treenaaminen on jättiläismäinen pala mun elämää niin kyllä mä voin hyvin jämähtää sohvalle ja katsoa yhden tuotantokauden House of Cardsia yhdeltä istumalta. Se on mukavaa ja voinhan mä selittää itselleni, että noin hyvä sarja on jopa todella kehittävää katsottavaa. Järkevä tehokkuus on kuitenkin sellainen arvo, mitä haluaisin vaalia elämässäni ja sohvalla makaaminen ei ihan kauheasti sitä edistä. Mullakaan ei olis aikaa käydä kaks kertaa päivässä salilla, valmistaa monta ruokaa päivässä, käydä ohjaamassa asiakkaita, tehdä asiakkaiden treeni- ja ravintosuunnitelmia, vastailla päivittäin sähköposteihin, panostaa blogiin, ottaa valokuvia, pitää huolta parisuhteesta, käydä kaupassa, siivota jne., mikäli istuisin yhtään minuuttia enempää tuossa sohvalla. Tai, jos nukkuisin päiväunia niin heti tippuis joku asia mun päivän aikaansaannista pois. Eli mä oon valinnut, että mulla ei ole aikaa nukkua päikkäreitä tai pitempiä yöunia, koska nää muut asiat on mulle tärkeämpiä just nyt. Jos oon sairaana niin tärkeämpää on lepääminen ja niin edelleen.

Mä oon todennut, että kaikesta ajanviennistä huolimatta tää nykyinen olemus ja vireys on mulle palkitsevampi asia kuin se, että olisin 15kg painavampi ja mulla olis enemmän aikaa katsoa Netflixiä tai nukkua. Koska mitään sen järkevämpää tuskin vapaa-ajallani tekisin. Salille lähteminen vaatii joka päivä energiaa ja aina sitä ei ole, mutta oon päättänyt kuitenkin lähteä. Jos fiilis on vähän alakuloinen niin ei tarvitse missään nimessä tehdä inhokki-liikkeitä tai jalkatreeniä, mikä vaatii erityisponnisteluja. Aina on vaihtoehtoja. Lisäksi se ”oon liian väsynyt” syy täytyis laittaa kuntoon muilta osa-alueilta – miten syöt, nukut, stressaat – eikä ainoastaan tarttua siihen treeniin, johon nämä muut ongelmat vaan heijastuvat. Liikunnasta tulee harrastus jonkun kehittymiseen liittyvän tavoitteen kautta, mutta pelkästään terveyttäkin ajatellen jokaisen kuuluu liikkua päivittäin edes hyötyliikunnan muodossa.

Mua koskettaa enemmän tavoitteellinen tekeminen ja sitä ajatellen tekosyille ei ole varaa ja tärkeintä on systemaattisuus. Aina ei vaan voi keksiä pyörää uudestaan ja löytää tekemiseen jatkuvasti jotain uutta. Kaikille tulee niitä taantumavaiheita, kun vaan tehdään ilman sen kummempia fiiliksiä. Kehittyneemmällä treenaajalla on ihan takuulla myös niitä motivaation laskuja ja tuntuu, että kaikki on jo tehty ja kokeiltu eikä oikeastaan ole mitään uutta, mikä potkis perseelle. Olis todella tärkeetä löytää itsestään sellainen voima mikä saa sut treenaamaan ja syömään hyvin, vaikka ei sillä hetkellä niin motivoisikaan. Vois harmittaa nimittäin sillä hetkellä, kun motivaatio on korkealla että miksi en vaan tsempannut vaikeankin ajan yli niin nyt voitais olla edistyneempiä. Taas omasta elämästä tähän aineenvaihdunta-ongelmaan liittyvä ajanjakso, kun paino nousi joka viikko kilon vaikka mitä olisin tehnyt. Ei se motivaatio kovin korkealla ollut (jaksamisesta puhumattakaan), mutta treeni piti mun mielen silti jollain tasolla virkeänä. Laiskistuminen olis ollut paha homma mun mielenterveydelle siinä vaiheessa ja näin jälkeenpäin ajateltuna oon tosi ylpeä itsestäni ja oon saanut tuosta paljon voimaa tähän hetkeen.

Suurin tae onnistumiselle on kuitenkin aina prosessista tykkääminen, ei ainoastaan tuloksista. Me ollaan kaikki kuultu tämä moneen kertaan, mutta se on niin totta kuin olla voi. Jos ihminen turhautuu äkkiä ajanjaksosta, jolloin tuloksia ei tule liukuhihnalta ja ylianalysoi kaikkea niin ennuste ei ole kovinkaan hyvä. Ihan vaan tekeminen ja rauhallinen mieli sekä OPPIMISENHALU ovat onnistujan tärkeimpiä työkaluja. Esimerkiksi mun paino ei ole tippunut muutamaa kiloa enempää 8 viikon aikana, eikä ole tullut mieleenkään lopettaa tai turhautua. Ei mua kiinnosta mitä sille painolle käy ja kyllähän mä kuvista, peilistä ja vaatteista näen muutoksen. Se älytön painon kyttääminen on todella raivostuttavaa ja turhaa energiantuhlausta. Projekteissaan menestyvät eivät edes oleta, että noudatetaan x määrä viikkoja jotain nopeiden ratkaisujen ohjelmaa ja sen jälkeen palataan takaisin vanhaan vaan he ovat päättäneet tehdä pysyvän muutoksen. Jos motivaatio tapahtuu puntarin kautta niin ei kannata edes astua siihen ja pilata omaa päiväänsä. Ne, jotka ymmärtävät että kaikilla on hyviä ja huonoja päiviä, kiireisiä päiviä ja surullisia päiviä pääsevät pitkälle. Treenin ja terveellisen ravinnon täytyis olla hyvinvoinnista huolehtimista eikä vaan lisäkohtia ToDo-listalle ja stressikäyrää nostattavia pakollisia rasteja.

 

jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 22
Tykkää jutusta