Stressipeikko

Kun googleen kirjoittaa stressi niin se ehdottaan stressipallo, stressivatsa, stressin hoito, stressi ihottuma, stressi sydän, stressi syöpä, stressi sairausloma… Stressi on valtava bisnes. Jos tähän hetkeen kehittelis stressittömyyspillerin niin olis takuulla miljonääri hetken päästä. VinkVink. Mä en siis aio tai edes halua pitää luentoa siitä mitä stressi on ja listata stressin terveysvaikutuksia ranskalaisin viivoin. Sen jälkeen mun lukijat voi entistä huonommin ja samoin minä. Joten mä vaan pohdin…

Jos ollaan ihan rehellisiä niin koko stressi-aihe tulee mulla korvista ulos. Se on tämän päivän suurin ongelma ja sananakin jo niin tavallinen, etten tiedä mitä ihmiset tästä enää edes ajattelee? Stressi on täysin negatiivislatautunut sana ja liitetään äärimmäisen pahaan oloon, vaikka todellisuudessa stressi potkii perseelle ja laittaa meidät tekemään. Ilman stressin aiheuttamia reaktioita meidän olis ehkä mahdotonta päästä haastavien elämänvaiheiden yli, eikä tulis sitä taistelutilaa minkä avulla mennään eikä meinata. Jätetäänkö me tekemättä asioita sen vuoksi, että pelätään niiden tuomaa stressiä? Mehän voitais valita myös niin, että mennään kohti omaa tavoitetta ja kohdattais matkan tuomat haasteet. Stressataanko me vähän liian pienistä asioista ja ylireagoidaan jännitykseen, pulssin nousemiseen ja hikoiluun tiukassa paikassa? Voisi kuitenkin ajatella, että stressi pitää meidät valppaina ja saa asiat tuntumaan joltain. Se myös kertoo, mitkä asiat ovat meille tärkeitä.

Tiedetään, että kaikilla on stressiä, me koetaan sitä eri tavalla, eri tilanteissa, pieni stressi on hyvästä ja krooninen stressi pahasta ja niin edelleen. Täysin stressitöntä elämää tuskin onkaan ja sen tavoitteluun ei ehkä kannata voimiaan tuhlata. Kukaan ei yhtäkkiä herää ja stressi on muuttunut krooniseksi. Se kehkeytyy pikkuhiljaa, juuri siten että me totutaan nousseeseen stressimäärään ja siitä tulee uusi normaali. Jossain vaiheessa on kiikuttu riittävän kauan voimien ylärajalla ja kuppi kääntyy nurin. Jos kysytään niin jokainen haluais saada stressitasojaan laskettua ja unelma stressittömästä elämästä on läsnä.

Tuntuu, että nuoret aikuiset ovat listan kärjessä stressikäyrien kanssa tai ainakin he kokevat olevansa tosi stressaantuneita – sellaiset mun ikäiset, 25-vuotiaat. Joka suunnasta satelee suorituspaineita ja odotukset kaiken suhteen on tosi korkealla. Me ollaan kuultu ihan liikaa kauhutarinoita. Tavoitteellisuus on hyvästä tiettyjen rajojen puitteissa, mutta me ei olla sinut omien voimavarojemme kanssa. Me haalitaan tosi paljon tehtävää pieneen ajanjaksoon, koska tehokkuus ja kiire. Meitä stressaa. Kumppanin löytäminen stressaa. Opinnot, työ ja raha. Syöminen, treenaaminen ja ulkonäkö. Menestyminen, unelmien toteuttaminen. Kaikki pitää olla priimaa ja samaan aikaan nyt heti. Tai mielellään jo eilen. Elämän täytyy olla julkaisukelpoista kaikin puolin. Elämä on kuitenkin muuttuvaa aina unelmista ulkonäköön ja parisuhteisiin. Muutokset stressaa, mutta turhaan. Halutaanko me muka oikeasti tallata tasaisesti vuodesta toiseen? Mä en kehtaisi sanoa omille vanhemmille, että mua stressaa syönkö perunan vai bataatin lounaaksi. Tai se, että näkyykö mun alushousut treenitrikoiden läpi. En ole nimittäin koskaan kuullut heidän valittavan stressistä, vaikka aihetta olisi ollut ihan aikuisten oikeasti. Kai elämä opettaa. 😉

Taloudellinen epävarmuus, se paskiainen. Uskallan veikata, että raha on stressin aiheuttajien paraatipaikalla. Meidän elämäntyylit vaativat niin paljon massia, ettei meinaa riittää omat ja naapureidenkaan omat elintason ylläpitämiseen. Tiedän, että monilla on pankkitilien psyykkiset turvarajat, joiden alapuolelle saldo ei saa tipahtaa. Jos tilillä ei ole nelinumeroista summaa ympäri vuoden niin menee huonosti ja täytyy jo laatia säästösuunnitelma mikä sisältää erilaisia rajoituksia. Todellisuus on kuitenkin se, että suuri osa meistä elää viimeiseen euroon asti ennen seuraavaa tilipäivää. Elämä on sellaista. Välillä menee paremmin ja välillä on tiukkaa. Kyllä mä silti myönnän, että yrittäjänä ajatus vakaasta rahantulosta on kiehtova. Se tuo varmuutta ja raha tilillä taas tietynlaista vapautta. Oon silti oppinut tulemaan välistä toimeen hyvinkin pienellä ja arvostamaan asioita, jotka eivät maksa. Sekin on todella vapauttavaa. Voisin myös väittää, että hienoja säästösuunnitelmia laativat ja sen ansiosta taloudellisesti vakaammat ihmiset eivät ole stressittömämpiä kuin me huithapelit. Rahaa varmasti on enemmän, mutta taloustilanteen pienikin järkkyminen aiheuttaa stressiä ja ahdistusta. Se on oravanpyörä.

Ennen yo-kirjoituksia vatsaan koskee ja ilmassa on hermostuneisuutta. Eron jälkeen ei meinaa ruoka maistua tai maistuu vähän liiaksikin. Maksat parin tonnin mätkyt ja tilille jää totuttua vähemmän kuukausirahaa, mikä aiheuttaa päänsärkyä ja ärtyisyyttä. Tarvitseeko tällasiin normaaleihin kehon reaktioihin tai tuntemuksiin kauheasti puuttua? Onko se niin vakavaa, että välillä väsyttää tai paino nousee pari kiloa? Jos vaan antais tilanteiden tasaantua ajan kanssa. En tiedä teistä, mutta mun mielestä stressinhallintakeinot ja sen miettiminen, että voi apua olen stressaantunut jopa pahentaa tilannetta. Me kehitellään omassa mielessä monimutkaisia koukeroita ja unohdetaan olla läsnä hetkissä. Mä oon sitä mieltä, että tieto lisää tuskaa. Me märehditään omassa stressissä ja etsitään järkiperäisiä syitä stressille. Analysoidaan omaa ja usein muidenkin stressiä. Elämä pyörii pelkän stressin tai siitä eroonpääsemisen ympärillä. Jes, mahtavaa…

Eli, jos tästä halutaan löytää ongelma niin se taitaa olla meidän kyvyttömyys elää luonnollisen stressin kanssa ja erottaa se siitä, että ollaan äärirajoilla pitkään (=haitallista). Stressiin tarvii suhtautua neutraalimmin, eikä antaa sille niin älytöntä valtaa ja käyttää kaikkia voimavarojaan stressinpoistoon. Tuskin se mihinkään on lähdössä.

Stressiä pidetään ihan kamalana ongelmana ja se heijastuu syömiseen, treeniin ja palautumiseen. Ei voida punnita päivän lihoja, koska se nostaa stressitasoa ja alle 8 tunnin yöunillakaan ei kannata treenata koska et ole 100% levännyt ja keho stressaantuu rasituksessa. Etenkin, jos vedät treenin kovalla intensiteetillä. Stressi poistuu tankkaamalla runsaasti hiilihydraattia ja päiväunilla. Ja rauhallisella kävelylenkillä luonnon keskellä. Kukaan ei kehoita treenaamaan palautumattomalla kropalla (en minä ainakaan), mutta voisin väittää että kärpäsestä tehdään härkänen ja herkästi. Jos etureisiä vähän kiristää vielä seuraavassakin jalkatreenissä niin ei se ole epänormaalia. Tai se, että välillä on nälkä.

Treenin ja syömisen suhteen tää homma näkyy myös kärsimättömyytenä. Koko ajan yritetään vaan löytää uusi ratkaisu siihen, miten saatais tuloksia NOPEAMMIN. Ja, jos kehityskäyrä ei ole halutunlainen niin raivokohtaus on taattu. Ei keskitytä ikinä nykyhetkeen oltiin sitten salilla, syömässä tai hierontapöydällä. Teet kyykkysarjaa ja mietit jo mikä on seuraava liike tai mikä on optimaalisin ateria treenin jälkeen syötäväksi. Onko se 69 vai 71 grammaa riisiä. Vai pitäiskö koittaa tankkauspäivää tähän väliin. Ainut asia, mihin tarttis sillä hetkellä keskittyä viedäkseen asiaa eteenpäin on tasan se toisto mitä tekee. Keskittyä siihen oikeen todella kunnolla ja opetella tekemään se hyvin. Oli treenityyli mikä tahansa. Keskittymällä tekemiseen saa varmasti parempia tuloksia, kuin muuttamalla kuvioita koko ajan ja kyseenalaistamalla kaiken. Jos sun täytyy tai haluat pyytää joltain apua niin ota selvää, että ihminen on sellainen kenen näkemyksiin luotat, kenen arvoihin ja lupauksiin luotat. Ei tarvitse sitten kuin tehdä vaan.

Kärsimättömyys on kerta kaikkiaan käsittämätöntä tuloshakuisessa treenaamisessa/syömisessä. Kaikkihan nyt tuloksista tykkää, eikä kukaan voi sanoa että olisi ihan sama tuleeko niitä vai ei. Mutta, jos meet joka treenin jälkeen peilin eteen itkemään sitä ettei vieläkään näy mitään niin kyllä käy raskaaksi touhu eikä tule olemaan pitkäikäistä. Joka aamu puntarille ja loppupäivä mennään naama väärinpäin. Naiset haluaa pienen luvun ja miehet suuren. Sitten, kun haluttu lukema näkyy niin tavoite onkin seuraavan 5 kilon päässä tai mietitään, että laskiko/nousiko paino liian nopeasti. Lähtikö lihasta tai tuliko rasvaa? Sitten se stressaa. Kyllä mä oon tämän reitin itse kulkenut ja se ei lopu ennen kuin tykkää siitä mitä tekee. Ei pelkistä tuloksista.

Minkä takia joku olisi etuoikeutettu saamaan kovat tulokset äkkiä? Moni tekee töitä koko elämänsä ja yhtenä monista palkinnoista on myös se kivan näköinen kroppa. Naisilla kroppaihanne on näyttää fitness-urheilijalta tai kovalta crossfittaajalta. Ihanne on mennyt todella urheilulliseksi ja luonnollisesti se vaatii jotain. Esimerkiksi omistautumista urheilulle ja siitä nauttimista. Aikaa ja samojen asioiden toistamista. Ulkonäkö on sivutuote VAIKKA laji olisi niinkin ”ulkonäkökeskeinen” kuin fitness. Sillä aikaa, kun toinen haaveilee urheilullisesta ulkonäöstä niin joku toinen tekee asian eteen jotain. Liikunta ja urheilu on kuitenkin kaksi eri asiaa. Tekemällä kävelylenkkejä et voi saada lihaksikasta vartaloa. Et myöskään kolmen kuukauden salitreenillä. Kärsivällisyyttä siihen touhuun.

Jos me ollaan kyvyttömiä elämään tällaisten elämään kuuluvien, melko pienten stressitekijöiden kanssa niin miten käy, kun jotain suurta tapahtuu? Jos yrittäis nauttia näistä päivistä, kun kaikki on kuitenkin ihan hyvin.

jessica

2 vastausta artikkeliin “Stressipeikko”

  1. Haluaisin kommentoida jotain fiksua ja oivaltavaa mutta sä sanoit jo kaiken. Loistava postaus joka sai ajattelemaan, tai ehkä pikemminkin tiedostamaan asiat, jotka pyörivät päässä koko ajan mutta eivät ome muotoutuneet näin selkeiksi 😀

    Mineam.blogspot.fi

    • Kiitos! Kiva, ettei ole yksin omien ajatusten kanssa ja joku saa niistä jopa selvääkin. ;D

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 18
Tykkää jutusta