Roskapönttöön lentäneet pokaalit

Oon ennenkin kirjoitellut aiheesta epäonnistuminen ja kirjoitan siitä taas. Käsittelen aihetta fitneksen näkökulmasta, mutta ihan yhtä pätevä tämä on muihinkin lajeihin ja elämäntaparemontteihin. Kenenkään matka tuskin on ihan tasainen kuitenkaan ja kaikenlaisia tunneskaaloja mahtuu mukaan. Kevään kisoista on niin vähän aikaa, että tunteet ovat varmasti vielä pinnassa, niin hyvässä kuin pahassa. Osa kokee varmasti pettymystä ja turhautumista, tai sitten se ei ole vielä ihan iskenyt kohteeseen. Fyysinen palautuminen kisoista on paljon puhuttua, mutta vähintään yhtä tärkeä osa on henkinen puoli. Sitä ei saisi laiminlyödä! Oli nainen tai mies, bikini tai kehonrakennus, junnu tai masters niin ei se kilpaileminen koskaan mitään lasten leikkiä ole.

Itse haluan tietysti korostaa sitä, että fitness on kovaa urheilua ja fysiikkalajeissa kilpailevat ovat urheilijoita. Harva urheilulaji vaatii sellaista ruoka-aspektia, kuin fitness eli yleensä samanaikaisesti urheilijalta vaaditaan suorituskyvyn koventamista ja energiansaanti vähenee. Pelkästään dieetin toteuttaminen on ihan uskomaton matka mielen syövereihin, puhumattakan dieetin jälkeisestä ajasta. Monta isoa juttua, joita urheilijan olisi osattava käsitellä.

Fitness-kisoja varten tehdään pitkään töitä ja jokainen toivoo onnistuvansa. Jollekin onnistuminen voi olla yhtä kuin hyvä sijoitus, mutta uskoakseni suurin osa mittaa onnistumista hyvällä kunnolla. Sellaisella kunnolla, että kisakuvia voi katsoa jälkeenpäin tyytyväisenä. Hyvä kunto ei silti todellakaan tarkoita automaattisesti hyvää sijoitusta, eikä kyllä hyvä sijoituskaan aina hyvää kuntoa. Ja tämä epäoikeudenmukaisuutena tulkittu tuomio on pirullista. Se aiheuttaa surua, vihaa, itkua ja huutoa. Tulee riitaa, facebookissa räyhäämistä, tuomareiden syyttelyä ja kilpakumppaneiden epäonnistuneiden lavakuvien julkaisua kera alentavien kuvatekstien. Se voi myös johtaa siihen, että kilpailija tai kilpailijaa edustava valmentaja tai tiimi aiheuttaa ongelmia jatkoakin ajatellen. Maine on urheilun keskiössä.

Oon itse aika lailla tunteet edellä -ihminen ja joskus hyvät käytöstavatkin ovat unohtuneet tilanteissa, joissa mieleni on järkkynyt. Mikäli kokisin joutuvani vääryyden uhriksi niin todennäköisesti olisi vaikea nieleskellä tilannetta rauhallisesti. Toivon silti, että pystyisin hoitamaan asian kypsästi ja olisin nolaamatta itseäni. Se, mikä tuntuu hetkellisesti hyvältä toimintatavalta ei välttämättä ole sitä enää seuraavana päivänä. Urheilutilanteissa muiden kilpailijoiden kunnioittaminen on aivan ensisijaisen tärkeetä, samoin tuomareiden ja kilpailunjärjestäjien. Takahuoneessa meuhkaaminen paskoista aikatauluista tai puusilmätuomareista ei ole asiallista käytöstä.

Muistan hyvin ne kerrat, kun pokaaleita on lentänyt roskapönttöön ja on kovaan ääneen arvosteltu nimeltä muita kilpailijoita. On itketty, kiroiltu ja saatu jopa raivokohtauksia. Takahuoneessa on silmiä, siellä on korvia ja siellä on niitä ihmisiä keillä on mahdollisuus vaikuttaa kilpailijan menestykseen. Oma rehellinen mielipiteeni on se, että Suomea edustamaan on lähetettävä ihmisiä joiden käytökseen voi luottaa. Myös titteli Suomenmestari, edustaa aika paljon muutakin kuin sitä että on lajissaan Suomen paras. Ja tämä koskee tietysti ihan kaikkia urheilulajeja ja lajien mestareita. Lajin maineen edustaminen, liiton ja muiden kilpailijoiden kunnioittaminen ovat vähintä mitä mestareilta odotetaan.

Tietämättä sen enempää, miten mikäkin urheiluliitto toimii niin uskallan väittää että tuomaristossakin istuvat tyypit ovat ihmisiä. Ihmiseen vaikuttaa vähintään alitajuisesti menneet tapahtumat ja mielikuvat. Jos tuomaristo on ollut useaan otteeseen todistamassa draamanäytelmää tai joutuu kerta toisensa  jälkeen lukemaan netistä samalta ihmiseltä haukkuja vääryyksistä niin mitäpä luulette – vaikuttaako seuraavaan kertaan? Tuskin ainakaan positiivisesti. Urheilu on niin paljon muutakin, kuin oikeutta ja vääryyttä. Piireissä on osattava käyttäytyä! Rehti käyttäytyminen ja fiksu kielenkäyttö kunniaan. Cheerleading-aikoina kiroilu kisatapahtumissa oli ehdottoman kiellettyä ja jokainen urheilija tiesi, että käytöstä vahditaan myös maton ulkopuolella. Rangaistus huonosta käytöksestä oli koko joukkueen diskaus.

Kaikki virheet mitä urheilija tekee, ovat arvokasta palautetta. Niiden tarkoituksena on kertoa ja jopa korostaa urheilijan heikkouksia, jotta voidaan kehittyä ja tulla paremmaksi. Jokaisen mokan jälkeen on uusi mahdollisuus, jos vaan on valmis ottamaan virheistä opikseen. Epäonnistuminen on siis paljon monimuotoisempi, kuin miltä se aluksi tuntuu ja sillä on selkeä tarkoitus. Voiton jälkeen on helppo jatkaa, mutta entä häviön? Hyvän urheilijan ominaisuuksiin kuuluu paljon muutakin, kuin voitettujen pokaalien määrä, voima tai nopeus. Henkinen kasvu ja kehitys ovat vähintään yhtä tärkeitä, kuin fyysiset ominaisuudet.

Tiedän, etten ole mikään Suomen menestynein fitness-kisaaja, mutta olen myös kokenut pettymyksiä matkallani. Jokaisen mielestä olis kiva voittaa, olla paras versio itsestään ja tietysti parempi kuin kukaan muu. Saada mainetta ja kunniaa. Mulla oli vuonna 2014 mielestäni ihan realistinen tavoite päästä junioreiden MM-kilpailuihin ja se oli läpi dieetin kantava voima-ajatus. Dieetti ei sujunut oikeastaan missää vaiheessa kepeästi vaan oli täyttä taistelua. Sellaisesta lähtökunnosta, mikä mulla silloin oli, ei vaan voi saada nätin näköistä kisaajaa. Kisoissa olin niin huono, että olisi tehnyt mieli vajota maan alle. En ollut todellakaan ymmärtänyt kotona peilistä tilannetta ja se häpeän määrä oli suunnaton. Koko homma oli pettymys.

En ajatellut kisaavani enää ikinä. Se oli siinä sitten, usko oli mennyt itseeni ja muihin. Aina aikaisemmin olen ollut kisojen jälkeen intoa täynnä ja valmis kovaakin kovempiin suorituksiin seuraavalla kerralla. Nyt sitä ei tullut, en ollut varautunut niihin tunteisiin mitä koin. Treenaaminen jatkui koko ajan hyvinkin määrätietoisena, mutta koko fitness. Hyi. En voinut olla sitä mieltä, että kokemus itseni täydellisestä nolaamisesta veisi mua eteenpäin. Se, että olisin jättänyt menemättä lavalle olisi ollut myös suuri pettymys, mutta kuitenkin parempi vaihtoehto. Tänä päivän mua ei enää haittaa tuo kisa. Oon käynyt itseni kanssa kyllä todella perusteellisesti läpi koko homman ja oon todellakin sitä mieltä, että tätä tarvittiin. Tein todella ison työ ja olen siitä ylpeä, mutta sillä kertaa se ei riittänyt. Kisoissa ei mitata sitä, kuka jätti minkäkin verran kiloja taakseen. Jokainen itse kisannut tietää, miten vaihtelevia nämä projektit saattavat olla ja aina ei vaan onnistu.

Nyt olen tietoinen siitä, mitä täytyy parantaa seuraavaan kertaan jos sellainen tulee. Opin sen, että lähtökunnon on oltava siisti ja mun kohdalla ihan max. 10kg kisapainosta. Vähempikin kelpaa. Kalorit off-seasonilla on oltava sellaiset, että niistä on mahdollista alkaa dieettiä toteuttamaan. Aerobinen kunto ei voi olla nolla ennen dieettiä. Palautumiseen on panostettava läpi vuoden. Taloudellinen tillanne on oltava vakaa. Valmentajaa on nähtävä livenä mahdollisimman usein. Ja tietysti edellisestä kisasta on oltava paluduttu. Tänä päivänä en edes odota, etteikö vastoinkäymisiä tulisi koska ne ovat osa elämää. Urheilua tai ei. Pystyn itse vaikuttamaan siihen, miten reagoin näihin tilanteisiin ja pysymällä rauhallisena vähennän turhaa stressiä. Urheilu ei ole maailmanloppu, vaikka se suuressa roolissa elämässä onkin. Häviöitä tarvitaa, jotta voittaminen voi tuntua joltain.

Kun ajattelen hyvän valmentajan ominaisuuksia niin sieltä nousee muutama asia ylitse muiden. Valmentajan täytyy olla sellainen, jolla ei mene sormi suuhun kun ongelmia ilmaantuu. Kuka on valmis auttamaan vaikeita tapauksia ja halukas ottamaan selvää asioista, tutkimaan ja katsomaan boksin ulkopuolelle? Tekemään jotain muuta, kuin sitä ”näin on aina ennenkin tehty” -juttua. Todellakaan jokainen ei uskalla ottaa riskejä! On myös tärkeää, ettei valmentaja uskottele pystyvänsä enempään kuin pystyy. On vahvuus myöntää, että ”Hei, oon pahoillani mutta mä en osaa auttaa sua. Etsitään sulle yhdessä joku, joka osaa.”. Tai ”Hei, mulla ei ikävä kyllä ole sulle aikaa tällä hetkellä.”. Valmentajan rooli urheilijan elämässä on niin iso, että siihen liittyy väistämättä myös vastuuta. Enkä takoita nyt ainoastaan sitä, että valmentaja osaa rakentaa urheilijalleen toimivan dieetin vaan lähinnä sitä, että valmentaja osoittaa välittävänsä urheilijasta ja ottaa tämän vakavasti.

Virheistä ei kuulu ottaa opiksi ainoastaan itse urheilijan vaan myös valmentajan. Valmentaja on se, joka rakentaa mentaalisesti vahvoja urheilijoita ja vaikuttaa kehittävästi urheilijan mieleen. Valmentajan tehtävä on antaa rakentavaa ja kiertelemätöntä palautetta, oikeassa paikassa, oikeeseen aikaan ja huomioida urheilijan sen hetkinen mielentila. Kisojen jälkeen ollaan herkässä tilassa ja silloin ei ruveta käyttämään voimasanoja tai antamaan rajua palautetta. Kaikki se, mitä valmentaja päästää suustaan ennen kisaa, kisan aikana ja kisan jälkeen vaikuttaa urheilijaan. Näin ollen on valmentajan tehtävä oppia käsittelemään omaa urheilijaansa. Kemiat, kemiat, kemiat: on kyse tiiviistä ihmissuhteesta. Vaikka urheilija vaikuttaisi ulospän vahvalta niin kisan jälkeen haukkujen saaminen valmentajalta on epäinhimillistä ja loukkaavaa.

Uhoaminen ja raivokäyttäytyminen, palkintojen roskiin heittäminen ja meuhkaaminen on kaikkea muuta kuin urheilijamaista tai suvaittavaa käytöstä. Valmentaja ei voi opettaa valmennettavalleen tällaista tapaa käsitellä pettymyksiä ja epäonnistumisia – valmentaja itse ei voi toimia näin, eikä myöskään antaa urheilijansa toimia näin. Tiiminä heidän molempien on käyttäydyttävä yhteisen edun mukaisesti. Valmentajan puolelta kiroilu ja pettymyksen näyttäminen on amatööritouhua. Mikä voisi olla urheilijalle pahempi pala, kuin nähdä valmentajan pettymys? Lopettakaa välittömästi!

Lajista riippumatta urheilu on niin paljon muutakin, kuin mittelöintiä siitä kuka on paras.

(Visited 2 157 times, 1 visits today)
jessica

Yksi vastaus artikkeliin “Roskapönttöön lentäneet pokaalit”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 30
Tykkää jutusta