PROJEKTIN JÄLKEINEN TYHJIÖ

Projektin ei tarvitse olla liikunnallinen, liittyä painonpudotukseen tai fitness-kilpailuihin, jotta sen jälkeistä oloa voisi kuvailla tyhjiöksi. Kuitenkin nyt, kun fitneksen kulta-aika on käsillä ja kilpailuja käydään ympäri maailman niin mun kirjoitus liittyy kroppa-projekteihin, enimmäkseen kilpailemiseen. Mun omista, viime kisoista on oikeastaan tasan 3 vuotta aikaa ja tuntuu että osaan katsoa tätä hommaa vähän laajemmalta, kun siihen on saanut kunnolla etäisyyttä. Mun mielestä on tärkeää kertoa, että kisojen jälkeen voi olla vaikeaa ja samoin voi olla painonpudotusprojektin jälkeen. Tulee sellainen ”no mitäs nyt” -fiilis, mihin mä nyt kanavoin sen kaiken energian ja suunnitelmallisuuden, mitä teen vapaa-ajallani? Näen jatkuvasti sitä, kun joku aloittaa ja toinen ikään kuin lopettaa projektinsa eli sama tyhjiö-ilmiö on läsnä myös painonpudotusprojekteissa. Niihin täytyy aivan yhtä lailla panostaa hetkellisesti todella paljon.

Kun sanon, että kilpailemisessa yhdistyy omalla tavallaan intohimo, innostus ja myös pakkomielteisyys niin en valehtele. En myöskään tarkoita sitä pahalla, koska äärimmäisyyksiin vietynä asia kuin asia alkaa menettää terveen otteen, eikä tässä nyt auta jeesustella kenenkään. Olisi tottakai suotavaa, että kilpailija etenee matkaansa nimenomaan intohimo edellä, eikä pakkomielteen tai riippuvuuden ohjaamana mutta kai kisoihin valmistautuminen on aina sekoitus näitä kaikkia. Se on tarkkaa suunnitelman noudattamista ja rutinoitumista sen täydellisessä merkityksessä. Mitä kauemmin hommaa tekee, sitä paremmin sen alkaa ymmärtää millä asioilla on oikeasti merkitystä ja missä vaiheessa, tai missä suhteessa. Ensimmäistä kertaa kisoihin valmistautuessa ainakin itselläni meni homma aivan yli ja siitä on tultu huomattavasti eteenpäin. En kuitenkaan usko kilpailukokemuksen poistavan kisojen jälkeisen ajan haasteellisuutta. Esimerkiksi suhde ruokaan on taatusti monella häiriintynyt jonkin aikaa kisojen jälkeen ihan siitäkin syystä, että pullahtamista pelätään niin paljon ja siitä on tehty jumalaton pelote. Kisojen jälkeen nälkä on kova, mutta samaan aikaan jokaisen suupalan vaikutusta kehoon ylianalysoidaan. Tiedostetaan se, että saavutettu kunto voidaan menettää hyvin nopeasti ja kauhutarinoita tästä on kuultu enemmän kuin paljon. Mä en kutsuisi tätä varsinaisesti syömishäiriöksi, mutta hetkellisesti suhde ruokaan on epänormaali. Se tasaantuu kyllä.

Sanoisin, että kaikista tärkeintä kokonaisvaltaista onnistumista ajatellen on kliseisesti rakastua prosessiin. Urheilussa paremmuuden mittarina on tuloksellisuus, mutta suurimmat onnistumiset ovat seurausta intohimosta ja rakkaudesta tekemistä kohtaan. Oli laji mikä tahansa. Kilpaileminen on todella henkistä puuhaa. Kroppa laitetaan tottakai fyysisesti koville, tekemistä riittää ja nälkää nähdään välillä enemmän ja välillä vähemmän, välillä väsyttää ja seuraavana päivänä ollaan aivan eeppisessä flowssa. Kuitenkin kaikki edellä mainittukin kulminoituu mielenlujuuteen, sen kehittämiseen ja sen kanssa kamppailemiseen. Juuri tästä syystä kilpailijan kehittyminen on aivan varmasti ikuista, eikä se ole todellakaan mitattavissa pelkästään kireydessä tai lihasmassassa. Itse kisa on pieni osa projektia ja voisin väittää, että kovin vaihe on tulossa vasta kisojen jälkeen kun on päästettävä irti kuukausia kestäneestä projektista. Ei ole häpeä sanoa, että jonkinasteinen masennustila on varmasti yleinen koska kilpailemiseen liittyy niin paljon tunteita. Kilpailuihin valmistautuva kokee hetkellisesti olevansa huomion keskipisteenä omassa elämässään, parisuhteessa ja varmaan perheen ja ystävienkin keskuudessa. Vaikka kilpailija itse ei olisi tätä huomiota pyytänytkään, mutta tiedostamattaan oma mieli kiinnittää huomiota vaan niihin kisoihin liittyviin kysymyksiin ja huomioihin ”miten dieetti etenee, mikä kunto, onko nälkä ja väsy, kisat sitä ja tätä”.

Mä oon itse ollut pettynyt, onnellinen, helpottunut, ahdistunut, hukassa, motivoitunut, väsynyt ja loputtoman nälissäni kisojen jälkeen. Saadessani paikan EM-kisoihin olin samaan aikaan todella onnellinen ja ylpeä, mutta myös niin väsynyt että odotin kisojen vaan olevan ohi. Itsensä tsemppaaminen oli mennyt jo niin yli, ettei enää edes kiinnostanut. Viimeksi olin pitkän dieetin jälkeen pettynyt, epämotivoitunut ja ensimmäistä kertaa sitä mieltä että fitness on omalta osaltani tässä. Ensimmäiset kisat taas yllättivät positiivisesti kaikki odotukseni ja niistä jääneet fiilikset motivoivat vielä tänäkin päivänä. Kisojen jälkeinen tyhjä fiilis voi tulla yhtä hyvin onnistumisen tai pettymyksen jälkeen ja uskonkin, että sen välttääkseen olisi tärkeää jutella valmentajan kanssa, muiden kilpailijoiden kanssa ja asettaa itselleen jokin uusi tavoite. Tärkeää on myös ymmärtää, että kyse on VAAN kisoista. Se ei ole maailmanloppu. Joskus tulee varmasti kisoja, joista lähdetään kotiin tyhjin käsin. Musta itsestä ainakin tuntuu siltä, että oon aina keskittynyt niin paljon itse kisaan että saavutuksesta nauttiminen on jäänyt aivan toisarvoiseksi. En ole koskaan esimerkiksi nauttinut ollessani ulkoisesti ehkä elämäni parhaassa kunnossa tai juhlinut kisojeni jälkeen hyvässä seurassa saavutettuani maalin. En ole käynyt edes kisadieettiäni läpi, miettinyt mikä siinä meni hyvin ja mikä huonommin, missä voisin kehittyä… Suurin virhe minkä urheilija voi tehdä on asioiden kieltäminen ja pettymysten ignooraaminen.

Ihmismieli ei ole ihan niin yksinkertainen laitos, että sormia napsauttamalla se pystyisi muuttaa fokuksensa suunnan. Jos ollaan mietitty muutama kuukausi lähinnä omaa kroppaa ja sen viemistä äärirajoille, omaa parasta kuntoa, lihaksia, rasvaa, kehon nesteitä ja sijoitus-tavoitteita niin siitä ajatusmaailmasta ei irrottauduta ihan helposti. Vaikka elämä ei muutukaan sen suhteen, että treenataan ja syödään sitä tukevasti niin tavoitteellisuuden suunta muuttuu aina jollain tapaa. Se on välttämättömyys saada kasata ajatuksia kilpailuiden jälkeen. Hyvä valmentaja käy kilpailijan kanssa kohta kohdalta läpi kuluneen dieetin ja kisat, vahvuudet, heikkoudet, realistiset tavoitteet ja luo suunnitelman jolla kisaajan on mahdollista kehittyä paremmaksi. Yhden päätavoite voi olla takareisien kehittäminen, toisen aineenvaihdunnan parantaminen ja kolmannen kireäksi pääseminen. Paremmaksi kehittyminen ei ole summan mutikassa touhailua vaan kunnollisen suunnitelman toteuttamista etenkin off-seasonilla. Valmentajalla on roolinsa, mutta niin on myös kilpailijalla itsellään eikä hyvät ohjeet tarkoita tietenkään sitä että kukaan niitä välttämättä noudattaisi.

Fokuksen lisäksi kilpailijalle kova paikka on tietysti muutokset kropassa ja tää onkin varmasti se isoin juttu, mitä pelätään. Kilpailija ymmärtää usein itsekin, että kisakunto on hetkellinen ja siinä ei ole tarkoitus pysyä ikuisesti mutta kuten sanottu niin kerran, kun näkee itsensä kisakunnossa niin se on menoa. On aina äärimmäinen vertailukohde ja vielä vuosienkin jälkeen se on kisakunto sitä ja kisapaino tätä, viime kisadieetin alin paino ja toissa kisadieetillä tähän aikaan oli tuollainen ja nyt on tällainen. Moni sanoo dieetillä odottavansa siitä, että kroppa lähtee vähän tervehtymään ja ollaan takaisin normaalimmassa lookissa, mutta kun hetki oikeasti koittaa niin ollaanko siihen valmiita? Se isoista puuroannoksista haaveilu saattaa myös olla pelkkää toiveajattelua sen jälkeen, kun ensimmäinen suklapatukka menee ääntä kohti ja herkuttelua voi olla vaikea lopettaa. Jos nyt käy niin, että painoa alkaa kertyä toivottua reippaamalla tahdilla niin ei siitäkään kannata alkaa itseään ruoskimaan. Mä oon tehnyt sen useamman kerran ja niin on moni muukin. Ihan yhtä lailla tässä ihmisiä kaikki ollaan ja kisojen jälkeinen syöminen on oma oppimisprosessinsa.

Tyhjyys tarkoittaa osalle tavallista arkea ja osalle taas kisakunnon menettämistä. Mulle tyhjyys ollut sitä tavallisen arjen elämistä, koska ei oo ollut oikeastaan muuta innostavaa kuin kisaaminen. Se on aivan älyttömän tärkeetä olla sitä vastapainoa kilpailemiselle ja myös vastapainoa salitreenille ja syömiselle, koska kisat tulee menee tosi nopeasti ohi. Hankkikaa muitakin harrastuksia ja olkaa tekemisissä ihmisten kanssa, jotka eivät kilpaile. Asettakaa välitavoitteita ja antakaa itsellenne myös lupa rentoutua ja lomailla. Multa ei löydy selvää vastausta siihen miten tämän tilan voisi täysin välttää, enkä tiedä onko se viisasta sitä yrittäkään. Tunteet on hieno asia ja siitähän se oppiminen todellisuudessa tuleekin, kun me ajatellaan ja toimitaan ajatustemme pohjalta.

jessica

Yksi vastaus artikkeliin “PROJEKTIN JÄLKEINEN TYHJIÖ”

  1. Kiitos tästä postauksesta! Tämä ”tyhjiö” tilanne oli itselle hyvin ajankohtainen muutama kuukausi sitten. Vasta nyt tuntuu siltä, että arki on normaalia. 😀

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 11
Tykkää jutusta