MITEN OLEN PANOSTANUT BIKINI-FITNESSIIN?

Mulla tulee usein kesäisin sellainen vaihe, kun mietin että mitä jos tän treenaamisen vaan lopettais kokonaan ja löysäis ihan kunnolla. Ei siis pelkästään kesän ajaksi vaan ihan lopullisesti. Aloittais aivan eri tyyppisen elämän, eikä uhrais ajatustakaan samoille jutuille, joiden ympärillä elämä tällä hetkellä pyörii. Että mitä kaikkea ehtis tehdä ja mitä mä edes päättäisin tehdä, mikä olis se uus juttu vai olisinko vaan? 😀 Ehkä nyt ei kuitenkaan, mutta jossain vaiheessa se varmaan tulee vastaan kun täytyy löytää terve harrastamisen ja hyvän olon liikkumisen taso, eikä olla niin tosissaan. Sitä ennen mun toiveena olis kuitenkin jopa vähän vakavoitua tän asian suhteen.

En koskaan halua ajatella, että elämäntyylini rajoittaa mua jotenkin mutta jos rehellisiä ollaan niin tottakai se on mullistava valinta, jolla on sen mukaiset seuraukset. Kun panostaa yhteen asiaan niin kolme muuta jää taka-alalle, kun jokainen kuitenkin tietää miten kovalla draivilla saa asioita tehdä jos meinaa mitään saada aikaiseksi. Mä oon kuitenkin joiltain osin sellainen hetkessä eläjä, että en mä koskaan usko tämän tyylisten valintojen olevan ikuisia. Teen juttuja sen aikaa, kun niiden saavuttaminen tuntuu kaiken vaivannäön arvoiselta ja tää on ollut ainakin mulle sellainen tyyli, jolla oon saanut elämääni paljon sisältöä. Haluan kuitenkin tehdä tosissani jotain ja käyttää sitä kaikkea intohimoa mikä mun sisällä jyllää. 40 vuoden päästä se saattaa olla sukkien kutominen ja tällä hetkellä mä urheilen.

Mä oon siis huomannut sen, että mulla on pakko olla joku oma juttu koko ajan meneillään. Tää treenaaminen, ja kisaaminen varsinkin, on sellaista touhua mikä vaatii psyykkausta jotta siinä pääsee eteenpäin. Jos ajattelen sellaista itsensä ylittämis -treeniä ja sitä, millaisilla ajatuksilla pystyn viemään itseni toiseen ulottuvuuteen niin ei siihen riitä mikään ulkonäkökeskeinen ajatus, kuten visualisointi omasta parhaasta kunnosta. Silloin ajattelen ihan muita, voimaannuttavia asioita joilla on mulle aidosti merkitystä. Kun ei isoilla jaloilla ole mulle ihan oikeesti sellaista arvoa, jota ilman en pärjäisi. Ei se motivoi riittävästi, eikä Nicole Wilkinsin kuva jääkaapin ovessa auta paskan vertaa mun suorituksiin salilla. Tässäkin asiassa mä toimin syvällisemmillä ajatuksilla ja sen takia todella next level -treenaaminen on työlästä. Se ajatustyö niiden kovien suoritusten takana on niin haastavaa, että sellaiseen ei aina riitä paukut. Eikä tietenkään joka treenin tarvitse sellainen ollakaan, mutta ainakin osan. Mä uskon myös siihen, että kovassa kunnossa olevan fysiikkakisaajan on täytynyt tehdä jotain eri tavalla, enemmän, paremmin ja intohimoisemmin kuin monen muun treenaajan. En mä tiedä onko asia todellisuudessa näin, mutta haluan uskoa että on.

Mä en oo pystynyt olemaan täysin tyytyväinen mun sali-suorituksiin pitkällä tähtäimellä tai siis mulla oli todellinen notkahdus treeneissä tuossa jokin aika sitten. Oon päässyt jo huomattavasti eteenpäin siitä, mutta vielä on tehtävää jotta oon parhaimmillani. Jokainen kadun tallaaja voidaan laittaa tekemään yksi tosi kova treeni ja se pystyy siihen, mutta kuka pystyy ylittämään itsensä säännöllisesti? Tästä syystä, erityisesti tästä syystä, se valmentajan rooli on niin merkittävä. Vaikka väsyttäis ja ketuttais niin sä et edes kehtaa löysäillä valmentajan kanssa ja silloin näet mihin todellisuudessa kykenet. Mä tiedän mihin pystyn oikeassa mielentilassa ja tuo mielentila on nyt jotenkin häiriintynyt. Koska mua ei enää stressaa juuri mikään, ainakaan sen enempää, eikä mua ihan hirveästi mikään pelotakaan niin on vaikea löytää tarpeeksi vahvoja ajatuksia voimaannuttamaan tekemistä. En kaipaa raivoa vaan enemmänkin sellaisia liikuttavia tunteita puskemaan mua eteenpäin.

Sisäinen rauha, armollisuus itseään kohtaan, lepo ja kaikki vastaava on ollut liikaa pinnalla ja oon alkanut ihan itsekin miettimään tavoitteellisen treenaamisen ja kilpailemisen yhteyttä näihin asioihin. ”Älä treenaa, jos ei tunnu siltä” ei voi toimia kuin pahasti ylikuumentuneelle treenaajalle, joka ei tunne lainkaan rajojaan. Nykyään täytyykin olla tosi tarkkana kenelle uskaltaa antaa ohjeeksi ”Yleensä hyvät treenit tulee silloin, kuin ei yhtään huvita, väsyttää ja ärsyttää. Lähde vaan tekemään niin kyllä se sieltä lähtee!”. Totuus on kuitenkin se, että huippu-urheilussa vaadittavat mielentilat eivät ole edes tekemisissä tämän planeetan kanssa ja mun mielenterveys vaatii ainakin ajoittaisia käyntejä tuolla puolen. Uskon ja tiedän, että myös tosi moni muu treenaajaa nauttii rajojen rikkomisesta ja äärimmäisistä treeneistä. Vaikka me ei ammatiksemme kilpaillakaan niin mä kyllä haluaisin elää ainakin kisoihin asti vähän sellaisella mentaliteetilla, että tää ei oo mitään pelkkää harrastelua. Jos mä kerta tätä teen ja laitan tähän aikani, rahani ja kehoni likoon niin miksi ei tehdä niin hyvin kuin pystyy? Siitä jää sitten käteen muutakin kuin uusi profiilikuva Facebookiin. Pakko nimittäin sanoa, että jos pystyy tekemään kovia ruumiillisia suorituksia niin kyllä siinä kehittyvällä mielen lujuudella saa aika paljon muutakin aikaan elämässä.

Voidaan ajatella, että vaihto Body Fitnessistä Bikiniin on tavallaan hyppy alemmalle portaalle, mutta mä en anna tilaa tolle olettamukselle omassa mielessäni. Mulle se on sitä, että saan aloittaa puhtaalta pöydältä ja jättää kaikki entiset mokat ja tyylit taakseni. On aivan eri juttu lähteä tekemään töitä kohti tuntematonta ja olla luottamatta siihen, että asiat menee ulkomuistista. Kun treenasin ensimmäisiin kisoihin niin kaikki oli tottakai uutta, mutta ennen kaikkea mä vaan treenasin niin hyvin kuin silloin osasin enkä seissyt koko ajan peilin edessä etsimässä hyviä ja huonoja kohtia kropastani. Mun tavoite lähteä niin vajaalla taustalla kisaamaan oli sen verran liioiteltu, että siinä oli aika hemmetin kovasti motivoiva voima-ajatus – ylittää omat rajat. Silloin mun työmoraali oli aivan äärimmäisen kova, jopa liian kova. Toisiin kisoihin, kun valmistauduin niin mun ainut tavoite oli voittaa ja päästä EM-kisoihin eli olla paras ikäluokassani. Sekin ajatus toimi. Mä en pysty enää ajatella noin yksipuolisesti tästä lajista, joten kumpikaan noista tyyleistä ei toimi. Nyt ajattelen, että ”Mä en ainakaan halua olla huono.” 😀 . Koska siis, en halua, mä haluan että kaikki tekemäni työ hitto soikoon näkyis ja näyttäisin aivan eri ihmiseltä kuin koskaan aikaisemmin. Mä en silti pysty millään tasolla visualisoimaan itseäni Bikinissä ja se on muodostuntu ongelmaksi. Se täytyy pystyä visualisoimaan, jotta tää tavoite voi onnistua.

Mä luulin, että musta ei enää olis tähän kovaan ja tavoitteelliseen tekemiseen mutta sen suhteen oon jo saanut aivan älyttömästi itseluottamusta. Mä en epäile hetkeäkään, etteikö yks kisadieetti onnistuis vetää onnistuneesti. Mä oon enemmän huolissani tästä ennakoivasta tekemisestä, jolloin mun ainut tehtävä on rakentaa se kroppa jolla kisaan. Nyt, kun tarkoituksena ei enää oo vaan tehdä tasaisesti lihasta joka paikkaan ja kasvaa yleismassallisesti niin tää on raaempaa. Joko mulla on hyvät pakarat, jalat ja olkapäät tai sitten mulla ei ole, enkä oo tehnyt työtäni tarpeeksi hyvin. Vaikka kukaan ei taida tarkalleen tietää, että mitä Bikinissä milloinkin haetaan niin osataan me silti jonkinlaista yhteenvetoa tehdä: kapea vyötärö, leveät hartiat, pyöreät ja mielellään alhaalta lähtevät pakarat, silmille hyppäävä alakroppa kokonaisuudessaan, yleinen kauneus.

”Kilpailu on tarkoitettu itseään kunnossa pitäville naisille, joilla on terveelliset elämäntavat. Kilpailijoilla ei saa olla liikaa lihasmassaa tai -erottuvuutta. Kehon pitää olla urheilullisen ja terveen näköinen. Ylä- ja alavartalon tulee olla oikeassa suhteessa toisiinsa nähden. Arvostelussa otetaan huomioon myös kasvot ja hiukset.” (Suomen Fitnessurheilu ry.) Ylä- ja alavartalon tulee olla oikeassa suhteessa toisiinsa nähden, mutta varsinaisesta tasapainosta ei puhuta mitään. Ei se ihan vahinko ole, että bikinikisaajat treenaavat usein alakroppaa suhteessa enemmän kuin yläkroppaa koska sellaista fysiikkaa kilpailijalta odotetaan. 

Mä oon itse viime kisojeni jälkeen (v.2014) halunnut panostaa erityisesti jalkoihin, kisasin sitten koskaan enää tai en, ja missä lajissa tahansa. Tää jalkoihin panostaminen on kuitenkin muuttunut koko ajan sekä laadullisesti että määrällisesti. Tarkkaan toteutukseen en mene, vaan pidän sen salaisuutena ainakin siihen saakka kunnes pääsen näkemään että oliko tää toimiva tyyli vai ei. Hah! Onhan nää koivet kehittyneet paljon ja Juuson jaloista nään kehityksen aivan hullun draamaattisesti, mikä lämmittää mun mieltä ettei tää ainakaan turhaa ole ollut. Niin paljon mä en kuitenkaan tykkää jalkojenkaan treenaamisesta, että tekisin tätä ihan pelkästä tekemisen ilosta. Sama homma on sitten ollut olkapäiden ja rinnan kanssa eli paljon on tullut niitäkin veivattua. Mä oon aina ollut kovempi tekemään olkapäille vipareita kuin punnerruksia, mutta ei toista ilman toista – molempia tarvitaan hyvien olkapäiden rakentamiseen. Rinnalla punnertamisessa oon ollut jopa aika hyväkin silloin, kun tää mentaalipuoli treeneissä on tarpeeksi vahva ja rintalihaksia mä vaan pidän aivan älyttömän tärkeinä mikäli on implantit. Se näyttää niin huonolta, jos rinnassa ei ole lihasta lainkaan vaan pelkät kumipallot. Selkää mä oon aina treenannut useamman kerran viikossa, mutta sitä on saanut jättää nyt hiukka vähemmälle ja keskittyä muihin osa-alueisiin. Kädet oon ihan suosiolla jättänyt hyvin pienelle huomiolle tässä vaiheessa, kun aika ei vaan kaikkeen riitä. Ei ne täysin heitteille jää, mutta muihin lihasryhmiin nähden saavat vähemmän rasitusta.

Tietyn lihasryhmän priorisointi tarkoittaa mun mielestä jotain aivan muuta kuin sitä, että treenataan yksi treeni viikossa takareisiä ja toinen etureisiä. Siitä pitäis lähteä liikkeelle, mutta jos jalat raahaa jäljessä tai ovat geneettisesti lahjattomat niin onhan se kovan työnteon takana saada niihin näkyvää kehitystä. Jos yläkroppa kasvaa samaa tahtia niin mitään ei tapahdu balanssille. Pelkkä kasvaminen ei riitä vaan ylä- ja alakropan suhteelle tarttis tehdä jotain ja se taas on kunnollisen suunnittelun sekä toteutuksen tulos.

Tämä tarinointi iskee totuuden vasten kasvoja eli paljon on tehty, mutta paljon on vielä tekemättäkin. Ja nää tekemättömät asiat on niitä mun henkilökohtaisia puolia, joiden eteen joudun ihan itse näkemään enemmän vaivaa. Mulle on tärkeetä se millaisella mentaliteetilla valmistaudun kilpailuihin ja pelkkä kisadieetin ajaksi kovetettu asenne ei riitä vaan se täytyy löytyä viimeistään nyt. Treenaamisessa on ainakin mulle niin paljon erilaisia tasoja, että ihan se aivot narikkaan/kunhan tekee jotain/kyllä se jonnekin menee tyylinen harjoittelu ei anna kauheasti kiksejä. Mä oon myös sitä mieltä, että monikaan ei ymmärrä miten suuri vaikutus ihan esimerkiksi elämätaparemontilla on kyseisen ihmisen koko minuuteen. Kaikki fyysinen muutos, joka ei ole kirurgin veitsen alla tehtyä, on todella henkistä hommaa ja ihminen jää ehkä enemmän kiinni siihen henkiseen muutokseen ja kasvuun kuin siihen pudonneeseen kilomäärään tai suurempaan pakaralihakseen. Tai näin ainakin mun kohdalla. Kaikki fyysinen ponnistelu on todennäköisesti keksitty ihan sitä varten, että ihmisestä tulis vahvempi koska kyllähän se nyt vaatii aikamoista mielen lujuutta.

jessica

2 vastausta artikkeliin “MITEN OLEN PANOSTANUT BIKINI-FITNESSIIN?”

  1. Mitens kun sulla on suhteessa aika suuret implantit, voiko ne vaikuttaa kokonaisuuteen pisteitä vähentävästi? Ja mitä jos nyt korjaisitkin koko potin, jatkaisitko kilpauraasi bikinin parissa?
    Tsemppiä ja hyvää kesän jatkoa! Kiva lukea analyyttisia tekstejä joissa on objektiivista pohdintaa omista heikkouksista ja vahvuuksista. Olisi muuten kiinnostavaa kuulla (ehkä viimeistään kisojen jälkeen?) ajatuksiasi lajin kaaresta Suomessa ja maailmalla/Jenkeissä.

    • Ei mulla kauheen isot ole ja ne saa pakattua hyvin. 😀 En usko, että on mitään ongelmaa niiden kanssa. Toki, jos bikinit ovat liian pienet (kuten viime kisoissa) niin pahaltahan se näyttää mutta tällä kertaa asia on tiedossa ja meinaan ottaa sen verran ison kupin yläosaan että tissit menee varmasti sisälle.

      Uskon, että jatkaisin tuossa tapauksessa kisaamista – riippuu paljon siitä miten koko preppi menee. Sillä on mulle paljon enemmän merkitystä kuin sijoituksella. Eli, jos kaikki menee hyvin niin saatan kisata vielä pitkäänkin. Kaikki on mahdollista.

      Kiitos kommentista ja postausideasta! 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 18
Tykkää jutusta