Roskapönttöön lentäneet pokaalit

Oon ennenkin kirjoitellut aiheesta epäonnistuminen ja kirjoitan siitä taas. Käsittelen aihetta fitneksen näkökulmasta, mutta ihan yhtä pätevä tämä on muihinkin lajeihin ja elämäntaparemontteihin. Kenenkään matka tuskin on ihan tasainen kuitenkaan ja kaikenlaisia tunneskaaloja mahtuu mukaan. Kevään kisoista on niin vähän aikaa, että tunteet ovat varmasti vielä pinnassa, niin hyvässä kuin pahassa. Osa kokee varmasti pettymystä ja turhautumista, tai sitten se ei ole vielä ihan iskenyt kohteeseen. Fyysinen palautuminen kisoista on paljon puhuttua, mutta vähintään yhtä tärkeä osa on henkinen puoli. Sitä ei saisi laiminlyödä! Oli nainen tai mies, bikini tai kehonrakennus, junnu tai masters niin ei se kilpaileminen koskaan mitään lasten leikkiä ole.

Itse haluan tietysti korostaa sitä, että fitness on kovaa urheilua ja fysiikkalajeissa kilpailevat ovat urheilijoita. Harva urheilulaji vaatii sellaista ruoka-aspektia, kuin fitness eli yleensä samanaikaisesti urheilijalta vaaditaan suorituskyvyn koventamista ja energiansaanti vähenee. Pelkästään dieetin toteuttaminen on ihan uskomaton matka mielen syövereihin, puhumattakan dieetin jälkeisestä ajasta. Monta isoa juttua, joita urheilijan olisi osattava käsitellä.

Fitness-kisoja varten tehdään pitkään töitä ja jokainen toivoo onnistuvansa. Jollekin onnistuminen voi olla yhtä kuin hyvä sijoitus, mutta uskoakseni suurin osa mittaa onnistumista hyvällä kunnolla. Sellaisella kunnolla, että kisakuvia voi katsoa jälkeenpäin tyytyväisenä. Hyvä kunto ei silti todellakaan tarkoita automaattisesti hyvää sijoitusta, eikä kyllä hyvä sijoituskaan aina hyvää kuntoa. Ja tämä epäoikeudenmukaisuutena tulkittu tuomio on pirullista. Se aiheuttaa surua, vihaa, itkua ja huutoa. Tulee riitaa, facebookissa räyhäämistä, tuomareiden syyttelyä ja kilpakumppaneiden epäonnistuneiden lavakuvien julkaisua kera alentavien kuvatekstien. Se voi myös johtaa siihen, että kilpailija tai kilpailijaa edustava valmentaja tai tiimi aiheuttaa ongelmia jatkoakin ajatellen. Maine on urheilun keskiössä.

Oon itse aika lailla tunteet edellä -ihminen ja joskus hyvät käytöstavatkin ovat unohtuneet tilanteissa, joissa mieleni on järkkynyt. Mikäli kokisin joutuvani vääryyden uhriksi niin todennäköisesti olisi vaikea nieleskellä tilannetta rauhallisesti. Toivon silti, että pystyisin hoitamaan asian kypsästi ja olisin nolaamatta itseäni. Se, mikä tuntuu hetkellisesti hyvältä toimintatavalta ei välttämättä ole sitä enää seuraavana päivänä. Urheilutilanteissa muiden kilpailijoiden kunnioittaminen on aivan ensisijaisen tärkeetä, samoin tuomareiden ja kilpailunjärjestäjien. Takahuoneessa meuhkaaminen paskoista aikatauluista tai puusilmätuomareista ei ole asiallista käytöstä.

Muistan hyvin ne kerrat, kun pokaaleita on lentänyt roskapönttöön ja on kovaan ääneen arvosteltu nimeltä muita kilpailijoita. On itketty, kiroiltu ja saatu jopa raivokohtauksia. Takahuoneessa on silmiä, siellä on korvia ja siellä on niitä ihmisiä keillä on mahdollisuus vaikuttaa kilpailijan menestykseen. Oma rehellinen mielipiteeni on se, että Suomea edustamaan on lähetettävä ihmisiä joiden käytökseen voi luottaa. Myös titteli Suomenmestari, edustaa aika paljon muutakin kuin sitä että on lajissaan Suomen paras. Ja tämä koskee tietysti ihan kaikkia urheilulajeja ja lajien mestareita. Lajin maineen edustaminen, liiton ja muiden kilpailijoiden kunnioittaminen ovat vähintä mitä mestareilta odotetaan.

Tietämättä sen enempää, miten mikäkin urheiluliitto toimii niin uskallan väittää että tuomaristossakin istuvat tyypit ovat ihmisiä. Ihmiseen vaikuttaa vähintään alitajuisesti menneet tapahtumat ja mielikuvat. Jos tuomaristo on ollut useaan otteeseen todistamassa draamanäytelmää tai joutuu kerta toisensa  jälkeen lukemaan netistä samalta ihmiseltä haukkuja vääryyksistä niin mitäpä luulette – vaikuttaako seuraavaan kertaan? Tuskin ainakaan positiivisesti. Urheilu on niin paljon muutakin, kuin oikeutta ja vääryyttä. Piireissä on osattava käyttäytyä! Rehti käyttäytyminen ja fiksu kielenkäyttö kunniaan. Cheerleading-aikoina kiroilu kisatapahtumissa oli ehdottoman kiellettyä ja jokainen urheilija tiesi, että käytöstä vahditaan myös maton ulkopuolella. Rangaistus huonosta käytöksestä oli koko joukkueen diskaus.

Kaikki virheet mitä urheilija tekee, ovat arvokasta palautetta. Niiden tarkoituksena on kertoa ja jopa korostaa urheilijan heikkouksia, jotta voidaan kehittyä ja tulla paremmaksi. Jokaisen mokan jälkeen on uusi mahdollisuus, jos vaan on valmis ottamaan virheistä opikseen. Epäonnistuminen on siis paljon monimuotoisempi, kuin miltä se aluksi tuntuu ja sillä on selkeä tarkoitus. Voiton jälkeen on helppo jatkaa, mutta entä häviön? Hyvän urheilijan ominaisuuksiin kuuluu paljon muutakin, kuin voitettujen pokaalien määrä, voima tai nopeus. Henkinen kasvu ja kehitys ovat vähintään yhtä tärkeitä, kuin fyysiset ominaisuudet.

Tiedän, etten ole mikään Suomen menestynein fitness-kisaaja, mutta olen myös kokenut pettymyksiä matkallani. Jokaisen mielestä olis kiva voittaa, olla paras versio itsestään ja tietysti parempi kuin kukaan muu. Saada mainetta ja kunniaa. Mulla oli vuonna 2014 mielestäni ihan realistinen tavoite päästä junioreiden MM-kilpailuihin ja se oli läpi dieetin kantava voima-ajatus. Dieetti ei sujunut oikeastaan missää vaiheessa kepeästi vaan oli täyttä taistelua. Sellaisesta lähtökunnosta, mikä mulla silloin oli, ei vaan voi saada nätin näköistä kisaajaa. Kisoissa olin niin huono, että olisi tehnyt mieli vajota maan alle. En ollut todellakaan ymmärtänyt kotona peilistä tilannetta ja se häpeän määrä oli suunnaton. Koko homma oli pettymys.

En ajatellut kisaavani enää ikinä. Se oli siinä sitten, usko oli mennyt itseeni ja muihin. Aina aikaisemmin olen ollut kisojen jälkeen intoa täynnä ja valmis kovaakin kovempiin suorituksiin seuraavalla kerralla. Nyt sitä ei tullut, en ollut varautunut niihin tunteisiin mitä koin. Treenaaminen jatkui koko ajan hyvinkin määrätietoisena, mutta koko fitness. Hyi. En voinut olla sitä mieltä, että kokemus itseni täydellisestä nolaamisesta veisi mua eteenpäin. Se, että olisin jättänyt menemättä lavalle olisi ollut myös suuri pettymys, mutta kuitenkin parempi vaihtoehto. Tänä päivän mua ei enää haittaa tuo kisa. Oon käynyt itseni kanssa kyllä todella perusteellisesti läpi koko homman ja oon todellakin sitä mieltä, että tätä tarvittiin. Tein todella ison työ ja olen siitä ylpeä, mutta sillä kertaa se ei riittänyt. Kisoissa ei mitata sitä, kuka jätti minkäkin verran kiloja taakseen. Jokainen itse kisannut tietää, miten vaihtelevia nämä projektit saattavat olla ja aina ei vaan onnistu.

Nyt olen tietoinen siitä, mitä täytyy parantaa seuraavaan kertaan jos sellainen tulee. Opin sen, että lähtökunnon on oltava siisti ja mun kohdalla ihan max. 10kg kisapainosta. Vähempikin kelpaa. Kalorit off-seasonilla on oltava sellaiset, että niistä on mahdollista alkaa dieettiä toteuttamaan. Aerobinen kunto ei voi olla nolla ennen dieettiä. Palautumiseen on panostettava läpi vuoden. Taloudellinen tillanne on oltava vakaa. Valmentajaa on nähtävä livenä mahdollisimman usein. Ja tietysti edellisestä kisasta on oltava paluduttu. Tänä päivänä en edes odota, etteikö vastoinkäymisiä tulisi koska ne ovat osa elämää. Urheilua tai ei. Pystyn itse vaikuttamaan siihen, miten reagoin näihin tilanteisiin ja pysymällä rauhallisena vähennän turhaa stressiä. Urheilu ei ole maailmanloppu, vaikka se suuressa roolissa elämässä onkin. Häviöitä tarvitaa, jotta voittaminen voi tuntua joltain.

Kun ajattelen hyvän valmentajan ominaisuuksia niin sieltä nousee muutama asia ylitse muiden. Valmentajan täytyy olla sellainen, jolla ei mene sormi suuhun kun ongelmia ilmaantuu. Kuka on valmis auttamaan vaikeita tapauksia ja halukas ottamaan selvää asioista, tutkimaan ja katsomaan boksin ulkopuolelle? Tekemään jotain muuta, kuin sitä ”näin on aina ennenkin tehty” -juttua. Todellakaan jokainen ei uskalla ottaa riskejä! On myös tärkeää, ettei valmentaja uskottele pystyvänsä enempään kuin pystyy. On vahvuus myöntää, että ”Hei, oon pahoillani mutta mä en osaa auttaa sua. Etsitään sulle yhdessä joku, joka osaa.”. Tai ”Hei, mulla ei ikävä kyllä ole sulle aikaa tällä hetkellä.”. Valmentajan rooli urheilijan elämässä on niin iso, että siihen liittyy väistämättä myös vastuuta. Enkä takoita nyt ainoastaan sitä, että valmentaja osaa rakentaa urheilijalleen toimivan dieetin vaan lähinnä sitä, että valmentaja osoittaa välittävänsä urheilijasta ja ottaa tämän vakavasti.

Virheistä ei kuulu ottaa opiksi ainoastaan itse urheilijan vaan myös valmentajan. Valmentaja on se, joka rakentaa mentaalisesti vahvoja urheilijoita ja vaikuttaa kehittävästi urheilijan mieleen. Valmentajan tehtävä on antaa rakentavaa ja kiertelemätöntä palautetta, oikeassa paikassa, oikeeseen aikaan ja huomioida urheilijan sen hetkinen mielentila. Kisojen jälkeen ollaan herkässä tilassa ja silloin ei ruveta käyttämään voimasanoja tai antamaan rajua palautetta. Kaikki se, mitä valmentaja päästää suustaan ennen kisaa, kisan aikana ja kisan jälkeen vaikuttaa urheilijaan. Näin ollen on valmentajan tehtävä oppia käsittelemään omaa urheilijaansa. Kemiat, kemiat, kemiat: on kyse tiiviistä ihmissuhteesta. Vaikka urheilija vaikuttaisi ulospän vahvalta niin kisan jälkeen haukkujen saaminen valmentajalta on epäinhimillistä ja loukkaavaa.

Uhoaminen ja raivokäyttäytyminen, palkintojen roskiin heittäminen ja meuhkaaminen on kaikkea muuta kuin urheilijamaista tai suvaittavaa käytöstä. Valmentaja ei voi opettaa valmennettavalleen tällaista tapaa käsitellä pettymyksiä ja epäonnistumisia – valmentaja itse ei voi toimia näin, eikä myöskään antaa urheilijansa toimia näin. Tiiminä heidän molempien on käyttäydyttävä yhteisen edun mukaisesti. Valmentajan puolelta kiroilu ja pettymyksen näyttäminen on amatööritouhua. Mikä voisi olla urheilijalle pahempi pala, kuin nähdä valmentajan pettymys? Lopettakaa välittömästi!

Lajista riippumatta urheilu on niin paljon muutakin, kuin mittelöintiä siitä kuka on paras.

Mistä treenaaminen sai alkunsa? Miten tekemiseni on kehittynyt vuosien varrella?

Aloitin salitreenit 2011 vuoden lopussa ja voisin sanoa hurahtaneeni siihen aivan totaalisesti. Mulla koko salihomma ja siihen liittyvä ruokavalion noudattaminen ynnä muu, meni aika pahasti överiksi ja touhua voisi verrata johonkin uskonlahkoon. En ymmärtänyt tai osannut edes kuvitella, että jokainen voi tehdä hommasta juuri oman näköistä ja ainut tyyli oli mennä tukka putkella. Tietysti se, että yhtäkkiä on jokin kaava mitä noudattaa on jo itsessään järisyttävä muutos. Suurin opettelu oli keittiössä ja arjen aikatauluttamisessa. Vaikka syön tänäkin päivänä tarkasti, ei kuppi käänny silti nurin siitä jos kaikki ei mene kuten haluaisin. Se on mahdotonta ja välillä tulee optimaalisuudesta paljonkin poikkeavan pitkiä ateriavälejä tai huomaan, että kello on 22 ja syömättä on vielä kaksi ateriaa. Silloin tärkeämpää on uni ja viimeinen ateria jää syömättä. Kokonaisuus ratkaisee.

Tässä salitouhussa olisi suotavaa olla aivotoiminta mukana ja tuntea omat rajansa. Tai ainakin olla halukas oppimaan ne rajat. Omalla kohdallani näin ei todellakaan aina ole ollut ja pitkään uskoin olevani superihminen toiselta planeetalta. Ajattelin, että enemmän on enemmän ja mikään ei kosketa minua. Nyt myöhemmin korostan sitä, että on tärkeää keskittyä harjoituksista palautumiseen! Se ei tarkoita ainoastaan hierontaa ja venyttelyä vaan myös (ja erityisesti) sitä oman treenityylin ja levon suhdetta sekä sellaista syömistä, mikä palvelee juuri sinun tavoitteita. Kehon kyky palautua tekemästäsi treenistä = kehityksesi ja, vaikka tavoitteesi olisi olla stadin revityin laku niin syö vähemmän ja tee enemmän ei vie pitkälle.

Ensimmäisitä kisoista tuli hopeaa. En ollut lihaksikkain, mutta kireyttä arvostettiin.
Kyröjoki-maraton

Ennen salitreeniuran alkua olin kova likka juoksemaan. Kävin myös ahkerasti ryhmäliikuntatunneilla ja pyöräilin pitkiä matkoja. Viikon juoksukilometrit saattoi hyvin olla 100km ja perinteinen kuvio oli, että lähdin aamulla 4:30 juoksemaan töihin ja sieltä takaisin. Illalla vielä ryhmäliikuntaa ja/tai lisää juoksua. En pitänyt itseäni urheilullisena siitäkään huolimatta, että liikuin koko ajan. Tiesin, että teen asiat väärin mutta olinhan sentään superihminen. Töissä join 10 kuppia kahvia ja kotona söin illalla 2prk maitorahkaa ja hyvänä päivänä ananasta. Oli tosi pitkä aika, etten syönyt lainkaan hiilareita ja se taas ei palvele urheilijaa millään tavalla. Ei vaikka syöminen olisikin muilta osin parempi kuin oma maitorahkakuurini.

En osaa sanoa, miksi tein näin. Asia ei hävetä, koska tiedän että tämä on aivan liian yleistä ja suurella osalla naisista on takana jonkinlainen historia syömishäiriöiden kanssa. Jos oma tarinani on jollekin avuksi niin olen saavuttanut päämääräni. Se, mitä itse muistan noista ajoista niin sen päivän kun katsoin peiliin ja sumeilla silmillä näin, miten laihaksi olin itseni näännyttänyt. Olin kuoleman väsynyt, mutta en saanut nukuin yössä kuin ehkä kolme tuntia. Kävin niin ylikierroksilla ja keho oli todella stressaantunut.

Tuli siis aika, kun uskaltauduin salille ja kuinka ollakaan – Tykkäsin salitreenistä heti! Lähdin välittömästi toteuttamaan kisaprojektia, kun sitä minulle ehdotettiin. Heti siitä päivästä lähtien, kun sain ensimmäisen ruokavalion kaikki muuttui. Olin todella huojentunut siitä, että sain vihdoin luvan kanssa syödä. Koko ajatusmaailmani muuttui, enkä enää ihannoinut sairaalloista laihuutta. Keskityin paljon itse tekemiseen, enkä juurikaan notkunut peilin edessä. En tainnut edes omistaa kokovartalopeiliä. Kuvista huomasin kehityksen.

En tiedä mikä liike tässä on menossa… 😀 Olin käynyt salilla ehkä kuukauden. Cheerleadingista saadut olkapäät hieman dominoi. Selkätreenit meni pitkään epäkkäille.

Olin muistaakseni 5kk niin sanotulla off-seasonilla ja sen jälkeen alkoi ensimmäinen kisadieetti syksyyn 2012. Seuraavat kisat oli taas 2013 ja sieltä jatkettiin EM-kisoihin. Tiheään kisaamalla ei oikein koskaan päässyt kiinni sellaiseen elämäntapaan ja musta tuntuukin, että aika moni vetää dieettien välisen ajan melko lailla plörinäksi. Koska pian se kuuri kuitenkin taas alkaa.
Takaisin treeniaiheeseen…
Koko tuon ajan treenasin samalla mentaliteetilla: Mahdollisimman raskailla painoilla. Millään muulla ei ollut väliä, enkä koskaan ajatellut tekniikkaa. Saisinkohan enää edes niitä rautamääriä liikkeelle? En välttämättä, mutta silloin rauta tosiaan liikkui vähän toiseen tyyliin. En voi sanoa, etteikö kehitystä olisi tullut mutta takuulla jokin toinenkin tyyli olisi toiminut. Tein vipunostoja ”sivuille” (en tiedä minne suuntaan todellisuudessa meni) käsipainoilla, joilla varmaan nykyään punnerran. Hauiskäännöistä ei saanut selvää oliko kyseessä selänojennus vai kyykky, mutta kaikki oli hyvin niin kauan kun painoja sai kasvatettua.

Näytin aivan massamonsterilta. Ryhti oli reilusti eteenpäin kääntynyt ja kaikki paikat aivan paskana. Muistan, että jopa sormien lihakset olivat niin kipeät, että heräsin öisin siihen jumalattomaan särkyyn. Kaksi ekaa vuotta olin kokovartalokipsissä 24/7. Koko aikana ei ollut yhtäkään kevyttä viikkoa ja salitreenejä viikossa 6. Jokainen voi kuvitella, mikä on lopputulos kun hermostoa rasitetaan aivan liian suurilla painoilla joka päivä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, jokaisen lihasryhmän kanssa. Olin salilla tunteja päivässä, koska yhden treenin sisältö oli niin järkyttävä, että samassa treenissä saattoi hyvin olla 4-5 erilaista versiota pystypunnerruksesta. Seisten, istuen, käsipainoilla, tangolla, smithissä, niskan takaa, koneessa ja kaupan päälle vielä arnold. Ettei jää mitään hampaankoloon. Treeni loppui sitten, kun mitään ei enää pystynyt tekemään. Tekemisessä ei ollut oikeastaan järjen hiventäkään ja uskon, että suuri osa ongelmista on peräisin tästä idiootti-ajasta.

En ollut koskaan jutellut kenenkään muun kisaajan kanssa tai ylipäänsä yhtään kenenkään kanssa treenaamisesta. Olin sitä mieltä, että se mitä teen on helvetin hyvä ja oma tavoite oli tehdä isommilla painoilla, kuin kukaan muu salin naisista. Tätä näkee vieläkin salilla tapahtuvan aika paljon nuorten tyttöjen keskuudessa ja koko tekstini idea on ehkä herätellä tätä porukkaa. Ettei tarttis myöhemmin katua, vaikka kantapään kautta oppiminen onkin tehokkainta. Näen silti, että tekniikat ovat todella vaarallisia ja tekeminen hurjan näköisiä, kun painoja kolme kertaa liian paljon.. Itse en mene sanomaan, ellei minulta apua pyydetä. Pyytää kyllä saa ja neuvon mielelläni, jos apu kelpaa. En voi itse suositella aloittelijalle painoprogressiivista lähestymistapaa treeniin, jos (ja KUN) tekniikkapuoli on hakusessa. Ensin tekniikat haltuun ja sen jälkeen painojen lisäystä tekniikan sallimissa rajoissa. Maksimijutut aina osaavan varmistajan kanssa. Toimin näin omien asiakkaideni kanssa ja, kun opetus on hyvää niin ihminen oppii nopeasti. Jopa treenaaman lihaksella! Sen jälkeen tulokset puhuu puolestaan.

All right. 2014 koko homma muuttui täysin. Sain laadukasta tekniikkaopetusta ensimmäistä kertaa ikinä ja olin täysin sitä mieltä, että olen treenannut 2 vuotta aivan päin persettä. En osannut käyttää lainkaan lihasta treeneissä vaan tein pääosan työstä liike-energialla ja erilaisia nykäisyjä apuna käyttäen. En osannut kantaa kehoani. En osannut kontrolloida tai hallita painoja millään tasolla eli treeneissä oli vaan yksi tempo ja se oli räjähtävästi molempiin suuntiin. Tämä oppiminen on ollut yksi merkittävimmistä askelista treeniurallani. Siitä huolimatta on todellakin totta, että raskailla kuormilla treenaaminen opettaa tekemisen meiningin ja on hyvää henkistä treeniä. Maksimipainojen käyttö ei voi silti olla koko treenin läpi kantava ajatus vaan sitä on osattava käyttää hyödyksi oikeissa tilanteissa ja suunnitellusti sekä perustellusti.

Asiaan liittyi silti sellainen mutta, että olin tuolloin 2014 myös kisadieetillä ja uuden treenityylin opettelu vei todella paljon aikaa minulta. Kulutus laski minimiin, mikä ei vienyt kuntoa eteenpäin. Liikepankki oli hyvin rajallinen ja treenit kävivät yksipuoliseksi. Ei ollut kivaa mennä salille tekemään vaan niitä samoja juttuja, joista en saanut onnistumisentunnetta pitkään aikaan. Se oli sitä tuntumahinkkaamista, mutta en silti kadu mitään ja perusteellinen opettelu on kyllä kantanut hedelmää. Aika vaan oli väärä kuntoon pääsemistä ajatellen ja muutos oli kerralla liian dramaattinen notkahdus siihen, mihin olin tottunut. Harvoin ajattelen, että lähteekö dieetillä nyt vähän lihasta vai ei ja mielestäni suurin osa kyllä liioittelee asiaa aika tavalla, kun osataan sanoa gramman tarkkuudella paljonko dieetillä paloi lihasta. Mutta uskaltaisin jopa väittää, että tällä dieetillä lihas pääsi vähän turhan helpolla ja se näkyi myös ulkoisesti. Oma mielipiteeni on se, että dieetillä treenin tulisi olla kovaa ja intensiivistä jolloin voidaan saada se aerobisenkin määrä pidettyä kohtuullisena tai jopa minimaalisena. Niin, että itse lajiharjoittelua olisi enemmän kuin crosstraineria tai juoksumattoa.

2014 kisadieetillä

Tämän homman jälkeen kuvioihin alkoi tulla taas raskaampia kuormia, mutta tällä kertaa tekniikka edellä. Aloin kiinnostua paljon tempovaihteluista, erikoistekniikoista ja intensiivisestä harjoittelusta. Monipuolisesta saliharjoittelusta, jossa käytetään mielikuvitusta. Halusin hikoilla ja saada sen fiiliksen, että nyt treenataan mutta tuntuman säilyminen läpi treenin oli elinehto. Oon aina halunnut olla iso ja ihaillut, en kireyttä vaan lihasmassaa. Monen kokeilun kautta silti tajusin, että iso ja lihaksikas eivät ole sama asia. Massamonsterin elämä on pikkuhiljaa menossa kohti urheilullisempaa olemusta, jossa on paljon muullakin väliä kuin kyykkypainoilla. Koen olevani ihan hemmetin hyvässä kunnossa mitä tulee esimerkiksi lihaskestävyyteen, lihasten hermottamiseen ja liikkuvuuteen. Ja niiden vaikutus taas lihaksen kehittämiseen ja kasvamiseen on todella suuri. Esimerkiksi ilman liikkuvuutta on hyvin vaikea kuvitella, että yksikään nainen kasvattaa pyöreitä pakaroita. Liikelaajuudet ja ylipäänsä toteutettavissa olevat treeniliikkeet ovat siinä vaiheessa hyvin rajallisia, jos notkeus on luokkaa näkkileipä. Ei tarvitse kauheasti miettiä, miksi voimistelijoiden kropat ottavat niin hvyin treeniä vastaan.

Mielestäni ei voi olla mitään parempaa treenityyliä, kuin teknisesti puhdas (ei pikkupainoilla hinkuttamista, ellei ole pakko), kontrolloitu, melko pitkillä sarjoilla toteutettu treeni ja laaja liikepankki. Näihin yhdistettynä vielä mahdollisimman raskaat painot. Jos joku luulee, että on kaksi vaihtoehtoa ryskäminen ja tuntumahinkkaus niin se on virheajattelua. Jokainen treenaa, kuten itse parhaaksi näkee ja niin, että salille on kiva mennä mutta harjoitusohjelmaa laatiessa on hyvä pitää omat tavoitteet mielessä. Toiselle uuden opettelu ja oppiminen ovat parasta antia ja joku toinen haluaa tehdä salilla vaan lempiliikkeitä. Jos kyseessä on fysiikkakilpailija niin heikkouksia ja sitä kautta ehkä myös niitä vähemmän kivoja liikkeitä ja heikkoja lihaskulmia on harjoiteltava.  Jos treenin tavoitteena on kaloreiden kulutus niin siellä voi tehdä varmaan ihan mitä tahansa, mutta henkilökohtaisesti suosittelen siihen tarkoitukseen vaikka sitä juoksemista. Painotan silti aina sitä, että pienenkin muodon saaminen kroppaan vaatii oikeasti kovaa treeniä. Naisten ei tarvitse treenata kahden kilon painoilla tai tehdä jalkaprässiä pelkällä kelkalla. Kyllä meissä on voimaa ja sitkeyttä sitäkin enemmän.

Oli kysessä sitten aloittelija tai vaikka ammattilainen niin jokainen salitreenaaja haluaa tuntea tekemänsä työn kohdelihaksessa. Ketä ei ärsyttäisi se, että tekee jotain mutta missään ei tunnu? Liian suurilla painoilla käy takuuvarmasti niin, kun paketti hajoaa ja työtä tekee, ei kohdelihas vaan joku lihas mikä nyt sattuu olemaan jo valmiiksi vahva. Tämä on juurikin se syy, minkä takia niitä ongelmia tulee ja ihminen kokee olevansa vino ja epäsymmetrinen.

Itse lähestyn hyvää treeniä ja etenkin hyvää treenikokonaisuutta monipuolisuuden ja mielekkyyden kautta. Eri kulmien rasittaminen on olennaista omissa treeneissäni ja pyrin aina siihen, että tiedän ja tunnen mitä olen tekemässä. Mulle kuntosali on täynnä mahdollisuuksia, vaikka tietyt perusasiat säilyvätkin treenistä toiseen.

Fitness Classic 2017

Viikonloppuna oli fitnesskansan juhlaa, kun Helsingissä järjestettiin kevään kisat. Harmitti, ettei lähdetty paikan päälle katsomaan, mutta koko reissun hinta tuntui vaan liian suolaiselta. Syksyllä ehkä sitten uusi yritys!

Joka tapauksessa kisoja tuli seurattua aktiivisesti kotoa käsin ja päivitettyä kaikkia mahdollisia sosiaalisia medioita sekunnin välein. Sen lisäksi, että kisat nostattavat motivaatiotasot tappiin niin ne herättävät paljon ajatuksia noin muutenkin. Ajattelin kirjoitella tällaisen amatöörin lyhytanalyysin kisoista. En ole tuomari ja nämä ovat mielipideasioita, mutta tässä tulee oma näkemykseni.

Puhuinkin jo tänään snäpissä siitä, että mielestäni naisten lajeissa korostetaan koko ajan enemmän ja enemmän yleistä kauneutta, lookkia ja esiintymistä. Sitä, millaisen vaikutelman kisaaja antaa kun astuu lavalle. Täytyy olla säkennöivä! Se, että stressataan puuttuvaa takaolkapäätä tai hauiksen huippua ei ole merkityksellistä tällä tasolla – jos millään tasolla. Asiat tärkeysjärjestykseen ja kisoja ajatellen kokonaisuus ratkaisee. Ei yksi lihasryhmä.

Treenaamiseen ja oikein syömiseen panostetaan paljon ja kisoihin menee tonni tolkulla rahaa, mutta esiintyminen ja lookki ovat liian usein sinne päin. Tiedän kokemuksesta miten raskasta esiintymistä on harjoitella dieetillä ja miten vastenmielistä se on dieetin ulkopuolella, mutta sijoitukseen se vaikuttaa aivan varmasti miten siellä esiintyy. En suosittele laiminlyömään harjoittelua. On ikävää, jos kovan työn tulos jää näyttämättä koska asennot ja lookki hakee. Myös oman harjoittelunsa videokuvaaminen on erittäin opettavaista ja koreografia voisi olla hyvä suunnitella yhdessä valmentajan kanssa. Osaavalla valmentajalla täytyy todellakin olla antaa apuja poseeraukseen ja esiintymiseen! Se on niin iso osa lajia, että jos siihen ei saa laadukasta apua niin valmennuksen hinnasta voi raapaista osan pois.

Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Tässä toinen oikealta tosi kaunis lookki.


Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Voittaja Emmi. Kaunis ja hillitty lookki, sekä kaikin puolin nätti fysiikka. Esiintymistä käsittääkseni harjoitellut todella paljon ja huima kehitys muutenkin viime kisoista.

Bikini Fitness

Lajista yritetään koko ajan tehdä vakavastiotettavampaa ja siinä on onnistuttukin hyvin. Tietyllä tapaa seksikkyyttä tihkuva laji vaatii lookin, joka tasapainottaa kokonaisuutta. Jos kisaaja ylikorostaa seksikkyyttä lähes valkoiseksi blondatuilla korkkiruuvikiharoilla, vaaleanpunaisilla bikineillä ja tissien triplatoppauksilla niin lopputulos ei ole elegantti vaan pahimmassa tapauksessa tökerö. Maanläheiset värit ja selkeät linjat ovat avainasemassa – sekä tukassa että bikineissä. Tosi harvalle sopii metallivärit, puhumattakaan valkoisesta ja niiden osalta miettisin muutaman kerran. Massasta voi erottua monella tapaa.

Esiintyminen saisi mun mielestä olla tyylikästä, ei hilpeetä ja yliampuvaa käsien vispausta ja silmäniskuja. Raja on häilyvä, mutta aika selkeä kuitenkin. Keimaileva esiintyminen kuuluu lajiin, mutta kaikki aikuusviihteen puolelle menevä ei ainakaan omaa silmää miellytä ja oikeastaan vaan laskee pisteitä. Juurikin nämä silmäniskut tai jopa huulten lipominen kielellä, pakaroiden koskettelu yms. Kiitos ei.

Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Toimii!

Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.

Body Fitness

Sama sana maanläheisistä väreistä. Tumman punainen/sininen/violetti/vihreä, hiuksissa kevyt laine tai suora. Babyblue ja pink eivät sovi lavalle. Anteeksi rajuista mielipiteistä, mutta tätä mieltä olen. Huulimeikin kanssa suosisin ehdottomasti punaisen sävyjä sillä nude-meikki huulilla tekee oikeasti huuleettoman näköiseksi. Aivan, kuten liian eteenpäin työntyvät tekoripset sulkevat silmän, kun pupillia ei näy ja näyttää taas hassulta.

Bodyssa on ihan yhtä lailla tärkeetä kauneus ja säihke kisaajassa. Itse en suosisi tukkaa laitettavaksi kiinni, vaikka osalle se ihan sopiikin. Bodyssa, kun useimmiten lihasta on enemmän ja kroppa on tietyllä tapaa karskimman näköinen niin tasapainoittaisin sitä kasvojen ja hiusten osalta. Tukka auki, ei lettejä tai hääkampauksia, ei hiuskoruja tai sivukaljuja ja viimeistelty meikki. Kauhallinen naisellisuutta kireeseen ja lihaksikkaaseen kokonaisuuteen, mutta hyvällä maulla.


Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.

Asennot on Bodyssa ihan hemmetin tärkeitä. Hartiat alas, sormet rennoiksi ja vatsa sisään sivuasennossa. Liikkuvuutta täytyy olla, että saa kierrettyä yläkroppaa sivuasentoihin vaivattoman näköisesti. Asennosta toiseen vaihtaminen täytyy sujua sulavasti ja loksahtaa kerralla kuntoon. Ei hartioiden nostamista tai perhos-efektejä. Kukaan ei näytä lihaksikkaammalta nostamalla hartioita korviin.

Bikinien alaosan sivut TÄYTYY vetää ylös! Tosi yksinkertainen tapa parantaa omaa fysiikkaa ja se täytyy huomioida jo bikinien suunnitteluvaiheessa, että sivuissa on tarpeeksi materiaalia. Myös takaosan leikkaus on tärkeä, että peittää tarpeeksi mutta ei ole mallia vaippa. Bodyssa tissien tyrkyttäminen on mautonta (note to myself) ja implantit olisi suotavaa laittaa piiloon –> tarpeeksi iso kuppi. Tämäkin on sellainen todella pahasti silmäänpistävä juttu, mikä nyt ei vaan sovi lavalle. Pääsääntöisesti pienirintaisuus on kyllä vaan plussaa tässä lajissa, ellei niitä kannuja saa laitettua nätisti piiloon.


Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Koko kisan paras sivuasento. Luoja!


Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Lyhyen sarjan voittaja. Tosi makee malli! Junnukisaaja, huh.