NÄIN PÄÄSTÄÄN ETEENPÄIN

Miten paljon aikaa ihmisillä menee päivästä muista pahan puhumiseen ja kateelliseen panetteluun?

Miten paljon aikaa menee päivästä omien unelmien tavoitteluun ja omista saavutuksista puhumiseen, innostamiseen ja asioiden hyvien puolien etsimiseen?

Mä oon itse tullut siihen tulokseen, että ne ihmiset joilla on jäänyt omat onnistumiset saavuttamatta yrittävät väkipakolla löytää jotain moitittavaa niistä joiden onni ja menenestys näkyy. Kaikki se aika, jolloin voitais viedä omaa juttua eteenpäin kuluu muiden saavutusten vähättelyyn ja kritisointiin. Se on surullista ja pahimmissa tapauksissa etsitään vielä joku kenen harteille vastuu voidaan heittää. Monella on paljon kaikenlaista ”mä haluaisin” -listalla, mutta haluaminen ei auta jos mitään konkreettista ei tapahdu. Eikä auta puhuminenkaan ilman tekoja, vaikka onhan se hyvin suunniteltu puoliksi tehty.

Olis tärkeä ymmärtää, että tää maailma tulee aina olemaan täynnä taidollisesti, taloudellisesti ja ulkonäöllisesti parempia ihmisiä kuin mitä me ollaan. Löytyy varmasti joku, joka tekee asiat sata kertaa nopeammin ja laadukkaammin ja löytyy myös paljon epäreiluutta mikä täytyy jokaisen ymmärtää. Itsensä vertaaminen muihin on aivan loputon suo, eikä se johda mihinkään hyvään. Kateus kertoo aivan varmasti jotain omasta epävarmuudesta, mikä on hyvä tunnistaa jotta sen poistamiseksi voi alkaa tehdä jotain. Kateus on myös vaikutuksiltaan yksi negatiivisimmista piirteistä ihmisessä, mikä ainoastaan lisää huonoa ilmaa ympärilleen. Aika usein käy niin, että se kaunein, varakkain, lihaksikkain ja menestynein ei olekaan niin pinnallinen bimbo mitä moni voisi kuvitella. Kun ei viitsitä tutustua niin on helpompi vaan jauhaa — pinnan alla saattaa kuitenkin olla aika kovaakin settiä, mikä on osaltaan vahvistanut onnistujan tahdonvoimaa ja periksiantamattomuutta.

Tottakai on jokaisen omalla vastuulla millaista ulosantia syöttää esimerkiksi sosiaaliseen mediaan, mutta mun mielestä senkin kuuluis oikeasti olla enemmän niiden omien kohokohtien jakamista kuin ikävistä asioista avautumista. Jollekin kodin puunaaminen tai meikkaaminen voi olla todella terapeuttista touhua kaiken kaaoksen keskellä mitä oma, oikea elämä pitää sisällään ja täydellisten kuvien postaaminen someen on yksi keino saada muuta ajateltavaa. Kyllä mä itse tämänkin tunnustan eli ihmisyys ja rehellisyys ovat niitä arvoja, joita itsekin kannatan mutta tiettyjen rajojen sisällä. Kaikkea ei kuulu tai tarvitse kertoa muille. Me ollaan kaikki jollain asteella alakuloisia, ja moni tahtoo mennä someen viihtymään, inspiroitumaan ja tulla paremmalle tuulelle. Ja yhtä moni saattaa tietysti toivoa, että muillakin menis yhtä huonosti mutta ymmärrätte pointin. Kaiken glamourin takana voi olla aivan mitä tahansa ja usein onkin.

Mä tiedostan itse olevani aikamoinen paskassa velloja ja mun on vaikea päästää menneestä irti. Se on kakspiippuinen juttu, toisaalta koen että tietyt asiat seisovat mun esteenä ja toisaalta taas haluan kunnioittaa sitä mistä tulen ja mitä on koettu. Aivan samalla tavalla, kuin ex-kumppania voi kunnioittaa mutta ei vatvoa sen enempää, haalia hyviä muistoja, ei haukkua tai alentaa, niin myös omaa elämää voisi pyrkiä katsomaan samasta perspektiivistä. Life goes on.

Miten katsotaan muiden onnistumista oikealla tavalla?

Iso ongelma on se, että ihmiset vertaavat omaa lähtötasoaan menestyneiden huipputasoon. Esimerkkinä kehonmuokkaus tai bisness-maailma, jossa aloitteleva treenaaja tai yrittäjä vertaa itseään jo vuosikausia harjoitelleeseen, jopa ammattilaistasoiseen urheilijaan tai multimiljardööriin, joka omistaa maita ja mantuja ympäri planeettaa. Tietysti paljon on kiinni siitä, että ihmisiä kiinnostaa vaan se ulospäin näkyvä muutos ja tulos mutta ei niiden takana oleva työmäärä. Monesti me myös vedetään kaikki mahdolliset viat, esteet ja hidasteet puolustamaan meidän edistymistahtia, koska eihän meillä ole rahaa, aikaa, tukiverkostoa, on kauneusvirheitä, sairauksia ja sitä-sun-tätä. Mitä tahansa haluat tehdä, se täytyy vaan aloittaa. Liika ajatteleminen ja kaikkien mahdollisten skenaarioiden spekulointi tappaa sen viimeisenkin uskalluksen rippeen mitä tuntemattomaan hyppy tarvitsee alleen.

Meidän täytyis inspiroitua ja saada motia omaan tekemiseen muiden onnistumistarinoista. Inspiroituminen ei ole kopioimista vaan se on omaan parhaaseen pyrkimistä, ideoiden leviämistä ja vaikuttamista. Se, että oppii iloitsemaan jopa oman kilpakumppaninsa onnistumisista kertoo jotain ihmisen hyvyydestä, se on harvinaista. Eikö me voitais tuntea ylepyttä siitä, että meidän ala tai meidän urheilulaji menee eteenpäin? Sen sijaan, että ärsyttää kun joku kaupungissa tekee parempaa tulosta tai salilla on muitakin kovassa kunnossa olevia treenaajia.

Oikea tapa ”inspiroitua” ei ole se, että yritetään oikoa kaikki mutkat suoriksi ja löytää pikakeino päästä tuloksiin. Joku onnistuja on nähnyt mahdollisesti puolen elämän mittaisen tutkimusmatkan selvittääkseen, oppiakseen, kokeillut ja erehtynyt miljoona kertaa joten olisi väärin ajatella, että pitäisi itse saada tuo kaikki sormia napsauttamalla. Nöyryys oppimista kohtaan yhdessä kärsivällisyyden kanssa ovat ainakin mulle niitä piirteitä joita arvostan suunnattomasti ihmisessä. Sellaiselle haluaakin kertoa oppimansa asiat. Jos joku haluaa päästä kolmessa kuukaudessa fitneksen huipulle niin ei se ole nöyryyttä, eikä se ole kunnioitusta niitä kohtaan jotka ovat tehneet pitkään säntillistä työtä. Tavoite olisi imeä intoa ja oleellisia oppeja omilta innoittajiltaan ja sen jälkeen tehdä, tehdä ja tehdä.

  • Mitä hän/nämä ihmiset mahtavat tehdä eri tavalla kuin ne, jotka eivät ole päässeet tähän lopputulokseen?
  • Miksi hän/he ovat pidettyjä ihmisiä?
  • Onko hänellä/heillä jokin oleellinen metodi, josta olisi apua myös mulle?
  • Miten hän/he ovat mahdollisesti selvinneet suurisakin haasteista, miten niistä on otettu opiksi, miten niitä vältellään jatkossa?

Se mitä mä olen oppinut sekä urheilumaailmasta että yritysmaailmasta on hyvin samankaltaista. Itseluottamusta on oltava ja rohkeutta kulkea omaa polkua. Mä oon harrastanut paljon itseni vertaamista muihin, hävennyt ja miettinyt mitä muut musta ajattelee jos teen näin tai noin. Heti, kun tällainen höpöhöpö loppuu ja alkaa keskittyä vaan ja ainoastaan omaan kehitykseen niin johan alkaa tapahtua. Mä en ole, enkä varmasti tulekaan koskaan lopettamaan itseni tietynlaisa vähättelyä ja virheiden etsimistä mutta se ei määrää mun tekemistä. Kaikista valaisevinta on ollut nähdä ja tutustua muihin samaa tekeviin ihmisiin ja huomata se, että me ollaan loppujen lopuksi kaikki samanlaisia. Eron tekee ne pienet asiat, kuten mm. itseluottamus ja rohkeus, keskittyminen ja kärsivällisyys, positiivisuus ja rentous.

Mun on ollut tosi vaikea päästää irti lapsi-Jessican haaveista ja on tuntunut, että kaikki mitä teen on jotenkin vähäpätöistä tai noloa koska en oo toteuttanut niitä asioita joita oon kirjoittanut 12-vuotiaana ystäväkirjaan. Koska mä oon aina ollut ehdoton ja lojaali itselleni. Mä oon miettinyt monta kertaa sitä hetkeä, jos en enää teekään valmennustyötä ja pitäisi hakea näillä meriiteillä taas jonnekin oikeeseen työpaikkaan. Että miten mä selitän mun CV:n. Sanonko, että olen omistanut elämäni kilpaurheilulle (jota fitness mielestäni todellakin on) ja irtisanoutunut hyvästä työstä, että voin tehdä harrastuksesta itselleni työn? Tai, että mulla on ollut niin kovia tapahtumia elämässäni että se on ollut selviytymistä. Se on niin jännä juttu, miten me katsotaan ylöspäin juuri niitä ihmisiä jotka poikkeavat meistä. Mä katson ylöspäin sitä, joka opiskelee hyvin arvosanoin yliopistossa ja tavoittelee maailman arvostetuimpia työpaikkoja ja joku stressaantunut yritysjohtaja voi katsoa ylöspäin niitä, jotka tekee mitä tykkää ilman rahan valta-asemaa, elää askeettisesti eikä turhia stressaa.

Itse tykkään tehdä tulosten saavuttamisten eteen töitä, vaikka se ei aina jokaisella työminuutilla ole maailmassa hienointa. Mä oon pohtinut, että palkitseeko kova työ todella aina ja tullut siihen lopputulokseen, että eihän se ikivä kyllä aina palkitse. Kovaa voi tehdä monella tavalla ja joskus on myös osattava lopettaakin eli pään hakkaaminen seinään, oli se miten kovaa tahansa, ei ole viisasta tekemistä. Kaikki tietää sen tunteen, kun kokee antavansa kaikkensa, mutta koko ajan porukkaa menee ohi oikealta ja vasemmala, joku tekee paremmin, nopeammin, isommin ja oma usko alkaa horjua. Tulee se epätoivo, että onko musta tähän ja pitäiskö vaan lopettaa. Voi olla, että sun oma ”onnistumisen mittari” on virheellinen ja jonkun toisen mittapuulla olet aivan uskomaton onnistuja, mutta itse katsot itseäsi aivan erilaisesta vinkkelistä. Meillä on yhteiskunnan luoma paine, johon suurin osa menee mukaan, oli kyse sitten ulkonäköihanteesta tai elämän kulusta lasten hankinnan, omakotitalon ja uran suhteen. Ehkä on aika muuttaa onnistumisen mittaamista, jolloin se ei olekaan ympärysmitta tai pankkitilin saldo.

Miten sinä näet maailman? Mikä elämässä on tärkeetä, jos se ei saa olla materiaa?

Esimerkiksi mulle todella tärkeetä on vaikuttaa. Iso sana, iso merkitys mutta en kuitenkaan tarkoita valtakunnallista vaikuttamista vaan yhden ihmisen elämään ja hyvinvointiin liittyvää vaikuttamista. Se riittää MULLE. Sauli Niinistöllä on mahdollisesti eri käsitys sanasta vaikuttaa ja se on mulle täysin fine.

HITTO, TÄÄ OLI SITTENKIN RANKKAA!

Loppuviikosta alkoi toden teolla tuntua menneet viikot, kaikki reissaaminen, vähäiset vapaat, miinuskalorit ja kova treenaaminen. Mä vähän arvelinkin, että jossain vaiheessa voi olla vaikea pitää itseään motivoituneena kun painaa pää kolmantena jalkana ja mennyt viikko olikin heittämällä tämän dieetin vaikein. Mä oon ihan rehellisesti sanottuna miettinyt kaksi kertaa, että onko musta tähän ja, että kisaprojektin keskeyttäminen saattais tuntua vapauttavalta (sen yhden illan). Jos vaan pakkais laukun ja lähtis äkkilähdöllä jonnekin. Syy ei ole yksin minkään tietyn sektorin vaan nää ajatukset johtuu ihan puhaasti mun liian kiireisestä syksystä ja talvesta. Oikean työn ja parisuhteen rinnalla omat harrastukset ja fitnessunelmat tuntuvat välillä vähäpätöisiltä, vaikka niitä ei saisi yhtään väheksyä. Jos elämässä on mitään intohimon kanssa läheistäkään osa-aluetta niin siitä tulee olla kiitollinen, koska kaikki eivät löydä sitä koskaan.

Joskun ennen muinoin kisat määräsivät mun elämää ja muu elämä tuli niiden ehdoilla tai vaihtoehtoisesti jäi pois kyydistä. Fakta on kuitenkin se, että nykyään mielestäni vastuullisena, kypsempänä ja laajemmalla alueella kunnianhimoisena ihmisenä mun ajatusmaailma tämän suhteen on muuttunut paljon. En voi jo tässä vaiheessa elää elämääni kisojen tai dieetin ehdoilla vaan se täytyy järjestää toimivaksi muun elämän ehdoilla. Silloin, kun on vielä ollut epävarma tyttönen niin kisojen vaikutus pelkästään itsetuntoon on ollut huomattavasti voimakkaampi ja kisakuvat tai tulokset ovat määritelleet vähän liiankin paljon. Nykyään tiedän mitä haluan suuressa mittakaavassa ja kilpailujen ulkopuolellakin saavuttaa, mutta tiedän myös sen miten paljon henkistä kanttia kisaaminen kasvattaa ja siitä taas on hyötyä kaikessa. Mun suuri unelma on saada vielä tämän elämän aika julkaistua kirja ”vangin tytär”, josta kerron nyt ensimmäistä kertaa ns. ääneen ja, jota olen kaavaillut viimeiset 10 vuotta. Toivon, että päästään Juuson kanssa muuttamaan Helsinkiin ja pyöritetään omaa unelma-yritystämme yhdessä. Näiden suurien tavoitteiden ja myös pienempienkin tavoitteiden eteen on saatava jossain vaiheessa käytettyä yhtä paljon aikaa, kuin tällä hetkellä käytän tämän fitness-tavoitteen eteen. Kaikkea ei voi tehdä kerralla, ainakaan hyvin.

Oon sanonut, että mulla on jäänyt hampaankoloon jotain mikä täytyy käydä korjaamassa lavalla ja tottahan se on. Jos tämä tulee olemaan se viimeinen kisakauteni niin haluan jättää sen suoritukseen, johon olen tyytyväinen. Ellen ole niin jatkan. Niin paljon olen lajiin panostanut, että pettymykseen en sitä halua jättää mutta sekin on totta että tahdon vapauttaa vuorokaudesta tunteja muillekin asioille, kuten aikaisemmin sanoin. Yksi mun tulevan kisan motiiveista on vetää se niin hyvin, että voin eläköityä hommasta ja alkaa valmentaa ahkerammin muita intohimoisia, urheilijaksi haluavia kilpailijoita, vähentää töitä määrällisesti ja kehittää sietä vielä enemmän laadullisesti. Sanotaan, että se on mun lyhyen aikavälin tavoite.

Mä en kirjoita blogia, jossa yritän saada lukijat lipsumaan ja löysäämään, luopumaan unelmistaan tai tekemään sitä mitä jonkun mielestä kuuluisi nyt tehdä. En ole sellainen itsekään. Haluan kirjoittaa ihmisille, joilla on tavoitteita ja niille, jotka haluavat asettaa tavoitteita ja varsinkin niille jotka haluavat saavuttaa ne. Mä rakastan muutostarinoita ja sitä, ettei huonot lähökohdat ole este. Liian moni luulee, että me nyt vaan ollaan sellaisia kuin ollaan eikä muuksi muututa, mutta se ei todellakaan ole totta. Kun sanon, että eteenpäin pääseminen vaatii kipua niin se ei tarkoita pelkästään fyysistä kipua mitä urheiluun liittyy vaan nimenomaan sitä kasvukipua. Virheiden myöntäminen, peiliin katsominen, kritiikin vastaanottaminen ja riskinotto ovat takuulla tuttuja juttuja jokaiselle joka on päässyt urheilussa ja elämässä ylipäänsä eteenpäin. Mullekin on huomattavasti helpompi vaan tehdä kovemmin ja tarkemmin, enemmän ja nukkua vähemmän kuin olla paikallaan, katsoa peiliin ja myöntää että olis aika paljon oleellisimpiakin asioita jotta voisin olla parempi versio itsestäni. Täytyy keskittyä ja tietää mitä tekee niin hyvä tulee.

Menneinä vuosina kisadieetti oli niin maailmaani mullistava tapahtuma, että mieleen on jäänyt vaan ne kaikki emotionaaliset hetket ja nyt kun tunnelataus on neutraalimpi niin koen, että jotain oleellista puuttuu. Aivan, kun mun sydän ei olisi kunnolla mukana ja olisin kadottanut kilpailuhenkisyyteni. Tiedän, että odotan itseltän suuria – sitä, että jaksaisin olla aivan liekeissä jokaisesta treenistä ja miettiä millaisen meikin laitan kisapäivänä, sietää nälkää kuten ennen vanhaan ja videoida neljäsosakäännöksiä. Ei ole helppoa jaksaa aina tehdä 110%, mutta nämä itseään epäilevätkin fiilikset kuuluvat matkaan ja kertovat kai jotain siitä että tää taitaa kuitenkin olla mulle tärkeää. Jos viimeisen neljän vuoden aikana suurin osa päivistä on syöty kurkkua ja kanafileitä niin eihän sitä osaa enää kuvitellakaan mitä on normaali urheilijan syöminen, energisyys tai kylläisyys. Kisojen välissä vedetään kolme viikkoa suunpielet sokerissa ja palataan taas tuttuun kurkku-ruokavalioon. Mä oon yrittänyt parhaani mukaan luoda itselleni terveen tavallisen elämän pohjan, jossa mun on hyvä olla, syödä ja treenata ja, jonne toivottavasti palaan turvallisesti myös kisojen jälkeen. Sellaisen suhteen ruokaan, jota voi noudattaa ilman pakkomielteisyyttä. Kyllä mä tälläkin hetkellä kaipaan sitä +3 tuhannen kalorin päivää.

Mä koen, että olen harjoitellut kaikki aikaisemmat vuodet tätä hetkeä varten. Vuotta 2017 varten, jolloin olen paremmassa fyysisessä ja henkisessä(ainakin suurimmaksi osaksi) kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. Harjoittelen laadullisesti ja määrällisesti paremmin ja enemmän kuin koskaan, mikä näkyy kasvaneena lihasmassana, matalampana rasvaprosenttina, kehon sopusuhtaisuutena ja parantuneena aineenvaihduntana. Laadun lisäksi myös määrällä on merkitystä, kun pyritään usean treenivuoden jälkeen parantamaan heikkouksia tai priorisoidaan jotain lihasryhmää. Tämä on aivan varma juttu. Mä syön enemmän ja paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja sen eteen on tehty todella määrätietoisesti töitä yli kaksi vuotta. Tämä on kaikista palkitsevinta, koska oon kamppaillut kaikki kisavuoteni ruoan vähyyden kanssa mutta parempi aineenvaihdunta tarkoittaa ainakin mun kohdalla myös kovempaa näläntunnetta. Palaudun paremmin, koska olen vihdoin ymmärtänyt että senkin eteen on oltava valmis tekemään iha itse töitä: varattava aikoja hierojalle, venyteltävä ja toki se mun heikompi kohta eli nukkuminen tulisi tämän listan kärkeen. Mä en millään tasolla odota, että kehittyminen tai kilpaileminen tulisi koskaan olemaan helppoa ja sen virheellinen viestiminen ulospäin on väärin, koska ihmiset uskovat siihen mitä heille sanotaan. Ei se ole helppoa, mutta sitoutuminen siihen tyyliin mitä kulloisellakin hetkellä on toteuttamassa pitää fokuksen suurimmaksi osaksi hyvänä. Sinne tänne poukkoilu ei tule johtamaan mihinkään, eikä se että on vietävissä mihin tahansa villitykseen mukaan. Itseluottamus on todella suuressa roolissa, jos kehittyä haluaa.

Myönnän, että mun on aina ollut erittäin vaikea rauhoittua, rentoutua ja usein myön nukkua. Oon juuri sellainen ihminen, jolla on monta rautaa tulessa koko ajan ja joka nauttii tehokkuudesta mikä on varmasti myös yksi syy siihen, että olen valinnut lajikseni fitnessurheilun. Tykkään tehdä asiat reippaasti ja niin, että saan näkyvää tulosta aikaan, mutta mä en ole millään tasolla sählääjä. Oon takuulla liian vakava tyyppi ollakseni sellainen. heh. Mutta palatakseni tähän rentoutumiseen — sen kanssa mulla on vielä paljon työnsarkaa. Haluaisin oppia myös relaamisen hyödyntämisen yrittäjänä olemisessa ja urheilussa, jotta kehitys ei tyssäisi sen vuoksi että kynttilä alkaa palaa molemmista päistä. Mä oon sanonut, että esimerkiksi Netflixiä mä ”katson” kaikista keskittyneimmin silloin kun aamulla meikkaan vessassa ja kuuntelen mitä tapahtuu. Tietämättä miltä Mike ja Richard edes näyttävät. Mä oon hyväksynyt sen, että olen ihmisenä touhukas enkä halua sitä muuttaa. Tottakai munkin persoonallisuus on epätäydellinen ja koen, että nimenomaan tää rauhoittumisen vaikeus, hommien lopettaminen tai se yksinkertaisen EI:n sanominen tuottaa mulle toisinaan harmaita hiuksia. Toinen järjestää itsensä ongelmiin asioiden lykkäämisellä ja toinen sillä, että sopii itselleen liian tiukat aikataulut. Toisen on vaikea nousta sohvalta ja toisen on vaikea istua siihen. Tätä hankaloittaa huomattavasti sekin, että sohvalta katsottuna mun työpöytä on suoraan silmien edessä ja läppärin ääressä on jo niin luonteva istua tekemässä “vielä pari juttua”.

Mulla ei siis ole ollut hetkeen tällaista vaihetta elämässäni, jossa joudun miettiä että koska ehdin laittaa pyykit koneeseen. Samaan aikaan, kun tiedostan että mulla on kiire ja tärkeitäkin asioita tehtävänä niin välitän myös siitä miten likainen mun uusi valkoinen auto on ja murehdin muiden ihmisten asioita, jotka ei mulle periaatteessa kuulu millään lailla. Uskon, että onnelliset ihmiset osaavat keskittyä oleelliseen ja sanoa tarvittaessa ei, he tietävät millä on merkitystä ja millä ei. Mun täytyy olla vielä parempi organisoimaan ja vielä parempi lepäämään ja rentoutumaan tehokkaasti sekä tiedostaa mikä on mulle parhaaksi. Pienen elämäni aikana oon jättänyt aivan liian monesti itselleni mieluisia asioita välistä ja tehnyt sillä aikaa jotain suuremmalla mittapuulla merkittävää. Lapsesta asti oon punninnut millä teolla on suurin hyötyprosentti ja oletettavasti pisimmän korren on vienyt usein jokin muu kuin oma ilo. Oonkin päättänyt, että tässä elämässä on tehtävä enemmän niitä asioita joista itse nauttii, eikä se ole itsekkyyttä vaan oman elämän elämistä. Silläkin uhalla, että välillä on kiire, väsy tai menee rahaa “turhuuksiin” niin täytyy osata nauttia hetkestä.

KEVENNYSTÄ TREENEISTÄ

Viikonloppu vierähti Uudessakaupungissa Juuson perheen luona ja rentouttavan hengähdyksen sijaan meillä riitti kyllä ohjelmaa jokaiselle minuutille. Mutta ei se mitään, ainakin vähän eri maisemat ja ihmiset ympärillä. Niin kauan, kuin läppäri kulkee mukana niin töitä pystyy tehdä paikkakunnasta riippumatta vaikka koitankin pyhittää sen yhden päivän viikossa täysin muille asioille (kohtalaisella menestyksellä). Mulla tulee jouluun mennessä 9 ihan täyttä viikkoa sekä arkipäivien että viikonloppujen suhteen ja vuodenvaihteen jälkeen tuskin helpottaa. Kun selailin tuossa kalenterista ensi viikon aikataulut niin en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. 😀 Alkuviikko menee Helsingissä, jossa on A-lehtien kuvauksia ja Influencers Night sekä valmentajan tapaamista ja treenaamista luvassa. Vuokrasin Airbnb-asunnon ja katsotaan käykö tällä kertaa parempi tuuri kuin viimeksi. Silloin tuholaismyrkyttäjät tulivat asuntoon omilla avaimillaan aamulla, kun meillä oli hädin tuskin vaatteet päällä ja häätivät meidän asunnosta.

No joo, mutta työstä kun puhetta oli niin ensi viikolla tosiaan alkaa kaksi uutta asiakasta ja täytyy myös tehdä kolmelle sitä seuraavalla viikolla alkavalle ohjeet valmiiksi, päivittää vanhojen asiakkaiden ohjeet, sitten olis 10 ohjausta viikonloppu mukaanlukien ja kisabikinien suunnittelupalaveri Tampereella. Lisäksi Juuso on koko viikon Oulussa työreissulla, että auttavat kädet ruoanlaitossa ja kotihommissa jäävät saamatta. Huhhuh, kunhan tästä selviän niin…seuraavalla viikolla saan olla edes kotona. Positiivinen ongelmahan tämä on ja hyvää on ehdottomasti myös se, että tuttujen asiakkaiden kanssa työ on niin vaivatonta ettei työkuorma tunnu ylitsepääsemättömältä. Tänä viikonloppuna ohjaaminen onnistui myös Uudessakaupungissa loistavissa puitteissa Total Gymillä. Kiitos vielä siitä, ei voi muuta kuin arvostaa avokätisiä ihmisiä joille muiden hyvä ei ole itseltä pois.

Mä treenaan itse normaalisti kahdesti päivässä, pitäen toki viikoittaiset lepopäivät, mutta joka tapauksessa salitreenejä tulee paljon ja viikon aikatauluttaminen on isossa roolissa. Lisäksi nyt dieetillä teen jonkin verran treenin jälkeistä aerobista mikä taas nostaa sitä mun kertaluontoisen salikäynnin aikaa. Kerroinkin teille aikaisemmin tällä viikolla, että viettelen nyt kevyempää jaksoa mitä kaipasi erityisesti mieli. Toki myös kroppa on joksenkin väsynyt, mutta ei mun mittapuulla mitään mainittavan arvoista väsymystä kuitenkaan. En silti halua odottaa, että sellainen tulee ja kyllähän tuossa loppuvaiheessa kovaa treenijaksoa alkoi vaivata mielenkiinnottomuus mikä taas vaikuttaa itse treenisuorituksiin. Tai ainakin mun fiilis treeniä kohtaan oli melko negatiivinen, eikä pää ollut mukana kuten toivoisin sen olevan. Siispä vihellys pilliin ja treenimääriä alas hetkeksi.

Kevennys tarkoittaa mun kohdalla tällä kertaa sitä, että treenejä tulee huomattavasti vähemmän 10-14 päivän ajan, mutta treenaan kuitenkin ihan normaalilla intensiteetillä. Tuplatreenejä tehdessä mun aamutreeni on yleensä aina kovempi kuin iltatreeni, jossa päivän aikaisempi rasitus alkaa jo vähän tuntua ja muutenkin töiden jälkeen treenaamaan ei ole mun suosikki. Jaksan vetää tietyn aikaaa liekin kuvat silmissä, mutta huomaan kyllä kun tekeminen alkaa hyytyä ja tekis enemmän mieli jäädä kotiin kuin lähteä salille. Noin yleisesti ottaen kuitenkin palan halusta päästä treenaamaan. Tällä viikolla fiilis on ollut aivan älyttömän hyvä ja tunnen selvästi miten näinkin lyhyellä aikavälillä mieli virkoaa ja kroppa toipuu fyysisestä stressistä. Nukkunut en ole oikeastaan yhtään sen enempää ja mulle on tärkeää olla viimeistään seiskalta ylhäällä, ettei päivä mene hukkaan. Tiedän, että unen merkitys ihan kaikkeen on suuri mutta mä en vaan koe tarvisevani kovinkaan pitkiä yöunia. Kun nukun niin nukun sikeästi eikä mua väsytä päivisin, joten niin kauan kuin tämä tuntuu hyvältä niin sillä mennnään. Tykkään huomattavasti enemmän olla hereillä.

Kevennystyylejä on monia, eikä mikään niistä ole sen enemmän tai vähemmän väärä. Levolle on tarve jokaisen treenaajan kohdalla, mutta se milloin ja miten, täytyy oppia tunnistamaan. Kokeilemalla erilaisia keventämisen tyylejä opit mikä sopii sulle parhaiten. Se riippuu ihmisestä, siitä mistä sitä lepoa tarvitsee ja miten edeltävät treeniviikot on tehty. Selkeästi voimahakuinen harjoittelu sisältäen mahdollisesti ykkösmaksimeidenkin testailua on hermostolle kova shokki jo muutaman kovan treeniviikon jälkeen. Kevennystä tarvitaan aikaisemmin ja ellei ota täyslepoa niin ainakin kevyempiä kuormia harjoituksissa. Jos treenaaminen on niinsanotusti enemmän kehonrakennustyylistä lihastuntumaan keskittyvää, vähän maltillisimmilla painoilla ja pitemmillä sarjoilla toteutettua niin kevennyksen paikka ei tule ihan yhtä äkkiä vastaan, mutta tottakai keventää täytyy tässäkin tapauksessa. Itse, kun oon tehnyt täitä jälkimmäisiä kahdesti päivässä niin neljässä viikossa tulee tehtyä 8 viikon treenit ja päiväkohtainen rasitus on korkea. Kevennyksen tarve tulee selvästi aikaisemmin vastaan, kuin ns. ”normaalitilanteessa”. Kokemusta on ihan liikaa siitäkin, että salilta on oltu pois vaan silloin kun on ollut kuumetta ja pahimmassa tapauksessa on treenattu vuosi ilman kevennystä. Älkää nyt ainakaan sitä koittako.

Mä tykkään itse enemmän siitä, että olen pois salilta kokonaan kuin että käyn tekemässä kevyttä jumppaa. Johtuen varmasti myös siitä, että viime aikoina salilla on tullut oltua niin paljon että kaipaan henkisestikin lepoa siitä ympäristöstä. Voin hyvin olla viikossa yhteensä 30 tuntia salilla, kun laskee omat treenit ja ohjaukset joten mikään henkinen ongelma mulle ei ole pysyä sieltä välillä pois. Oikeasti nautin suunnattomasti siitä, että on vähän muutakin elämää. Yksi haluaa tehdä kevyempiä treenejä, toinen olla viikon putkeen pois salilta ja kolmas treenata vähemmän. Kevennysjaksot olisi hyvä suunnitella edes suuntaa-antavasti ennakkoon, osaksi isompaa kokonaisuutta. Suunnitelman ei kuulu kuitenkaan olla mustavalkoinen ja aina voi tulla jotain, mikä joko aikaistaa tai lykkää kevennystä kaueammaksi. Ennaltamäärätyt kevennykset ovat ehdottomasti hyvä idea jo pelkästään urheilijan itsensä asennoitumisen vuoksi, mutta valmennusnäkökulmasta niitä on myös haastava lyödä lukkoon ellei tiedetä henkilön kapasiteettia ja treenitehoja. Tulee vastaan etenkin etävalmennuksissa, jolloin heidän oma vastuu kasvaa jälleen kerran. Lähiasiakkaista näkee huomattavasti helpommin, kun ote herpaantuu ja suorituskyky alkaa laskea. Muutenkin valmennussuhteen ollessa tiiviimpi myös valmennettavalla on usein matalampi kynnys kertoa tuntemuksistaan. Muistakaa avata tuntemuksianne valmennukselle.

Treenijaksolla voidaan tarkoituksellisesti ajaa kroppa pieneen ylirasitustilaan tai pyrkiä tietoisesti välttämään se (ylirasitus täytyy tässä kohtaa muistaa sitten erottaa ylikunnosta). Riippuen jälleen siitä kuka on kyseessä, millainen treenitausta, millainen tavoite ja millainen terveydellinen tila henkilöllä on. Kovat treenijaksot voivat olla saman henkilön kohdalla toteutuksiltaan hyvinkin erilaisia ja varmasti monet tavoitteellisesti urheilevat pyrkivät joidenkin treenijaksojen aikana ajamaan kropan ”ylirasitukseen”, jota seuraa luonnollisesti kevennys. Mä koen itse tehneeni juurikin näin ja kun vedin ensin tietyn aikaa sillä omalla kovalla levelillä ja sen jälkeen otin iisimmin niin johan alkoi tuloksetkin näkymään. Mun kunto on mennyt suunnilleen valovuoden eteenpäin tämän viikon aikana, vaikka ruokaa on syöty kivasti joka päivä. Eli levossa tapahtuu, kunhan muistaa ensin tehdä töitä. Kova treeni kerää tottakai nestettä kehoon, se ei ole mikään yllätys. Stressi on stressiä, johtui se mistä tahansa ja mitä tahansa kovennusta kropalle teettää niin kyllä se aina jonkinlaisen vastareaktion saa aikaan. Uskon, että kunhan taas aloitan kovemman jakson niin kroppa ottaa siitä pienet sressinesteet äkkiä, mutta ei se mitään.

Keho antaa monenlaisia merkkejä siitä, että nyt on aika levätä. Kun itse aloitin aikoinaan tuplatreenien tekemisen (jaksoissa) tulin aina aluksi kipeäksi. Tein liian kovaa ja liian monta päivää putkeen, ylirasitus tuli äkkiä vastaan. Tähän tottuminen on ehdottomasti ottanut aikansa ja monta kokeilukertaa! Kisadieetin loppua kohden treeniä on yleensä paljon ja ruokaa vähän, jolloin nukkuminen kärsii sekä laadullisesti että määrällisesti, hermot ovat kireällä ja olo on muutenkin ylivirittynyt eikä mikään kovaa keskittymistä vaativa asia oikein onnistu. Jos tehdään paljon aerobista jalkojen päällä niin jalat ovat niin hemmetin tukossa ja hapoilla koko ajan, ne ovat ylirasittuneet. Urheiluvammojen selvä nousujohde kertoo myös jotain levon tarpeesta. Ihan samat merkit voivat tulla vastaan myös ilman mitään kisadieettiä, jos henkilö treenaa omaan tilanteeseensa nähden liikaa, syö liian vähän ja elää muutenkin stressaavaa vaihetta elämässään. Eli ihan kenellä tahansa teistäkin. Jos ajattelen omalla kohdallani niitä ”oireita”, joista tiedän tarvitsevani kevennystä niin ne ovat aika poikkeuksetta seuraavat:

  • Treenimotivaatio laskee
  • Kesken treenin saattaa tulla ihan selvä pumpin tai voiman katoaminen
  • Suorituskyky laskee tai ei ainakaan nouse: voima, sarjat, toistot, laatu ylipäänsä
  • Lihakset eivät palaudu samalla tavalla
  • Vammat, vaivat, nivelet eivät myöskään palaudu samalla tavalla
  • Hermot kireällä

Tuoreempia kuvia ja treenivideoita pääset näkemään instagramista @jsilfvernagel