SE RIITTÄÄ, KUN PARHAANSA YRITTÄÄ

Yksi suuri projekti tuli viikko sitten päätökseen eli kisat on kisattu ja käteen jäi pronssia. Olen asiaa jo puinut lähes kyllästymiseen asti ja aiheet vanhentuvat somessa nopeasti, joten tämän analysointi blogissa saattaa olla myöhäistä. Tahdon kuitenkin kirjoittaa vielä postauksen aiheesta, koska matkaa on täälläkin seurattu enemmän tai vähemmän tiiviisti. Jos olisin tullut kirjoittamaan heti kisojen jälkeen tai muutamana sen jälkeisenä päivänä niin tämä teksti olisi hyvin erilainen. Tähän päivään mennessä olen ehtinyt käydä läpi surun, vihan ja pienen masentuneisuuden, mutta nopeasti se mieli selkeytyy eli tunnepurkaus tasaannutti mielen hyvin.

Viikko ennen kisoja

Sijoitushan ei ollut mulle millään lailla pettymys, koska paremmat menivät ansaitusti ohi ja itse olisin tuomaroinut aivan samoin. Olin kuitenkin pettynyt siihen mitä toin lavalle ja millaiseen lavakuntoon kroppani saatiin viritettyä. Vaikka joku olisi sitä mieltä, että siltä mä näytän niin mulla on eri totuus. Vaikka oma silmä sokeutuu dieetin edetessä niin mulla on kuvia jokaiselta päivältä, joten voin käsi sydämellä sanoa, ettei parasta minua nähty taaskaan. Näin ollen oma tavoitteeni jäi lunastamatta ja hampaankolossa on edelleen usko siihen, että pystyn parempaan. Mun oma vahvuus on usko itseeni ja muistan elävästi sen, miten vuoden 2014 kisojen jälkeen se jotenkin mureni täysin. Nyt oli vähän samanlainen fiilis, mutta sen verran olen kuitenkin saanut itseäni vuosien varrella vahvistettua, ettei mua yksi epäonnistunut kilpailukokemus enää kaada. Vahvistaa vaan! Dieetti opettaa paljon, kisatkin opettaa jotain, mutta eniten opettaa kisojen jälkeinen aika, kun fitness-lasit laitetaan syrjään.

Mulla liittyi tähän kisaan aivan valtavasti odotuksia ja tunteita, sekä myös sellaista ”kaiken tämän työn ja panostuksen jälkeen…” -ajattelua. Oma panostukseni ei arvotu mulle sillä perusteella, että olenko tehnyt enemmän tai vähemmän duunia muihin verrattuna, vaan peilaan sitä ainoastaan omaan itseeni ja tällä kertaa koin todella tehneeni joka hetkisen kaikkeni. Halusin lunastaa visioni ja saada hienon päätöksen, joten sen vuoksi petyin. Olen ilman muuta itsestäni ylpeä ja tiedän kehittyneeni monessa mielessä paljon. Vaikka kisat meni miten meni niin kukaan ei voi poistaa sitä kaikkea työmäärää mitä tuonkin eteen tehtiin. Pettymyksessä kyse ei missään nimessä ollut menestyksestä, titteleistä tai EM-edustuspaikasta. Mä oon niin diippi ja tunteellinen tyyppi, että kiedon jokaiseen projektiini, jokaiseen ihmissuhteeseeni ja jokaiseen asiaan, johon ryhdyn niin paljon tunnetta että usein lopussa vähän sattuu. Se, että olen valmis laittamaan aikaani asioihin tai ihmisiin tarkoittaa aina sitä, että niillä on mulle paljon merkitystä ja juuri siitä on kyse tässäkin tapauksessa. Ei ne ollut vaan kisat. Se oli mulle piiiitkä projekti ja hetki hetkeltä se sai ainoastaan lisää merkityksiä, mitkä eivät edes urheiluun liittyneet. Ne liittyivät luottamukseen, henkiseen kehitykseen ja toisinaan myös kehittymättömyyteen ja kaiken kaikkiaan mulle aukesi tasaisin väliajoin muistuksia omista vahvuuksistani ja heikkouksistani. Siinä vaiheessa, kun stressi laukeaa kisojen jälkeen niin aika paljon asioita lävähtää vasten kasvoja.

Urheiluun liittyy valtavasti tunnetta ja lajit, joissa valmistaudutaan pitkään yhteen kisaan ovat siinä mielessä vielä raadollisempia, että uutta mahdollisuutta ei ihan heti tulekaan. Kun mokaat niin se on siinä ja yrität vuoden päästä uudestaan, jos pystyt. Koska valmistautuminen kestää pitkään, on näin ollen myös se psyykkinen fokuksen kanavoiminen kauan yhdessä päämäärässä. Se onkin mun mielestä kovinta esimerkiksi juuri fitness-kisoihin valmistautuessa, vaikka toki fyysinen palautuminen on myös iso osa meidän lajia. Urheilu ei ole ”vain urheilua” silloin, kun harjoitellaan, mutta onhan se ”vain urheilua” kun ajatellaan mitä kaikkea tärkeämpääkin elämässä on. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä, etteikö saisi tuntea esimerkiksi pettymystä tai olla surullinen epäonnistuessaan itselleen tärkeässä tavoitteessa. Mä oon aina pitänyt tunteiden piilottamista ja vähättelyä tosi huonona tapana käsitellä asioita. Niillä ei vaan saa loukata muita, mutta ei kai sitä nyt ainakaan itselleen kannata alkaa esittää että kaikki on hyvin, jos oikeasti harmittaa. Pääsee huomattavasti nopeammin eteenpäin, kun purkaa sydäntään. Ymmärrän, että sivusta seuranneille on säikäyttävää nähdä, että joku kehtaa tirauttaa kyyneleen kameralle ja olla itsekriittinen, mutta ei se mulle ole mitenkään häpeällistä näyttää tunteitani. Voin hyvin ilmaista, että näytin omasta mielestäni huonolta ja se on edelleen totta. Se on mun lavakunto mitä kritisoin ja sen läpikäyminen on tärkeää, jotta voisi jatkossa kehittyä. Kyllä jääkiekkoilijakin katsoo suoritustaan videolta ja myöntää tehneensä huonoja ratkaisuja, syöttöjä ja mokanneensa varmoja maalipaikkoja.

Kilpaurheilussa kroppa ja mieli ovat kovilla ja urheilusta tulee iso osa identiteettiä. Mä tiedän, että osan mielestä ne olisi hyvä erottaa toisistaan, mutta mä taas koen että ne olis parempi nimenomaan yhdistää niin että urheilijaminä ja ei-urheilijaminä oltais yksi kokonaisuus. Tähän oon itse pyrkinyt ja pyrin edelleen. Niin kauan, kuin urheilen ja panostan itseni kehittämiseen päivittäin niin kyllä se urheilija olen aivan yhtä lailla minä. Kilpailija-minä on sitten asia erikseen, koska se näyttäytyy kerran muutaman vuoden välein.

VIIMEISTELYVIIKKO ALKAA

Jaahas, täällä ollaan elossa ja kirjoittamis-kunnossa pitkästä aikaa. Suoraan sanottuna koko blogin avaaminen on ollut to do -listan häntäpäässä viime aikoina, kun tässä on ollut ihan pikkusen kaikkea muuta. En aio nyttenkään kirjoittaa mitään sellaista lausetta, josta tulee huono fiilis vaan keskittyä toiveikkaan tekstin luomiseen niin saatan eksyä tänne taas useammin. Heh. Ollaan panostettu Juuson kanssa nyt enemmän videoiden kuvaamiseen ja YouTuben kanssa touhuamiseen, mikä ei tässä vaiheessa rasita mua juurikaan, koska kuvaaminen ja editointi on ulkoistettu. Kirjoittaminen on yhä edelleen mulle ”se juttu”, mutta oon tullut lähinnä surulliseksi siitä ettei aivot ja sormet synkkaa yhteen vaan olen tuijottanut näyttöä tyhmänä. Poissa silmistä, poissa mielestä -metodilla on siis menty tämän kanssa, mutta tänään tuntuu paremmalta voinninkin suhteen ja tässä junassa istuskellessa on rentouttavaa kirjoittaa.

YouTube-kanavalle tulee matskua kisoista myös!

 

Kisoihin olisi nyt aikaa 5 päivää ja viimeiset viikot on paiskittu hommia niin maan perkeleesti (tuonkin kirjoittamisesta tuli vielä suhteellisen hyvä olo). Olen ollut viimeisen kuukauden hiilarittomalla ruokavaliolla ja suurista ruoka-annoksista on jäljellä enää kaukainen muisto. Tällaisessa syömisessä plussaa on sen helppous, se ettei ole nälkä ja se, että mun kohdalla se myös toimii loistavasti tehokeinona viemään kuntoa eteenpäin. Miinuksena on todella vetämätön olo ja kaikki siihen liitettävissä oleva, eli mitään energistä tunnetta en todellakaan itse saa hiilarittomasta ruokavaliosta. Jos valita täytyy niin otan kuitenkin mieluummin tämän, kuin kovan nälän. Pitkälle astihan mä sain syödä tosi reilusti, eikä varsinainen dieettaaminen sen radikaalissa merkityksessä ole kovin kauaa kestänyt. En voi silti vähätellä missään määrin sitä duunia mitä olen tehnyt joka ikinen päivä ja ylpeä saan olla itsestäni. Nää viimeiset viikot ovat vaan olleet melko rankkoja etenkin mielelle ja avaankin tuossa uudella videolla sitä enemmän.

Tämä viikko onkin sitten se kuuluisa viimeistelyviikko, minkä sisältö on aina huippusalaista ja ihmeellistä kikkailua. Vai miten se meni? Viimeistelyissä on tapoja yhtä monia, kuin tekijöitä mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitus on saada viritettyä kilpailijan kunto kisatilannetta varten LAJIN VAATIMUKSIA vastaavaksi. Jokainen tahtoo olla kuiva ja kireä, mutta riutunut lookki ei palvele oikeastaan mitään naisten lajia, mikä täytyisi munkin muistaa itseäni arvioidessa. Se on todellakin ollut haaste, että kilpailen Suomen ensimmäisessä wellness-kisassa, koska ei ole vertailupohjaa tai sitten erehtyy vertaamaan itseään tämän hetken maailman parhaisiin. Tällainen luonne mikä itsekin olen, suorastaan kärsii epätietoisuudesta ja se antaa oivan mahdollisuuden panikointiin. Ikävä kyllä en kykene hallitsemaan tunteitani täydellisesti, enkä edes psyykkaamaan itseäni ajatukseen ”tämä on vaan yksi kisa”.

Terve, urheilullinen, naisellinen, hyvinvoiva ja muodokas. Säännöissä sanotaan selvästi, että wellnessissä kyse ei ole body fitness tai women’s physique –kilpailusta.

Kilpailijalla tulee olla lihasten muotoja, mutta ei:
  • Lihasten selvää erottuvuutta
  • Lihasryhmien selviä yksityiskohtia
  • Liian alhaista kehonrasvapitoisuutta
  • Kuivuutta ja lihaskovuutta kuten body fitness –kilpailijoilla
  • Lihaskokoa ja –laatua kuten women’s physique –kilpailijoilla

Tässä täytyy kuitenkin muistaa se, että näyttääkseen lihaksikkaalta, urheilulliselta ja ylipäänsä fitness-kilpailijalta, on naisen oltava vähissä rasvoissa aina. Kuivuus ja säikeinen lookki eivät voi kuitenkaan olla mitenkään sitä mitä tässä lajissa haetaan. Sääntöjen mukaan meitä wellnessissä on kielletty olemasta liian lihaksikkaita ja liian rasvattomia. Ensimmäisestä tuskin tulee ongelma kenellekään, mutta rasvattomuus on ollut itselleni aina se ultimaattinen tavoite. Näiden vaatimusten sisäistäminen on ollut mulle kilpailijana vaikeinta ja olen sanonut Juusolle noin kymmenen kertaa päivässä, että ellen ole tarpeeksi kireä lauantai aamuna niin mua ei saa päästää lavalle. Että sillä ei ole merkitystä, vaikka olisin panostanut näihin kisoihin viimeiset 10 vuotta, mutta kireä täytyy olla. Kuulemma hän aikoo arvioida mun kunnon ja lavalle päästämisen wellnessin kriteerien mukaisesti, eikä mun omien kriteereiden. 😀

Olen juuri matkalla Helsinkiin ja viettelen siellä koko viimeisen viikon, lähellä valmentajaa. Mulle tämä on tietysti suuri henkinen tuki ja helpotus, koska minkäänlaista oman itsensä arviointikykyä ei ole jäljellä vaan lähinnä kehittelen päässäni erilaisia kauhuskenaarioita ja sen sellaista. En ole saanut etukäteen ohjeita, kuin yhdelle päivälle kerrallaan ja katsotaan mitä viikko tuo tullessaan. Vettä, suolaa ja hiilihydraattia ja näistähän on sitten useita eri mielipiteitä, enkä osaa vielä tässä vaiheessa sanoa miten tämä mun kohdalla toteutetaan. Tiedän, mitä syön ja juon tänään, mutta huominen on uusi tarina.

Ylipäänsä tässä ehtii kelata päässään kaikenlaisia ajatuksia, kun elämä pyörii melko vahvasti tietyn tavoitteen ympärillä. Nyt muistan taas sen, miksi kilpailuista kestää niin kauan henkisestikin palautua. Tää on oikeasti aika stressaavaa, kun tavoite lähenee loppuaan ja kaikki siihen liittyvät tunteet ovat pinnassa. Tavoitteellisuus imaisee kuplaansa, mutta onneksi näin kävi vasta nyt tässä loppumetreillä eikä menty koko preppiä jossain omassa ulottuvuudessa. Uskon, että pitkä kilpailutauko teki todella hyvää paitsi kropalle niin myös mielelle ja niinhän mä aikoinaan sanoinkin, että ei uusia kisoja ennen kuin vanhat on unohdettu. Mä oon todellakin sellainen tyyppi, joka tekee asiat täysillä kun johonkin ryhtyy ja tämä kisoihin valmistautuminen on yksi hyvä esimerkki siitä. Töitä on tehty paljon ja suurin osa ehdottomasti ennen tätä viimeistä kuukautta. Nyt vaan viimeinen silaus ja hyvillä mielin korkkarit kattoon!

ÄLÄ HEI OO TOLLANEN

Meinasin, että en kirjoita aiheesta omia muistiinopanojani pidemmälle, koska todennäköisesti ainoastaan lietson, mutta eihän tässä pian voi kirjoittaa enää mitään jos tolle linjalle lähtee. Oon saanut viime aikoina totuttua enemmän palautetta mun vakavavuudesta. Tai ehkä ollut vaan enemmän tekemisissä ihmisten kanssa ja todellisuudessa suhdeluku on pysynyt samana, koska ainahan mua on sellaiseksi kuvattu ja kehotettu, että ”älä hei oo niin vakava”.

Mä oon itse ihan tietoinen asiasta ja aivan samalla tavalla, kuin ylipainoiselle vihjailu yhden tutun onnistuneesta painonpudotuksesta ja tiedottaminen pullassa olevasta sokerista on pelkästään toisen tyhmänä pitämistä, niin on luonteenpiirteisiinkin tarttuminen. Mun vakavuus on voimakas piirre minussa ja sellainen, mikä ei lukeudu myöskään omiin suosikki-ominaisuuksiini. Sen vuoksi tai sen ansiosta kaikki mun voimassa olevat ihmissuhteet, parisuhdetta lukuunottamatta, ovat luonteeltaan jonkinasteisia ammattisuhteita. Joskin suurin osa onneksi melko vaivattomia sellaisia, eivätkä turhan asiallisia kuitenkaan. Mun kanssa ei jutustella muuten vaan, vaan muhun ollaan yhteydessä ja tottakai tunnen, että välillä pullo viiniä tekis mulle todella hyvää. Niin hyvää, että voisin jopa luopua omista juomiseen liittyvistä periaatteistani.

Mä oon antanut monesti halukkaiden lukea rivien välistä, että ”heh heh, elämässä on välillä vähän kaikenlaista”, eikä nää asiat ole dieettejä, silmätulehduksia tai vatsaleikkauksia. Eli niitä vakavempia asioita, joita saatan tuoda välillä sosiaalisessa mediassa esille ikään kuin elämän haasteina. Henkilökohtaisesti mun elämä on ollut ihan aina vakavaa ja pyörinyt oikeasti vakavien aiheiden ympärillä. Tällä hetkellä menee moneen muuhun hetkeen nähden aika hemmetin hyvin siinä mielessä, että olen kaikessa vakavuudessani kyvykäs esimerkiksi kirjoittamaan blogia ja harrastelemaan tässä jonkinasteista luomista. Elämä tekee meistä tietynlaisia ja, vaikka mitään dramaattista vakavoittavaa asiaa ei tapahtuisi juuri nyt, niin se mitä on tapahtunut tai minkä tietää olevan edessä vaikuttaa ainakin muhun. Se on yksi mun unelma ja tavoite rakentaa uusi suhtautuminen elämään, mutta kisadieetillä muutos ei tule tapahtumaan. Tää on aivan liian vakavaa hommaa, tavoitteellisuus on sellaista, suorituspaineet ovat sellaisia ja itsekriittisyyteni on ehdottomasti sellaista. Ei itseään muuteta ihan noin vaan.

En oikeastaan juurikaan pidä siitä, miten helpoksi elämänviisauksien jakaminen on netissä tehty. Tutut ja tuntemattomat analysoivat sua ja antavat sulle satunnaisiin kohtaamisiin tai some-persoonaasi perustuvia neuvoja tai vielä pahempaa…niitä luonneanalyyseja! On olemassa fraaseja, kuten ”kyllä se siitä” tai ”päivä kerrallaan”, joita voidaan käyttää monessa tilanteessa mutta tietämättä tarkemmin kenelle ja milloin näitä käyttää, on tiedettävä jotain enemmän. Tottakai ymmärrän, että kyse on kommunikoinnista ja osallistumisesta, mutta ehkä pääsette kiinni syvempään ajatukseeni. Mulle tää kaikki some-säätö on ihan puhdasta ajanvietettä, eikä kukaan voi tietää millaisessa tilanteessa olen ollut vaikkapa vartti ennen jonkin jutun julkaisemista. Voi hyvin olla, että julkaisen kivan kuvan siitä syystä, että siitä tulee mulle itselleni parempi fiilis. Mitä enemmän postaan, sitä huonommin todennäköisesti voin. Kun mulla on kivaa oon aina hiljaisempi. Mä en koskaan julkaise sen takia, että mun feedi houkuttelis kaupallisiin yhteistöihin tai suuriin seuraajakuntiin tai, että saisin tehtyä siitä kauniin yhtenäisen. Sieltä löytyy kuitenkin sanoma, jos sen haluaa nähdä ja tiedän että joku tajuaa mistä on kyse.

Mun antama kuva ulospäin on todellisuutta paljon laimeampi ja oikea minä on vähintään sanavalmis ja fiksu. Oli se suomalaiselle miten ylimielistä tahansa sanoa, niin enhän mä mikään tyhmä ole. Tää kirjoittaminen tuo eniten ”mua” esille ja tällä on ihan aito merkitys mulle itselleni, vaikka pintaraapaisusta on edelleen kyse. Harvoin reagoin tosielämässä yhtä vaisusti mitä netissä. En todellakaan ole vapautunut itseni jossain 10sek insta-videossa, enkä voisi kuvitella kuvaavani itseäni kadulla pelleillen. Toiselle itkeminen on pyhää ja henkilökohtaista, mutta mulle se on juuri päinvastoin eli aito riemu on sitä mitä ehdottomasti vähemmistö mussa näkee. Jotta mun elämä olis enemmän naurua ja hauskanpitoa niin tyyliin kaiken pitäis muuttua ympäristössä, minussa, työssä, ihmissuhteissani ja ehdottomasti menneisyydessäni. Osaan myös kunnioittaa suuresti sitä kaikkea, mitä mulla on vaikka se on tehnyt musta tällaisen.