PÄÄTEPISTE

Mulla on ollut ihan poikkeuksellisen hyvä fiilis viime viikolla ja tämäkin viikko on alkanut kivasti. Tuntuu, että syksy oli raskas ja alakuloinen mikä on välittynyt tänne bloginkin puolelle mutta tällä hetkellä ainakin näyttäis siltä, että kelkka on kääntymässä. Oikeastaan ihan kaikki elämän osa-alueet on paremmalla mallilla ja ollaan me hitto soikoon niiden eteen tehtykin töitä Juuson kanssa. Nyt saa nauttia!

Tiedostan, että mun blogi on aika ongelmalähtöinen mutta koen, että ihmisiä kiinnostaa eniten ongelmat. Tai ainakin on helpompi kirjoittaa pohtivia tekstejä hieman pessimistisellä vivahteella. On se toki niinkin, että siitä kirjoittaa mitä elämässä sillä hetkellä tapahtuu ja mulla on takana kaikkea muuta kuin helppo ja iloinen elämänjakso. Myönnän, että oon ihmisenä välillä negatiivinen koska on maailman helpointa löytää asioiden huonot puolet mutta pyrin kyllä olemaan pääosin hyvällä tuulella silloinkin kun menee huonommin. Oon kuitenkin opettanut itselleni, että kaikki tunteet sallitaan ja se on mun mielestä lähtökohta aika lailla kaikelle: kasvatukselle, parisuhteelle, valmennukselle ja ylipäänsä hyvälle itsetunnolle. Mua on aina kiinnostanut tunteet, omat ja muiden, niiden syyt ja seuraukset. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki tunnetilat tarvitsisi tuoda päivänvaloon vaan nimenomaan pitäis oppia säätelemään niitä.

Tunteista puheenollen oon huomannut, miten useamman seurusteluvuoden jälkeen omien tunteiden purkaminen kumppaniin tulee vähän turhankin luonnostaan. Mun mielestä suhteessa voi olla aivan oma itsensä vaikka pitäisikin joskus tunteensa kurissa ja suunsa kiinni, koska negatiivisuus tarttuu ja sen jälkeen ei ole kellään kivaa. Kun mun ja Juuson suhde alkoi halusin olla paras versio itsestäni ja oon yrittänyt ylläpitää sitä ihan kohtalaisen hyvällä menestyksellä. Pääosin ihan itseni vuoksi, mutta tottakai myös ollakseni hyvä kumppani toiselle. Mä en koskaan aikaisemmin edes tiennyt, että mussa on sellaisia puolia, jotka tulee esiin kun joustaa omista ”periaatteistaan” ja laittaa toisen tarpeet samalle viivalle omiensa kanssa. Parisuhde on mulle kahden ihmisen kompromisseja, eikä diktatuuria jossa toinen latelee säännöt ja toinen tottelee niitä. Usein toivotaan itsevarmaa kumppania, mutta jos on itse suhteessa vallanhimoinen ja ehdoton niin eihän siitä mitään tule.

Se mistä mulla tuli edes tämä koko aihe mieleen oli videohaastattelu, jonka katsoin tuossa pari päivää sitten. Siinä fitnesslajeissa kilpaileva kertoi, että on hyvä olla myös kilpaileva kumppani jotta hän ymmärtää kiukkukohtaukset ja zombie-olotilat. Mä niin toivoisin, että olisin itse oppinut ja kasvanut sen verran ettei asian tarttis mennä noin ja, ettei mun tarvitsisi lunastaa lupaustani dieetin lopettamisesta jos se vaikuttaa parisuhteeseemme negatiivisesti. Näiden vuosien jälkeen mä en nimittäin ole valmis uhraamaan kisaamisen eteen ainuttakaan sitä korkeammalle arvottavaani asiaa, kuten parisuhdetta ja terveyttä. Oon silti täysin sitä mieltä, että samaa elämäntapaa toteuttava kumppani on iso bonus ja vaikea olisi kuvitella että molemmat tekis täysin toisistaan poikkeavia juttuja. Mun mielestä ketään ei saa silti pitää itsestäänselvyytenä tai olettaa, että kyllä se kumppani mua kattelee vaikka käyttäydynkin näin huonosti. Jos valitsee itselleen harrastuksen, mikä vaikuttaa järjenjuoksuun ja mielialoihin niin ei siinä muu auta kuin kehittää itseään henkisesti vahvemmaksi.

Nämä parisuhteen- ja oman itseni arvostamisasiat ovat yhä enemmän tapetilla nyt, kun kisaaminen alkaa olla ajankohtaista ja haluan että ne pysyvät mielessä koko matkan ajan. Kiireinen elämäntyyli ja yhteen tavoitteeseen keskittyminen ovat molemmat tavallaan vaarallisia tekijöitä, joiden alle voi jäädä moni muu tärkeä osa elämästä. Tulevan puolivuotisen ajan tahdon olla jämäkkä ja pitää kiinni niistä rajoista, joita olen itselleni etukäteen asettanut. Tämä koskee paljon muutakin, kuin oman kehon kuuntelua dieetillä ja mulle paljon vaativampi osuus on esimerkiksi työn, opiskelun ja vapaa-ajan erottaminen toisistaan ja kyky sanoa ei. Oon mieltänyt itse fitneksen kypsien aikuisten lajiksi ja saa nähdä miten hyvin mahdutan itseni tuohon sektoriin. Mua henkilökohtaisesti aina vähän pelottaa yltiö-hurahtaminen kehon, syömisen ja treenaamisen tarkkailuun mikä on todennäköisempää ”harrastuksen” alkutaipaleella. Tää on varmasti se syy miksi hyvää pohjaa nostetaan korokkeelle meidän lajissa, koska tavoite olisi voida elää joksenkin normaalia elämää tavoitteista huolimatta. Kaikki tähän lajiin liittyvä olisi tottakai fiksuinta opetella pitkän ajan saatossa ja miettiä kilpailemista siinä vaiheessa, kun x-määrä viikossa treenaaminen, ruokien punnitseminen ja rahallinen satsaus ruokaan/lisäravinteisiin/hierontaan tulee itsestään. Siinä riittää hommia pariksi ensimmäiseksi vuodeksi. Vähintään.

Oon itse tosi tyytyväinen siihen, että tuplatreenit ja tarkka ruokavalion mukaan syöminen on ollut kuvioissa jo kauan eikä kisakaudelle siirtyminen muuta ihan kauheasti meidän elämää. Kyllä mä toki tykkäisin tehdä jotain muutakin, kuin olla salilla näin suuren osan viikosta mutta jollain tapaa se kisakunto on esiin kaivettava. Myönnän, että kiinnostus kaikkia viikon treenejä kohtaan ei tällä hetkellä ole korkein mahdollinen mutta tekemisen jaksottaminen hoitakoot motivaation kasvattamisen mun puolesta. Kevennyksen aikana treenaaminen alkaa taas innostaa uudella tavalla ja kyllähän tulosten näkeminen on kisaprojekteissa hirmu palkitsevaa. Omalla kohdallani hikoilu tuottaa selvempää tulosta, kuin ruokien vähentäminen ja saman ilmiön oon huomannut jokaisella kisadieetillä. Ainut kerta, kun en ole päässyt kuntoon oli se kerta kun söin pitkän aikaa todella vähän enkä tehnyt lainkaan aerobista treeniä. Muutenkin mun käsitys urheilusta, jota ainakin kisoihin valmistava aika on, tarkoittaa liikkumista ja terveellisesti syömistä eikä pelkkää painonpudotusta. Dieetin läpiviemisen kannalta mielenkiinto tekemistä kohtaan on suuressa roolissa ja mun on ainakin tosi vaikea pysyä motivoituneena, jos joudun syödä älyttömän vähän ja päivät on pelkkää ruoka-aikojen odottelua. Eli, jos valita täytyy niin tämä nykyinen tyyli vie voito 6-0 siitäkin huolimatta että asun salilla ja aina ei huvita. Vielä vähemmän huvittais syödä kynsiä nälkäänsä.

Ensimmäisellä kovalla treeniviikolla paino tippui 1,7kg ja sen kyllä huomaa. Kunto näyttää omaan silmään ihan selvästi paremmalta ja mulla on hyvä, kevyt olo. Tämän kokoisena viihtyisin normaalielämässä sitten, kun kisat on mun osalta kisailtu ja tuntuu hurjalta että vielä on useita kiloja matkaa kisakuntoon. En todellakaan muista miten pieneksi sitä menee tämän matkan aikana, mutta vaateostokset tehtiin kai lastenvaateosastolla. Omalla tavallaan mua vähän pelottaa ja toisaalta taas kiehtoo tää homma. En voi käsittää, että oon palaamassa kisalavalle. Oon kuitenkin koittanut järkeillä tätä monelta kantilta ja koen päätöksen olevan oikea ja jopa tarpeellinen tähän hetkeen. Mulla on kuitenkin tällä hetkellä sellainen tunne, että tuleva kisakausi tulee ehkä olemaan mun viimeinen ellei jotain radikaalia tapahdu. Loppuu ainakin rahat ennen 30 ikävuotta, jos oikein aktiivista kisauraa aikoo tavoitella. Ei, mutta jos ihan rehellisiä ollaan niin näin ehdoton elämä ei jätä tilaa kauheasti muille asioille. Mulla ja Juusolla on niin paljon toiveita elämältä, että ei ihan loputtomasti voi käyttää aikaa fitness-unelmien toteuttamiseen jos meillä edes sellaisia on(?).

1. Viime kisadieetillä
2. Viime SM-kisa
3. Pari viikkoa sitten
4. Muutama päivä sitten

Mä oon aina halunnut kehittyä maksimaalisesti niillä korteilla mitä mulla on käytössäni ja siitä ajatuksesta tuskin pääsen koskaan eroon. Tiedän, että kehittyä voi rennommallakin otteella mutta mä en toimi niin ja, jos oon asettanut kilpailutavoitteen niin teen sen eteen paljon töitä. Niin kauan, kun mulla on edes pieni kisa-ajatus takaraivossa tulee se ohjaamaan mun elämää merkittävästi. Se itse kilpaileminen ei silti ole mulle niin tärkeää, että voisin hyvällä omallatunnolla antaa sille vielä tätäkin enemmän vuosia. Tähän tulevaan kisaan kulminoituu paljon tunnetta sekä työntekoa ja kisa tulee olemaan mulle tärkein kaikista tähänastisista. Haluan arvoisensa päätepisteen tälle kaikelle ja oon valinnut matkalle mukaan sellaiset ihmiset, joista välittyy aito välittäminen ja keiden ammattitaitoon luotan. En missään nimessä aio jättää näin suurta roolia elämässäni näyttelevää palaa huonoon kokemukseen vaan nimenomaan käyn hakemassa vielä sen yhden ja toivottavasti parhaan muiston lavalta.

Mua on alkanut kiinnostaa valmentaminen ja siinä kehittyminen enemmän kuin oma kilpaileminen tai kisamenestys ja vaikka, kuinka yritän visualisoida parasta mahdollista kisasuoritusta tai vaikka overall-voittoa niin ei se vaan meinaa mulle mitään niin korvaamatonta kuin esimerkiksi oman valmennettavan onnistunut kisaprojekti. Se kertoo ihan riittävästi siitä, mihin tulevaisuudessa haluan panostaa ja lajin parista en ole katoamassa mihinkään. Oon tehnyt tätä omaa kisajuttuani 20-vuotiaasta asti ja voin sanoa, että nää vuodet on tehneet musta ihmisen josta pidän itse. Arvostan kaikkia kisakokemuksia ja niihin valmistavia aikoja, mutta elämäntapa ei voi mun kohdalla olla kisaaminen. Haluan enemmän tunteja vuorokaudesta käytettäväksi mun rakkaalle perheelle, kumppanille, matkustamiselle ja kaikelle sellaiselle mitä en oo vielä ehtinyt kokea. Niitä kuitenkin riittää aika tavalla.

jessica

2 vastausta artikkeliin “PÄÄTEPISTE”

  1. Upeaa kehitystä olet saanut aikaiseksi kun katsoo noita uusia ja vanhempia kuvia. Tsemppiä kisavalmistautumiseen!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 19
Tykkää jutusta