ONKO TREENAAMINEN HETKEN HUUMAA?

Kenen tahansa urheilun kautta esillä olevan henkilön juttuja, jos seuraa niin kaksi paljon kysyttyä asiaa nousevat usein esille. 1) Miten pysyt motivoituneena? ja 2) Syötkö koskaan herkkuja (ja, jos niin koska ja mitä ja miten usein ja miksi..)? Koska herkkujen syömistä on käsitelty jo aika paljon niin keskitytään treenimotivaation säilyttämiseen.

En tiedä onko olettamus se, että herkkuja ei syödä koskaan ja motivaatio on aina huipussaan mutta eihän se asia toki näin ole. Ihminen, joka on hyvässä kunnossa ja treenaa elämäntavakseen eroaa monesta muusta siten, että treenit hoidetaan motivaation määrästä huolimatta ja herkkujen syöminen on kohtuullista ja terveellisen ruoan syöminen pääroolissa. Treenillä ja terveellisellä ravinnolla on elämäntavakseen urheilevalle niin paljon muutakin merkitystä, kuin pelkästään ulkoisesti hyvässä kunnossa säilyminen. Tämän vuoksi pelkästään ne ulkoiset syyt harvoin johtavat pitkäikäisiin muutoksiin ja tuloksena on usein aaltomainen into ja/tai jojoilu, mitkä molemmat laskevat entisestään motivaation määrää ja pystyvyyden tunnetta.

Omalta osaltani voin sanoa, että ei se motivaatio todellakaan aina ole huipussaan mutta harvoin se ihan kuollutkaan on. On päiviä, kun menen ihan täpinässä salille ja päiviä kun mua ei huvittais yhtään, väsyttää, hermot kireellä jne. Se helpottaa, että kotona on toinen joka treenaa myös tosissaan ja harvoin sitä tulis oikeesti mieleen jäädä sohvalle siinä vaiheessa kun toinen pakkaa treenikassia. Se ettei huvita, ei ole mun syy jäädä kotiin mutta jos ei tosiaan pysty tai aidosti jaksa niin jätän väliin. Huvittaminen on taas vähän sellainen laimea syy ainakin mun kohdalla. Ei mua huvita maksaa parkkisakkoakaan jonka sain viime viikolla. Kaikkien ei-huvittavien asioiden hoitamisesta tulee vaan jälkeenpäin niin hyvä olo, että sen kun pitää mielessä niin pääsee pitkälle. Ei tosin koske parkkisakko-asiaa..

Siitä huolimatta että mulla on meneillään suurempi projekti tällä hetkellä, niin en ole saanut itsestäni irti treeneissä riittävästi. Sellainen kova tsemppi puuttuu ja kyllä se tavallaan ärsyttää. Jos tietäisin salille lähtiessäni, että nyt on voimaa ja ihan super-olo muutenkin niin olishan se hienoa, en mä sitä kiellä. Mä en kuitenkaan halua jonkun tunteen antaa häiritä mun tekemistä, koska tiedän kokemuksesta että tulee se päivä kun manaisin että mikset vaan jatkanut silloinkin. Mä silti uskon tän olevan vaan yksi vaihe muiden joukossa ja tätä edelsikin hyvin nousujohteinen treenijakso. Eli todellakaan aina ei mennä ihan satasella, eikä sitä tarvitse itseltään odotaakaan. Välillä tarvitaan ehdottomasti kovempiakin treenijaksoja ja sitä hetkellistä puskemista, mutta tärkeintä olisi löytää tyyli jota pystyy ylläpitää pitkän aikaa. Taantumia tulee jokaiselle ja näin ollen treenifiiliksen laimentuminen ei ole syy lopettaa kokonaan. Voi hyvin tehdä myös rauhallisemmin/vähemmän/eri tavalla, eikä se tarkoita sitä etteikö tuloksia tulisi. Ja tarviiko niitä edes aina tulla? Onko meidän suurin ongelma juurikin se tuloksellisuuden hakeminen joka asiassa?

Kovaan treenijaksoon lähteminen vaatii oikeasti aika paljon ja vaikka valmennusta olisi saatavilla niin sitä ei läheskään aina käytetä kunnolla hyödyksi. Kaikki eivät osaa tai halua pyytää apua, etenkään siihen missä sitä eniten tarvittais. Eli mentaalipuoleen. Päätöksenteon hetkellä sitoutuminen ja asenne ovat sillä korkeimmalla tasolla ja ollaan valmiita menemään vaikka läpi harmaan kiven. Hommat tyssää usein aina samoihin juttuihin: tulee viikonloppu, juhlat, reissut, kesä, terassikausi, joulu ja juhannus. Silloin omat tavoitteet unohtuu ja sitäkin enemmän unohtuu se, että voisi näistäkin huolimatta käydä vähän treenailemassa ja koittaa pääosin katsoa mitä syö ja juo. Pitää yllä sitä jo aloitettua asiaa, eikä yrittää aina maksimoida. Jos aina täytyy maksimoida tulokset, tekeminen, motivaatio ja asenne niin siinä on sun kompastuskivi. Koska somessa tuodaan usein esille vaan niitä äärimmäisen kovia suorituksia niin tulee kuntoilijallekin olo, että rima menee tuossa. Vaikka itse tykkään treenata myös määrällisesti paljon niin se ei missään nimessä tarkoita, että tekisin sitä aina tai varsinkaan sitä että muiden tulisi nyt siitä ottaa mallia. Olen tosissani, kun sanon että ei saa aloittaa liian kovaa. Se ei koskaan vie maaliin asti.

Kun saadaan hetkellinen ja kova motivaatiopiikki esimerkiksi jonkun toisen onnistumisesta niin todellisuudessa motivoidutaan asiasta, eikä työn tekemisestä. Jos se itse tekeminen maistuu paskalta niin silloin voisi väittää, että tehdään väärää asiaa. Kova innostus saattaa kestää usein vaan viikon tai kaksi. Vaikkapa valmennukseen lähtiessä pystytään omien sanojen mukaan tekemään ihan mitä tahansa. Kyse ei kuitenkaan ole siitä mitä pystyt tekemään viikon tai kerran, vaan siitä mitä pystyt tekemään vaikka sen kolme tai kymmenen vuotta. Puheet on aina vaan puheita, eikä niillä loppupeleissä ole kauheasti merkitystä verrattuna tekoihin. Mahdottomia ei kannata luvata itselleen vaan mennä askel kerrallaan. Se on paljon kivempi ylittää itsensä, kuin pettyä siihen ettei hullujen tavoittelu onnistunut. Treenaamisesta ja vielä enemmän syömisestä tehdään liian vaativilta tuntuvia asioita, joihin kukaan ei uskalla lähteä puolitosissaan. Uskon vakaasti siihen, että osa ei lähde halustaan huolimatta treenaamaan ihan vaan sen takia, että pelottaa olla vähemmän tosissaan kuin muut. Koska tästä on tehty ääriliike.

 

Muistan vuodenvaihteessa, kun facebook oli täynnä kaikenlaisia lupauksia. Mun mielestä se on tosi hienoa, että ihmiset tekee itselleen lupauksia mutta kun ne menee usein vähän yli. Moni heitti itselleen haasteen olla syömättä herkkuja koko vuoteen. Miksi heti koko vuoteen? Eikö vaikka kuukausi olisi alkuun realistinen? Vaikka urheilijoita pidettäis jonkinasteisina yli-ihmisinä niin useimmiten heidän tavoitteensa on kuitenkin pilkottu tuhanteen pieneen osaan ja niitä tavoitellaan yksi kerrallaan. Sen takia onnistumisia tulee ja epäonnistumistenkin varalle on aina kehitelty suunnitelmat. Sehän on kuitenkin aika tavallista, että huippu-urheilijat loukkaantuvat ja joutuvat olla pois kentältä pitkänkin aikaa. Jos toipumisaikana heitettäis hanskat tiskiin, ei syötäis fiksusti tai kuntoutettais loukkaantunutta paikkaa niin se olis varmaankin game over. Mutta, kun sellaista vaihtoehtoa tuskin on. Niin suuri merkitys sillä elämäntavalla on ja ymmärretään myös se tosiasia, että urheilija ei tervettä päivää näe. Kun taas monen kuntoilijan kohdalla homma voi tyssätä viikon flunssaan.

Jos susta tuntuu, että oma into treeniä ja ravintoa kohtaan on ihan hukassa niin kannattaa lähteä miettimään että miksi ja mitä sille voisi tehdä. Voisiko kokeilla jotain aivan muuta treenityyliä tai syömiskaavaa? Moni motivoituu jo pelkästään uusista asioista, joten siinä on ainakin hyvä vaihtoehto. Ei ole pakko treenata salilla tai tehdä aamulenkkejä, kun on miljoona muutakin tapaa liikkua. Jos olet treenannut pitkään yksin niin hakeudu ryhmään, tai päinvastoin. Ruoan kanssa voi vaikka huvikseen koittaa kasvisruokaa viikon, ilman mitään sen suurempia tavoitteita. Kunhan testaa ja yrittää löytää uutta energiaa tekemiseen.

Suurin syy aaltoilevaan intoon on varmasti se, että työn tuloksia ei nähdä omaan makuun tarpeeksi nopealla tahdilla. Ajattelin kirjoittaa aiheesta postauksen vielä tällä viikolla, joten pysy kuulolla!

LUE MYÖS: MOTIVAATIO ON TOIMINNAN TULOS

(Visited 949 times, 1 visits today)
jessica

Yksi vastaus artikkeliin “ONKO TREENAAMINEN HETKEN HUUMAA?”

  1. Kiitos, tätä tekstiä tarvitsin juuri tähän hetkeen. Olen itse liian kovaa aloittavaa tyyppiä, joka saa heti itsensä uuvuksiin. Kovaa treeniä on seurannut usein se innon latistava viikon flunssa, jonka jälkeen on todella työlästä yrittää motivoida itseään uuteen starttiin.

    Nyt olen malttanut mieleni ja ilman sen kummempia tavoitteita liikkunut n. kuukauden sillä rytmillä kuin on tuntunut hyvältä. Joskus se tarkoittaa neljää salipäivää viikossa, joskus kahta, joskus vain yhtä. Lisäksi lenkkejä olen tehnyt, kun on huvittanut. Kropan jumit ovat hellittäneet ja liikkuvuus parantunut. Nyt suurin tavoite on opetella liikunnallista elämäntapaa, jotta siitä tulisi osa rutiineja, kuten ruoanlaitto tai töihin lähtö.

    Ja miksikö tarvitsin tätä tekstiä juuri nyt? Olen lähdössä salille, vaikka väsyttää ja vettä sataa. Tämä teksti muistuttaa siitä, että ei ole pakko joka kerta vetää niitä mave-enkkoja, vaan saan rauhassa olla taviskuntoilija. Siihen kuuluu tekemisestä nauttiminen.

    Pidän tyylistäsi kirjoittaa. Jään seurailemaan blogia. 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 14
Tykkää jutusta