Olisiko aika levätä?

Mä kyselin teiltä snäpissä postausaiheita ja sainkin hyviä vastauksia. Otetaan ensimmäisenä käsittelyyn vielä uudemman kerran treenitauot ja kevennykset. Oonkin näistä kirjoitellut aikaisemmin omakohtaisen pakkolepo-kokemuksen ja, jotta tällaisiltakin voitaisi välttyä niin paneudutaan aiheeseen hieman enemmän.

Kysyttäessä yllättävän moni myöntää treenaavansa osittain myös tylsyyttään. Tällöin mukaan mahtuu sekalainen seurakunta kohtalaisen hyviä ja huonoja treenejä. Mielenkiinto ei pysy yllä, kun treenataan joka päivä ja suurin osa treeneistä alkaakin olemaan suorittamista tai kokovartalojumppia. Yksi sarja siellä ja toinen täällä. Turhaudutaan ja kyllästytään äkkiä, eikä keskittymiskyky ole vahvimmillaan kun treeni tuntuu pakkopullalta. Joka paikkaan sattuu jo valmiiksi, eikä tee mieli nousta kyykystä ylös. Tehdään laimeita kopioita jostain treenistä, mikä meni puoli vuotta sitten hyvin. Salilla käydään, kun ei muutakaan tekemistä ole.

Kun ohjaan ihmisiä salilla huomaan, että usein siellä on jokaisena viikonpäivänä samat ihmiset treenaamassa. Ei lepopäiviä. Liikkua voi jokaisena päivänä viikossa vaikka koko loppuelämänsä, mutta kuntosalilla tehtävää lihaskuntoharjoittelua vastuksilla en suosittele päivästä toiseen. Lihas tarvitsee myös lepoa ja sen huomaa äkkiä, kenellä ei ole oma treenikokonaisuus hallussa. En pysy edes laskuissa, miten monesti olen kuullut lauseen ”mulla on kyllä treenipuoli ihan hyvin hallussa”. Jos treenin halutaan johtavan johonkin niin kyllä siinä jokin suunnitelmallisuus on silloin oltava. Tulokset eivät tule vahingossa – kevennykset ja kovennukset on mietittävä etukäteen kestoineen ja ainakin alustavine sisältöineen. Ei riitä, että erotetaan pääosa kuntosalin laitteistosta toisistaan. Se ei ole vielä merkki siitä, että oma treeni menee kokonaisuutena kohti tavoitetta.

Jatkuva 85% tekeminen on raskasta ja siihen kastiin moni kuuluu. Ei oikeastaan tehdä ikinä täysillä, eikä päästetä koskaan kehoa ja mieltä rentoutumaankaan. Enkä tarkoita tällä sitä, että tarvitsisi vetää pää täyteen vaan sitä, että välillä mieli saisi totaalisen tauon treeni- ja ruoka-ajatuksista. Keskityttäis siihen mitä kullakin hetkellä tehdään – niin salilla kuin sängyssäkin. 85% tekeminen 365 päivänä vuodessa johtunee luultavasti nimenomaan siitä, ettei omalla tekemisellä ole mitään tarkkaa päämäärää, välitavoitteita, aikarajoja tms. Tällöin koetaan huonoa omaatuntoa kaikista ratkaisuista, joita tehdään tai joudutaan pakon edessä tekemään. Jokainen lepopäivä, herkku ja tekemätön lenkki aiheuttaa stressikohtauksen ja stressiä poistetaan treenaamalla lisää ja kontrolloimalla syömistä tai ylensyömällä.

Mistä tietää, että on levon paikka?

Mikäli koet olevasi jatkuvasti väsynyt, alakuloinen, ärtynyt ja uupunut ja huomaat, että mielenkiinto treeniä kohtaan on alhainen niin kellojen on aika soida. Sanotaan, että ei voi aina huvittaa lähteä salille ja se on varmasti totta. Joskus väsyttää ja muuta sellaista, mutta kyllä sen lähdönkin suurimmaksi osaksi tulisi tapahtua hyvällä fiiliksellä. Treenatessa tulisi olla hyvä mieli ja samoin treenin jälkeen. Treeneistä on myös tarkoitus palautua. Jos nämä asiat aiheuttavat piston sydämessä niin voisi olla aika pysähtyä ja laittaa omia treenejään ylös paperille. Hyvä tapa muutenkin pysyä tekemisistään perillä on kirjata ne ylös, mikäli tapoihin ei kuulu viikko- ja kuukausiohjelmien suunnitteleminen etukäteen. Suosittelen suunnittelemaan, jos on minkäänlaisia tavoitteita! Älä kiellä itseltäsi sitä, että nyt on suunnittelu ja toteutus olleet molemmat puutteellisia. Me kaikki olemme kärsineet omasta jääräpäisyydestämme ja virheistä oppii.

Jos alat odottaa jotain tiettyä tunnetta niin todennäköisesti olet jo myöhässä. Se porukka, jonka tavoitteena on treenata jokainen treeni kuoleman rajamaille asti kokee varmasti jonkin ”ahaa-elämyksen” ja toteaa, että nyt on aika viikon treenitauolle, kun nivelet huutaa hoosiannaa ja joka paikkaan sattuu. Mikäli olet tällainen treenaaja, etkä aio tapaasi muuttaa (vaikka siinä järkeä olisikin) niin suunnittele lepoviikkosi etukäteen kalenteriin. Esimerkiksi 4 kovaa viikkoa ja 1 lepoviikko. Kuitenkin siten, että pääsisit lepoviikolle ennen kuin keho ja mieli varoittelee kaikista mahdollisista merkeistä. Omiakin suunnitelmia kannattaa katsoa kriittisin silmin ja tehdä tarvittaessa parannuksia.

Jos olet sellainen treenaaja, joka pitää säänölliset lepopäivät esim. joka kolmas päivä ja mahdutat ohjelmaasi välistä myös kevyempiä treenejä niin sinulla on suuri todennäköisyys välttyä varsinaisilta pakkolevoilta. Kevyemmät treenit ovat niitä, joissa jokaista sarjaa ei vedetä failureen ja päästetään hermosto helpolla. Riittää siis, että pidät kiinni suunnittelemistasi lepopäivistä ja kuuntelet kehoa. Tällöin viikko-ohjelmaan mahtuu hyvin myös palauttavat kävelylenkit ja kehonhuoltopäivät/illat. Pidät kehostasi jatkuvasti huolta ja yrität välttää hermostollista rasitusta.

Itse kuulun tähän jälkimmäiseen porukkaan. Nykyään. Kaksi ensimmäistä treenivuotta vedin sata prosenttisesti ensimmäisen esimerkin mukaan. Tai no ilman noita lepoviikkoja. Tein aina 6, kestoltaan yli 2 tunnin treeniä putkeen ja sen jälkeen yksi lepopäivä jolloin en todellakaan ehtinyt palautua. En edes muistanut lepopäivien tapahtumia, olin niin rikki. Salille pelotti aina mennä, koska treenien oli oltava kaikki rajat ylittäviä. Nykyään en koskaan laiminlyö lepopäiviä vaan ne ovat osa viikko-ohjelmaani ja etukäteen päätetty. Jos olo on joskus sellainen, että tänään ei treenille ole asiaa vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi treenipäivä niin tottakai pidän välin. On siis mahdollista, että välipäiviä tulee joskus useampikin peräkkäin. Se, mitä mä itse suunnittelen erikseen niin ne normaalista poikkeavan kovat harjoitukset, joista tiedän plautuvani kauemmin. Hermosto palautuu aina lihasta hitaammin ja suosittelen tiedostamaan mitä treenaat ja miksi, miten usein ja miten siitä palaudut. Suunnittele myös palautumista edistävät toimet, kuten venyttely ja hieronta.

Kun olet aidosti uupunut et tule saamaan kehitystä koventamalla tekemistäsi. Tällöin ainut ratkaisu on keventää. Henkilöt, joita voisi kuvailla ”sisupusseiksi” ovat yleisesti kovia treenaajia ja osaavat todella mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Hyvä juttu! Hommassa piilee silti ongelma ja se liittyy nimenomaan tähän lepo- ja kevennysasiaan. Koviin suorituksiin jäädään helposti koukkuun ja etenkin silloin, kun sen nähdään tuottavan tulosta. Löysääminen on tällaiselle henkilölle yhtä kuin luovuttamista tai alisuorittamista. On kaksi vaihdetta, täysillä tai ei ollenkaan. Psyyke pysyy kasassa vain silloin, kun silmät meinaa pullahtaa ulos kuopistaan ja uidaan omassa hikilammikossa. Se on onnistunut harjoitus ja kaikki muut löysäilyä. On silti varmaa, että tällainen henkilö tulee ennen pitkää tippumaan ja kovaa. Keho ei kestä jatkuvaa täysillä tekemistä (usein kehoa ei huolletakaan), tulee loukkaantumisia ja siitä seuraa masennukseen verrattava tila, kun ei olla totuttu tekemään rauhassa kehoa kuunnellen. Saatika olemaan salilta pois.

Multa kysyttiin myös, että miten selättää negatiiviset tunteet kuten syyllisyys, huono omatunto ja häpeä, liittyen treenaamiseen ja/tai treenaamattomuuteen.

Oletan, että tässä kamppaillaan nyt siinä rajamailla että pitäisikö olla treenaamatta pitempi aika vaiko ei. Tässä ollaan varmasti jo pyörimässä stressimudassa ja jokainen ratkaisu tuntuu yhtä pahalta. Treenaamisesta on tullut pakkomielle sen negatiivisessa merkityksessä ja hyvin usein tähän liittyy myös se syömispuoli. Halutaan välillä herkutella ja oletetaan, että ilman treeniä siihen ei ole lupaa ja kaikki kertyy välittömästi rasvaksi vyötärölle. Herkuttelujen jälkeen harrastetaan myös rangaistustreenejä, jotka ovat extra-kovia tai kestoltaan pitempiä. Ei se totuus yleensä ihan näin mustavalkoinen onneksi ole. En ole koskaan kuullut kenenkään katuvan ratkaisua levätä, jos siltä tuntuu. Se kuuluu jokaisen urheilijan ohjelmistoon! Se, että leikitään eipäs-joopas-leikkiä pahimmassa tapauksessa jopa vuosia ei johda mihinkään hyvään. Kroppa on sekaisin, mieli on sekaisin ja korjausprosessi venyy. Eli vastaus kysymykseen on AJATTELE ASIAA JÄRJELLÄ. Kenenkään ulkonäkö ei tuhoudu levolla, jota keho vaatii. Viisasta olisi ennakoida ja huolehtia palautumisesta koko ajan, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Ei ole harvinaista sekään, että mitta tulee täyteen kaikesta treeniin liittyvästä ja homma loppuu kuin seinään. Voidaan olla salilta pois vuosi tai pari kokonaan – Niin kauan, kunnes elämä saadaan takaisin raiteilleen. Ehkä enemmän kisaajista löytyy totaalisia loppuunpalamisia. Dieettaaminen perheessä tai suhteessa vaatii ymmärrystä ja skarppaamista jokaiselta ja aina sitä ei löydy, ainakaan loputtomasti. Kun ongelmia alkaa kasaantua ei kuntosalikaan enää helpota asiaa. Voi siis hyvin olla kyse myös siitä, että aletaan miettiä mitä tältä elämältä todellisuudessa halutaan. Olisiko aika katsoa muitakin kortteja vai panostaako vielä yhden vuoden lajiin 100% ja katsoa mihin se vie. Kun aidon oikeasti pyritään korkeimmalle tasolle (missä tahansa) niin toki tekeminenkin eroaa harrastelusta. Se on aina pois jostain muusta.

Joka tapauksessa tärkeintä levon kannalta on ottaa huomioon oma lähtökohta. Jokainen on yksilö ja jokainen jaksaa eri määrän. Vaikka unelmat ja tavoitteet olisivat utopistisia niin tee realistisia välitavoitteita, joiden saavuttaminen on juuri sinulle mahdollista. Tällä tavoin pystyt nostamaan tasoasi askel kerrallaan, eikä tarvitse lähteä heti haukkaamaan liian suurta palaa. Etenkin, kun kyseessä on urheiluun ja ulkonäköön liittyviä tavoitteita on hyvä muistaa, että mikään ei tapahdu yhdessä yössä vaan vaaditaan vuosia.

(Visited 1 595 times, 1 visits today)
jessica

7 vastausta artikkeliin “Olisiko aika levätä?”

  1. Kiitos tästä tekstistä, kuten snäpin puolella totesin, joskus sitä tuntuu tarvitsevan ne samat ajatukset ja järjen sanat oman ajattelun lisäksi myös jonkun toisen suusta (tai näppäimistöstä).

    Tämän päivän some tuntuu tuovan niin tietoiseksi kaikkien muiden tekemisen, että sitä helposti unohtaa erottaa itsensä, omat tavoitteensa ja taustansa niistä muista ihmisistä. Verrataan sekä tietoisesti että tiedostamatta itseään muiden snäppeihin, instagram-kuviin ja blogipäivityksiin treeneistä, levosta, syömisistä, herkutteluista sekä kehonhuollosta, ja yritetään mallintaa kaikkia ja kaikkea yhtä aikaa omaan tekemiseen. Lopputuloksena usein sitten sellainen sillisalaatti, ettei enää muista mitä tekee ja ennen kaikkea, miksi tekee.

    Järjellä ajattelu on myös usein helpompaa jonkun toisen kohdalla; pystytään perustelemaan kattavasti toiselle, miksi esimerkiksi se lepo olisi ihan paikallaan ja sallittua, mutta omalla kohdalla kaikki se armollisuus ja järki sitten kummasti katoaa. Oman tekemisen arvioimisessa kun monesti on mukana myös ne tunteet, jotka ainakin itseni kohdalla tuntuvat jyräävän sen järjen äänen helposti.

    Vaikka tämän päivän some tuo mukanaan paineet ja tietoisuuden muista, se tuo mukanaan myös vertaistukea, asiantuntijuutta ja inhimillisyyttä. Se tuo mukanaan tällaisia blogeja, joiden kirjoittajien toivoisin tietävän, miten suuri positiivinen vaikutus niillä lukijoihinsa onkaan.

    Kiitos blogistasi Jessica, sillä on enemmän merkitystä kuin ehkä uskotkaan.

      • Tämä on täysin totta. Itse, kun koen olevani yksi niistä monista jotka tuovat omaa tekemistään esille somessa ja antavat vaikutteita ulospäin niin en voi muuta kuin korostaa kriittistä otetta lukijalta/katsojalta. Harva tuo kaikkea esille ja pystyy vapautuneesti olemaan oma itsensä. Sosiaalisella medialla tehdään tänä päivänä rahaa ja kaikki ei ole sitä miltä näyttää.

        Hyvinvointi on yhä useammalle tärkeää, mutta sen vetäminen överiksi taistelee alkuperäistä tarkoitusta vastaan. Onko täydellistä kaavaa olemassakaan? Toiselle hyvä on toiselle huono ja jokainen on erilainen. Kannattaa kuunnella omaa kehoa ja mikä tärkeintä – omaa sisintään päätöksissä. Jokaisen ei todellakaan tarvitse antaa elämäänsä kuntosalille ja punnituille aterioille! Se voi olla apuna kohti terveempiä elämäntapoja, mutta tiptop-eläminen tai sen tavoittelu vuoden ympäri tuskin tuo kovin monelle onnea.

  2. Täällä yksi juuri parhaillaan lepoviikkoa pitävä, joka on vasta oppinut oikeasti lepäämään. Tämänkin lepoviikon pitäminen oli melkosen päänsisäisen taistelun takana, sillä treeniä oli edellisestä sairastelun takia pidetystä ”lepoviikosta” vasta kolme viikkoa. Vaikka tiedän todellakin, ettei kuume ja flunssa mitään lepoa kropalle ole, silti treenittömyys jostain älyttömästä syystä aiheuttaa huonoa omatuntoa. Päätin kuitenkin, että pidän edes kaksi treenitöntä päivää – ja nyt menossa jo neljäs. Pikkuhiljaa alkaa taas tuntua siltä että kroppa jaksaa ottaa vastaan treeniä.

    Niin älytöntä, että tämäkin asia on pakko oppia kantapään kautta. Miksi treenikaveria on niin helppo kannustaa lepoviikon pitämiseen, mutta itse ei osaa ottaa omista neuvoistaan vaaria? Vuosi sitten ravasin lääkärissä kaiken maailman verikokeissa, koska olin kahden viikon välein kuumeessa. En vain pystynyt myöntämään itselleni, että parin vuoden aliravitsemus syömishäiriön takia, (vaikka tuolloin söin jo paljon paremmin) sekä AIVAN liian harvoin pidetyt lepopäivät yhdistettynä yo-kirjoituksiin olivat hiukan liikaa kropalle. Kummasti sairastelut loppuivat stressin laannuttua, kun opin lepäämään. Nyt onneksi osaan jo ainakin tiedostaa, milloin olisi aika levätä. Itselläni ylenpalttinen hikoilu varsinkin öisin ja tietysti tehottomat treenit laittavat hälytyskellot soimaan. Vaikka tiedostamisen olen oppinut, silti levon toteuttamisessa on vielä paljon opeteltavaa. Jotenkin sitä ei tajua, että henkisetkin kuormitustekijät tulisi ottaa huomioon yhtä lailla, kuin fyysisetkin.

    • Kiitos kommentistasi! Onneksi päädyit lepäämään ja vaikka tuli opittua kantapään kautta niin parempi sekin, kuin ei ollenkaan. Nuo YO-kirjoitukset ovat osoittautuneet oikeiksi pirulaisiksi ja muistan kyllä hyvin itsekin olleeni aivan burn-outin partaalla tuolloin… Toivon sulle kaikkea hyvää ja ennen kaikkea terveitä päiviä sekä balanssia treenin, ravinnon ja levon kanssa.
      Hyvää kevättä!

  3. kiitos tästä aiheesta, erittäin hyvä 🙂 itsehän kuulun näihin melkein joka päivä salilla kävijöihin, joskus jopa kahdesti. tulee niin kova polte päästä treenaamaan ja sit se onki mentävä. jostain syystä virtaa riittää ja samoin intoa tehdä useita treenejä viikossa. toki kevyet viikot pidän sit hyvällä omallatunnolla.

    • Moikka! Muistat vaan, että kehittyäksesi tarvitset myös lepoa. 🙂 Se on hyvä merkki, että treeni polttelee ja olet varmasti oikean harrastuksen parissa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 24
Tykkää jutusta