NÄIN PÄÄSTÄÄN ETEENPÄIN

Miten paljon aikaa ihmisillä menee päivästä muista pahan puhumiseen ja kateelliseen panetteluun?

Miten paljon aikaa menee päivästä omien unelmien tavoitteluun ja omista saavutuksista puhumiseen, innostamiseen ja asioiden hyvien puolien etsimiseen?

Mä oon itse tullut siihen tulokseen, että ne ihmiset joilla on jäänyt omat onnistumiset saavuttamatta yrittävät väkipakolla löytää jotain moitittavaa niistä joiden onni ja menenestys näkyy. Kaikki se aika, jolloin voitais viedä omaa juttua eteenpäin kuluu muiden saavutusten vähättelyyn ja kritisointiin. Se on surullista ja pahimmissa tapauksissa etsitään vielä joku kenen harteille vastuu voidaan heittää. Monella on paljon kaikenlaista ”mä haluaisin” -listalla, mutta haluaminen ei auta jos mitään konkreettista ei tapahdu. Eikä auta puhuminenkaan ilman tekoja, vaikka onhan se hyvin suunniteltu puoliksi tehty.

Olis tärkeä ymmärtää, että tää maailma tulee aina olemaan täynnä taidollisesti, taloudellisesti ja ulkonäöllisesti parempia ihmisiä kuin mitä me ollaan. Löytyy varmasti joku, joka tekee asiat sata kertaa nopeammin ja laadukkaammin ja löytyy myös paljon epäreiluutta mikä täytyy jokaisen ymmärtää. Itsensä vertaaminen muihin on aivan loputon suo, eikä se johda mihinkään hyvään. Kateus kertoo aivan varmasti jotain omasta epävarmuudesta, mikä on hyvä tunnistaa jotta sen poistamiseksi voi alkaa tehdä jotain. Kateus on myös vaikutuksiltaan yksi negatiivisimmista piirteistä ihmisessä, mikä ainoastaan lisää huonoa ilmaa ympärilleen. Aika usein käy niin, että se kaunein, varakkain, lihaksikkain ja menestynein ei olekaan niin pinnallinen bimbo mitä moni voisi kuvitella. Kun ei viitsitä tutustua niin on helpompi vaan jauhaa — pinnan alla saattaa kuitenkin olla aika kovaakin settiä, mikä on osaltaan vahvistanut onnistujan tahdonvoimaa ja periksiantamattomuutta.

Tottakai on jokaisen omalla vastuulla millaista ulosantia syöttää esimerkiksi sosiaaliseen mediaan, mutta mun mielestä senkin kuuluis oikeasti olla enemmän niiden omien kohokohtien jakamista kuin ikävistä asioista avautumista. Jollekin kodin puunaaminen tai meikkaaminen voi olla todella terapeuttista touhua kaiken kaaoksen keskellä mitä oma, oikea elämä pitää sisällään ja täydellisten kuvien postaaminen someen on yksi keino saada muuta ajateltavaa. Kyllä mä itse tämänkin tunnustan eli ihmisyys ja rehellisyys ovat niitä arvoja, joita itsekin kannatan mutta tiettyjen rajojen sisällä. Kaikkea ei kuulu tai tarvitse kertoa muille. Me ollaan kaikki jollain asteella alakuloisia, ja moni tahtoo mennä someen viihtymään, inspiroitumaan ja tulla paremmalle tuulelle. Ja yhtä moni saattaa tietysti toivoa, että muillakin menis yhtä huonosti mutta ymmärrätte pointin. Kaiken glamourin takana voi olla aivan mitä tahansa ja usein onkin.

Mä tiedostan itse olevani aikamoinen paskassa velloja ja mun on vaikea päästää menneestä irti. Se on kakspiippuinen juttu, toisaalta koen että tietyt asiat seisovat mun esteenä ja toisaalta taas haluan kunnioittaa sitä mistä tulen ja mitä on koettu. Aivan samalla tavalla, kuin ex-kumppania voi kunnioittaa mutta ei vatvoa sen enempää, haalia hyviä muistoja, ei haukkua tai alentaa, niin myös omaa elämää voisi pyrkiä katsomaan samasta perspektiivistä. Life goes on.

Miten katsotaan muiden onnistumista oikealla tavalla?

Iso ongelma on se, että ihmiset vertaavat omaa lähtötasoaan menestyneiden huipputasoon. Esimerkkinä kehonmuokkaus tai bisness-maailma, jossa aloitteleva treenaaja tai yrittäjä vertaa itseään jo vuosikausia harjoitelleeseen, jopa ammattilaistasoiseen urheilijaan tai multimiljardööriin, joka omistaa maita ja mantuja ympäri planeettaa. Tietysti paljon on kiinni siitä, että ihmisiä kiinnostaa vaan se ulospäin näkyvä muutos ja tulos mutta ei niiden takana oleva työmäärä. Monesti me myös vedetään kaikki mahdolliset viat, esteet ja hidasteet puolustamaan meidän edistymistahtia, koska eihän meillä ole rahaa, aikaa, tukiverkostoa, on kauneusvirheitä, sairauksia ja sitä-sun-tätä. Mitä tahansa haluat tehdä, se täytyy vaan aloittaa. Liika ajatteleminen ja kaikkien mahdollisten skenaarioiden spekulointi tappaa sen viimeisenkin uskalluksen rippeen mitä tuntemattomaan hyppy tarvitsee alleen.

Meidän täytyis inspiroitua ja saada motia omaan tekemiseen muiden onnistumistarinoista. Inspiroituminen ei ole kopioimista vaan se on omaan parhaaseen pyrkimistä, ideoiden leviämistä ja vaikuttamista. Se, että oppii iloitsemaan jopa oman kilpakumppaninsa onnistumisista kertoo jotain ihmisen hyvyydestä, se on harvinaista. Eikö me voitais tuntea ylepyttä siitä, että meidän ala tai meidän urheilulaji menee eteenpäin? Sen sijaan, että ärsyttää kun joku kaupungissa tekee parempaa tulosta tai salilla on muitakin kovassa kunnossa olevia treenaajia.

Oikea tapa ”inspiroitua” ei ole se, että yritetään oikoa kaikki mutkat suoriksi ja löytää pikakeino päästä tuloksiin. Joku onnistuja on nähnyt mahdollisesti puolen elämän mittaisen tutkimusmatkan selvittääkseen, oppiakseen, kokeillut ja erehtynyt miljoona kertaa joten olisi väärin ajatella, että pitäisi itse saada tuo kaikki sormia napsauttamalla. Nöyryys oppimista kohtaan yhdessä kärsivällisyyden kanssa ovat ainakin mulle niitä piirteitä joita arvostan suunnattomasti ihmisessä. Sellaiselle haluaakin kertoa oppimansa asiat. Jos joku haluaa päästä kolmessa kuukaudessa fitneksen huipulle niin ei se ole nöyryyttä, eikä se ole kunnioitusta niitä kohtaan jotka ovat tehneet pitkään säntillistä työtä. Tavoite olisi imeä intoa ja oleellisia oppeja omilta innoittajiltaan ja sen jälkeen tehdä, tehdä ja tehdä.

  • Mitä hän/nämä ihmiset mahtavat tehdä eri tavalla kuin ne, jotka eivät ole päässeet tähän lopputulokseen?
  • Miksi hän/he ovat pidettyjä ihmisiä?
  • Onko hänellä/heillä jokin oleellinen metodi, josta olisi apua myös mulle?
  • Miten hän/he ovat mahdollisesti selvinneet suurisakin haasteista, miten niistä on otettu opiksi, miten niitä vältellään jatkossa?

Se mitä mä olen oppinut sekä urheilumaailmasta että yritysmaailmasta on hyvin samankaltaista. Itseluottamusta on oltava ja rohkeutta kulkea omaa polkua. Mä oon harrastanut paljon itseni vertaamista muihin, hävennyt ja miettinyt mitä muut musta ajattelee jos teen näin tai noin. Heti, kun tällainen höpöhöpö loppuu ja alkaa keskittyä vaan ja ainoastaan omaan kehitykseen niin johan alkaa tapahtua. Mä en ole, enkä varmasti tulekaan koskaan lopettamaan itseni tietynlaisa vähättelyä ja virheiden etsimistä mutta se ei määrää mun tekemistä. Kaikista valaisevinta on ollut nähdä ja tutustua muihin samaa tekeviin ihmisiin ja huomata se, että me ollaan loppujen lopuksi kaikki samanlaisia. Eron tekee ne pienet asiat, kuten mm. itseluottamus ja rohkeus, keskittyminen ja kärsivällisyys, positiivisuus ja rentous.

Mun on ollut tosi vaikea päästää irti lapsi-Jessican haaveista ja on tuntunut, että kaikki mitä teen on jotenkin vähäpätöistä tai noloa koska en oo toteuttanut niitä asioita joita oon kirjoittanut 12-vuotiaana ystäväkirjaan. Koska mä oon aina ollut ehdoton ja lojaali itselleni. Mä oon miettinyt monta kertaa sitä hetkeä, jos en enää teekään valmennustyötä ja pitäisi hakea näillä meriiteillä taas jonnekin oikeeseen työpaikkaan. Että miten mä selitän mun CV:n. Sanonko, että olen omistanut elämäni kilpaurheilulle (jota fitness mielestäni todellakin on) ja irtisanoutunut hyvästä työstä, että voin tehdä harrastuksesta itselleni työn? Tai, että mulla on ollut niin kovia tapahtumia elämässäni että se on ollut selviytymistä. Se on niin jännä juttu, miten me katsotaan ylöspäin juuri niitä ihmisiä jotka poikkeavat meistä. Mä katson ylöspäin sitä, joka opiskelee hyvin arvosanoin yliopistossa ja tavoittelee maailman arvostetuimpia työpaikkoja ja joku stressaantunut yritysjohtaja voi katsoa ylöspäin niitä, jotka tekee mitä tykkää ilman rahan valta-asemaa, elää askeettisesti eikä turhia stressaa.

Itse tykkään tehdä tulosten saavuttamisten eteen töitä, vaikka se ei aina jokaisella työminuutilla ole maailmassa hienointa. Mä oon pohtinut, että palkitseeko kova työ todella aina ja tullut siihen lopputulokseen, että eihän se ikivä kyllä aina palkitse. Kovaa voi tehdä monella tavalla ja joskus on myös osattava lopettaakin eli pään hakkaaminen seinään, oli se miten kovaa tahansa, ei ole viisasta tekemistä. Kaikki tietää sen tunteen, kun kokee antavansa kaikkensa, mutta koko ajan porukkaa menee ohi oikealta ja vasemmala, joku tekee paremmin, nopeammin, isommin ja oma usko alkaa horjua. Tulee se epätoivo, että onko musta tähän ja pitäiskö vaan lopettaa. Voi olla, että sun oma ”onnistumisen mittari” on virheellinen ja jonkun toisen mittapuulla olet aivan uskomaton onnistuja, mutta itse katsot itseäsi aivan erilaisesta vinkkelistä. Meillä on yhteiskunnan luoma paine, johon suurin osa menee mukaan, oli kyse sitten ulkonäköihanteesta tai elämän kulusta lasten hankinnan, omakotitalon ja uran suhteen. Ehkä on aika muuttaa onnistumisen mittaamista, jolloin se ei olekaan ympärysmitta tai pankkitilin saldo.

Miten sinä näet maailman? Mikä elämässä on tärkeetä, jos se ei saa olla materiaa?

Esimerkiksi mulle todella tärkeetä on vaikuttaa. Iso sana, iso merkitys mutta en kuitenkaan tarkoita valtakunnallista vaikuttamista vaan yhden ihmisen elämään ja hyvinvointiin liittyvää vaikuttamista. Se riittää MULLE. Sauli Niinistöllä on mahdollisesti eri käsitys sanasta vaikuttaa ja se on mulle täysin fine.

jessica

2 vastausta artikkeliin “NÄIN PÄÄSTÄÄN ETEENPÄIN”

  1. Ihan loistava teksti taas Jessica! Musta tuntuu, et oon ite vasta ihan lähiakoina päässyt tuohon että en enää välitä mitä muut musta ajattelee enkä enää nolostu kaikesta, vaan rohkeasti yritän tavoitella omia unelmiani.
    Kirjoitin just pari päivää sitten tekstin omaan blogiini (jonka nyt viimein rohkenin perustaa) kateudesta, paljon samoja pointteja kuin tässä sulla, mutta sä osasit kyllä taas paneutua asiaan vielä syvemmin. Oot ehdottomasti mulle inspiraatio, kiitos! 🙂

    https://inaylis.blogspot.com/

  2. Kokemusta löytyy tuosta kun yrittää vuosia ja vuosia pyrkiä johonkin ja aina vain epäonnistuu. Pääsee askeleen pari eteenpäin ja taas joutuu ikään kuin takaisin lähtöruutuun, ja niitä tyyppejä tulee oikealta ja vasemmalta ja menee ohi. Minulla on ollut / oli vuosia eräs ammattihaave, yritin ja yritin ja hakkasin jo lopulta päätäni siihen seinään. Ei vain jostain syystä edennyt pahemmin koko homma. Ala kuitenkin on sellainen mihin ihan ammattikoulu pohjalta pääsee, eikä ole sieltä vaikeasti työllistettävästä päästä. Tosin silti sanotaan, että joka toinen alan koulutuksen hankkinut ei koskaan saa yhtäkään oman alan työpaikkaa. Sen takia sitä olikin vaikeaa hyväksyä, että ei ollutkaan edes niin hyvä. Omaan nykyään kaksi alaan liittyvää peruskoulutusta, ja rutkasti harjoittelu ja useampia pieniä pätkiä palkkatyö kokemusta. Viimeinen palkkatyö pätkä oli sen verran kova kokemus ja kolaus itsetuntoon, että jossain vaiheessa tässä vuoden kahden sisään hautasin koko unelman. Sen jälkeen olen tehnyt töitä kahdella eri alalla. Nyt jälleen työttömänä sairastelun ja leikkauksen syksyllä käyneenä olen pikku hiljaa alkanut etsiä töitä. Nyt tiedän suunnilleen minkälaisia töitä haluaisin tehdä ja mihin minulla on valmiuksia. Harmittaa kun olen opiskellut kaksi ammattia alalle johon en sitten näköjään muiden mielestä ollut tarpeeksi hyvä. Olen vähän päälle kolmekymppinen, eikä uuden tutkinnon opiskelu paljon houkuttele siinä mielessä, että jo nyt työhaastatteluissa haastattelijat katsovat vähän vinoon lähes AdHd’maista CV’täni kahden koulutuksen ja miljoonan silpputyön takia, vaikka en kaikkia työpaikkoja siinä mainitsekaan. Edellinen haastattelija kysyi olenko saanut edellisestä työstä potkut koeajalla kun työsuhde oli kestänyt tasan 4 kuukautta. Ensi viikolla olen menossa taas haastatteluun ja haastattelija kysyi jo puhelimessa onko kaikki työni ollut työkkärin kautta, koska olen tehnyt paljon pikku pätkää eri aloilla.
    Enää en tosiaan tiedä miten tästä päästään eteenpäin. Vapaa-ajalla minulla on paljon harrastuksia, joissa olen kehittynyt. Joskus sitä miettii luovuttamista työasioiden suhteen, ja että alkaisi vain keskittymään noihin harrastuksiin. Mutta eihän se valitettavasti niin voi mennä, joten jatkan pään hakkaamista seinään työn etsinnän suhteen ja yritän siinä samalla keskittyä harrastuksiini. Ehkä harrastuksien kautta joskus löydän jotain vielä elämää suurempaa. Jotain mikä merkitsee minulle menestystä, mutta ei sitä välttämättä ole muiden silmissä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 34
Tykkää jutusta