MUN FITNESS

Oon tosi otettu siitä, että tekemiseni on herättänyt mielenkiintoa ja musta tuntuu, että oon saanut teiltä paljon tukea ja se taas innostaa mua vieläkin enemmän. On todella hienoa, mitä tämä somekin parhaimmillaan mahdollistaa — Ei pelkkää paskaa siis, kuten usein sanotaan. Ja, jos joku ärsyyntyy niin ei sen ääneen sanominen yleensä mitään pelasta vaan aiheuttaa sanojallekin aivan ylimääräistä vaivaa. Somessa on mahdollista seurata paljon erilaisia persoonia ja erilaista ulosantia on tarjolla varmasti jokaisen makuun. Eli ei, kun valitsemaan. Myös tässä fitness-kilpailemisen/harrastamisen piirissä on monenlaista tapaa ja toteuttajaa, joista minä olen yksi. Mä mietin joskus aikaisempina vuosina sitä, että millainen mun pitäis olla ja vertasin omaa ulosantiani suosituimpiin, että pitäiskö jotenkin yrittää mahtua tuohon muottiin vaikka se ei tunnu luontevalta. Jos vaan yrittäisin tarpeeksi niin tulisiko siitä myös mulle tapa tuoda itseäni esille. No ei siitä tullut, enkä niin kauheasti edes yrittänyt kun ei tuntunut sen arvoiselta.

Mulla aina särähtää korvaan ne muiden lajien harrastajien kommentit fitneksestä, kun tosiasiassa ei olla tietoisia siitä mitä me yksilötasolla tehdään. Tätä tehdään sekä naisten että miesten keskuudessa myös hyvin urheilijamaisesti ja esimerkiksi mulle se on kaiken perusta. Nykyään. Asiat meidän lajissa on vaan viety niin äärimmäisyyksiin, että niissä asuu mahdollisuuksia astua harhaan kun ero pakkomielteiseen toimintaan on niin lähellä. Kun sattuu niin sattuu yleensä kunnolla, koska pelissä on murtuneen sormen sijasta ihmismieli, kehonkuva ja arkipäiväiset asiat kuten syöminen, unihäiriöt ja yleinen toimintakyky ja sen menettäminen. Fitness ei ole kovinta urheilua mitä itse tiedän, mutta kyllä se korkealle sijoittuu urheilulajinakin. Todella raa’an kovaa se on kuitenkin psyykkisellä tasolla ja sen vuoksi meistä saa otettua ääriesimerkkejä, koska tämä voi todellakin riepotella kilpailijaa ja jopa harrastajaa. Sillekin kävi noin ja näin, kuulitko että jne. Se on jopa meidän kilpailijoiden keskuudessa puheenaihe, saatika miltä se vaikuttaa niin sanotusi ulkopuolisen korviin ja silmiin. Muistetaan silti se, että tuomitseminen on yleensä aina tiedonpuutetta. Se mitä kuulet on useimmiten kaukana todellisuudesta, eikä voi tietää ennen kuin on kokeillut itse. Voisi sanoa, että jokaisen tuomitsevan olisi hyvä kokeilla vetää yksi kisadieetti ja miettiä sen jälkeen miten stereotypioiden kävi.

Se, että tästä on pystytty tekemään näinkin organisoitunutta ja jatkuvasti kehittyvää urheilua on hatunnoston arvoinen suoritus. Se miten kukin tahtoo hommaa tehdä on ihan vapaasti valittavissa ja kaikki on henkilökohtaista aina motiivista päätepysäkkiin. Kirsikka kakun päällä, elämän tarkoitus, elämäntapa, yksittäinen kokemus, urheilu, facebookin profiilikuva, itsensä haastaminen, unelman saavuttaminen, epävarmuus, päähänpistos… Jalkapallossa tai sadan metrin juoksussa nää motiivi-asiat menee todennäköisesti eri tavalla ja uskon, että myös fitnessliiton (liittojen) tavoitteena on tänä päivänä hakea mallia korkeasti arvostettujen lajiliittojen toiminnasta. Meidän lajissa ei ole mahdollista saada lapsuusajan tai edes nuoruusajan lajipohjaa juuri tähän lajiin, mikä tekee siitä hurahtamis-vaiheesta vasta aikuisiän jutun. Aika harvassa lajissa on vastaavaa. Voitte kuvitella, että kun 35-vuotias hurahtaa lapsen lailla harrastukseensa niin siinä missä 6-vuotias Mikko haluaa kaupan kalleimman lätkämailan niin aloittelevan fitnessharrastajan on saatava jotain muuta. Vaikka ne tissit tai mitä tahansa ulkoisesti havaittavaa ja monesti myös tuomittavaa.

Urheilun keskiössä pitäisi olla intohimo ja innostus. Mä voin listata monta kilpailijaa, jotka tekevät tätä nämä asiat etusijalla, itseni mukaanlukien. Tottakai mukana on aina, kuten joka lajissa, myös niitä jotka haluavat vaan osan tästä lajista tai huomaavat kokeilun kautta, että ei se ollutkaan mun juttu. On oikeus kokeilla, koska muuten ei voi tietää. Kaikki lapset eivät jää pelaamaan jalkapalloa ikuisiksi ajoiksi, eivätkä kaikki fitnessintoilijat jaksa sitä pitkään. Tottakai Bikini Fitneksen räjähdysmäinen suosio on tuonut tähän aivan oman osion ja siitä on revitty irti kaikki mitä lähtee. Niin hyvässä kuin huonossa sekä bisnessmielessä. Monella pidempään kilpailleella tai varsinkin pidempään treenanneella on ollut aikoinaan tarkoitus olla osa marginaaliryhmää ja nyt meillä on Bikini Fitness, mikä sekoittaa tätä paljon. Tää on kaikkien laji, jossa ei saa olla liian lihaksikas tai kireä tai liian yhtään mitään. Kaunis saa ja pitää olla. Mitä urheilua se on joku miettii? Moni nykylaji on moderni versio jostain alkukantaisemmasta lajista, kuten bikini on kehonrakennuksesta vaikka yksikään bikinikisaaja ei tietäisi kuka on Dorian tai Coleman. Ja tottakai useat tietää, mutta kehitys kehitys kehitys. Ei ole enää vaan sitä yhtä ja oikeaa tai hyväksyttyä polkua kilpailla vähissä vaatteissa lavalla.

Kun mietitään vaikka tollasta 12-vuotiaiden junnulätkää ja sitä, miten tosissaan se homma otetaan jo silloin niin ihan samoin voi halutessaan nähdä fitneksen, vaikka kilpailijoiden ikähaarukka onkin eri. On eritasoisia joukkueita ympäri Suomen, on hyvämaineisia valmentajia ja niitä, joilla ei todellakaan ole hyvä maine. On laiskoja valmentajia ja niitä hullun tiukkoja, jotka tekee legendan mukaan pojista huippupelaajia. Fitneksessä voisi olla, että joku pääsisi huimasti eteenpäin muuttamalla paikkakunnalta toiselle ja ottamalla apua vastaan, mutta se haluaa asua tuolla ja treenata kotisalilla käsipainojen ja levytangon varassa. Näin on tehty aina. Junnulätkässä on vanhempia, jotka aiheuttaa riitoja ja nolaa poikansa kerta toisen jälkeen. Fitneksessä meillä on tiimejä, ihmissuhdedraamaa, todellakin maineasioita ja vähän lisää draamaa. Jokaisessa lätkäjoukkueessa alkaa tuossa iässä näkyä yksilölliset erot pelaajien kesken. Yhtä suositaan, se on valmentajan kaverin poika ja noiden perheellä on rahaa, tulee riita. Me spekuloidaan fitneksessä tuomaritoimintaa ja vähän kaikkea muutakin, esimerkiksi eettisiä asioita ja niitä kuuluisia metodeita, jotka on tietysti aina väärät. Jääkiekossa on jumalattoman lahjakkaita pelaajia, jotka vaan jostain kumman syystä lopettaa ja alkaa pahimmillaan tekee jotain tosi typerää pelaamisen korvikkeeksi. Niistä puhutaan vielä vuosikymmenten jälkeen. Meilläkin on niitä ja toisille ne ovat ikuisia esikuvia, toinen taas halveksuu. Pelaajista yksi sadasta on sellainen, joka harjoittelee yli kaikkien muiden ja jonka katseesta näkyy fokus aina. Meillä on fitneksessä niitäkin, ettekä te välttämättä tiedä heistä koska niillä ei oo mitään kiinnostusta tuoda itseään esille. Ei niillä oo edes sometilejä. Tai sitten on, mutta ne tekee kuitenkin laadukkaampaa työtä kuin suurin osa muista koska niillä on unelma ja visio. Jollain on isot taustajoukot ja perheen tuki, toisella ei oo koskaan perhettä ollutkaan, eikä rahaa tai mitään muuta kuin työmoraali lajiin jota on fanittanut pikkupojasta asti. Kyllä meillä on näitä kaikkia, mutta ihmiset huomaa sen mitä ne haluaa huomata.

Mua on monet kerrat ”ärsyttänyt” tää laji ja sitten ihan oikeastikin ärsyttänyt ja jopa ahdistanut tää kaikki. Oonkin sanonut, että fitnekselle pitäis antaa pidemmän ajan mahdollisuus. Aivan, kuten mustakin saa revittyä surullisia esimerkkejä jos olisin jättänyt kilpailemisen ja harrastamisen 2-3 vuoden mittaiseen sekoiluun. Sinä aikana ei ehdi juuri muuta, kun kokeilla paria eri lähestymistapaa ja saada päänsä pyörälle uusista kontakteista, saada veriarvot päin persettä ja itkeä sitä. Ja edelleen ollaan jossain pilvilinnoissa, vaikka alamäki on ulkopuolisen silmin alkanut jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Tässä tulee kaikenlaista eteen, koska ajatustyötä joutuu tekemään niin paljon ja yleensä vasta seurausten jälkeen. Erehdyt ja opit, edes jotain. Mä uskon, että moni sellainen salilla treenaava hyväkuntoinen joka saa tasaisin väliajoin kysymyksiä ”Ootko menossa jonnekin kisoihin?” haluais oikeasti koittaa mennä, mutta ei enää kehtaa koska on julkisesti haukkunut koko homman noloksi. Ja tosiasia saattaa olla hyvinkin se, että vaikka oltais omilla treenaamisillaan ja terveellisesti syömisillään hyvässä kondiksessa niin kisakuntoon ei päästäis ikinä. Koska se on oma maailmansa, jota ei osattu aavistaa. Mitä vaatii saada hyvästä kunnosta vielä 5 kiloa pois? Aika kovaa asennetta nyt ainakin ja paljon muutakin, että paino tippuu rasvasta eikä vaan jostain. Tai millaista psyykkistä valmiutta vaatii tehdä just eikä melkein jonkin kaavan mukaan asioita päivästä toiseen, ilman omaa soveltamista, työn ja perheen ohella? Ei tää oo täysin hyvinvoinnin vastakohta, mutta täytyy siitä vähän joustaa ettei fruktoosi ole se mitä voi syödä välipalaksi kun on nälkä tai paistaa kanat terveellisessä öljyssä. Jos se öljy ei siihen kokonaisuuteen kuulu niin ei paisteta.

Mutta todellakin, tässä täytyy lukea tosi osaavasti kehon ja mielen merkkejä, reagoida ja uskaltaa kokeilla. Yksilölliset erot ovat todennäköisemmin suurempia kuin missään muussa lajissa, koska harjoittelun lisäksi ravinnon rooli on niin valtava. Täytyy jotenkin saada kilpailija jaksamaan ja palautumaan aliravittuna, polttaa rasvaa pelkän painonpudotuksen sijaan ja paljon muuta. Huomioitavia seikkoja on niin paljon, että jokaiselle päivälle riittää opittavaa. Tiedettähän tämä hyvin pitkälti on, mutta myös todella kokemuskeskeistä ja henkilökohtaisiin tuntemuksiin perustuvaa. Se on siis siinä mielessä aivan uskomattoman vaativa pala valmennukselle, kun sun pitäis olla hullu tiedemies, terapeutti, auktoriteetti, vaativa ja inhimillinen… Alkaa kuulostaa jo seuranhakuilmoitukselta, jossa yhdistyy vaatimukset jotka ovat keskenään täysin ristiriidassa. Mun mielestä kaikkea ei voi saada samassa paketissa vaan kyse on siitä, että mistä olet urheilijana valmis joustamaan. Deadline-päivämääristä ja excel-taulukoista vai 24/7 tuesta. Mun vastaus on ihan selvä, koska ei tätä hommaa minkään taulukon varassa todellakaan tehdä.

Me ei pystytä lajina kehittymään varmaankaan yhtään tämän nopeammin, kuin mitä tällä hetkellä tehdään. Onko tahti kisaajan näkökulmasta jopa liian kova? Omasta mielestäni nyt mennään aivan rajoilla, kun ajatellaan fitnestä isona kokonaisuutena kaikki harrastajat ja kisaajat huomioiden. Tämä urheilun korostaminen täytyy muistaa pitää kuitenkin jotenkin inhimillisissä rajoissa ja jättää valmentajille vapauksia, koska harrastaja valitsee toivon mukaan edelleen valmentajansa sen perusteella millaista ohjausta itselleen haluaa. Ei liikaa samasta puusta veistettyjä toistensa kopioita — se tappaa kaiken mitä tää on joskus ollut ja niin ei saa päästä käymään. Fitnessurheilussa ja -valmennuksessa yksilökeskeisten ratkaisujen etsiminen on tärkein osa koko tätä juttua ja itse ainakin uskon, että jos me tehdään tästä liian kaavamaista, mitattua ja vaaditaan liian paljon liian aikaisin niin menee se kaikista oleellisin päin persettä. Innostus nimittäin katoaa. Mulle on tärkeää pudottaa seksistinen osa naisten lajeista mahdollisimman alas ja tuoda sen tilalle urheilumaisia piirteitä, mutta sekään ei tapahdu yhdessä yössä. Voisi kuitenkin ajatella, että jos ei osaa tai pysty juosta, hypätä ja kyykätä niin ei sitä voi kisoihinkaan osallistua. Mutta kyllä lajille omistautuminen tietysti tulee näkymään huippukisaajien tasossa ja kansainvälisessä menestyksessä. Se on aivan varmaa.

jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 31
Tykkää jutusta