MITEN PÄÄDYIN FITNEKSEN PARIIN

Tämä on itseasiassa toivepostaus. Aihetta on sivuttu useampaankin otteeseen, mutta omaa tekstiä en ole muistaakseni tästä kirjoittanutkaan. Oon aidosti onnellinen siitä, että olen päätynyt juuri tämän lajin pariin ja tässä on paljon kiehtovia puolia. Opittava ei lopu koskaan, jos oppia haluaa ja lajin parissa olevat ihmiset ovat juuri sopivalla tavalla yhtä sekaisin kuin itsekin olen. Eli mikään tuskin hetkauttaa kovinkaan radikaalisti. Me voidaan puhua keskenämme kieltä, jota ulkopuolinen ei ymmärrä ja antaa palautetta toisen ulkonäöstä ammatillisesti päin naamaa. Voisin silti väittää, että hieman monipuolisemmatkin ihmissuhteet voisi tehdä ihan hyvää ettei kaikki nyt ihan pelkkää vitnestä olisi.

Vuosi oli 2011 ja lajini oli tuolloin kaikki mikä kesti kauan: juoksu, pyörä, kävely. Mitä kroppa milloinkin kesti niillä huoltotoimenpiteillä (huoltoa ei siis ollut). Juokseminen oli viety itseasiassa niin äärimmilleen, että oman ruumiinpainon menetyksen lisäksi menetin jo kyvyn syödä, ajatella ja palautuakin. Taisin olla kävelyllä kaverin kanssa, kun otettiin puheeksi fitness. Bikini Fitness oli juuri rantautunut Suomeen ja puhuttiin, että siinä olis mielenkiintoinen laji. Bikinien väri olisi violetti — sen muistan. Eli aivan, kuten tänä päivänäkin niin ensin mietitään lookkia ja sitten mietitään josko tarttis ostaa salijäsenyys ja tehdä sielläkin jotain.

Salille päätyminen oli varmasti monen tekijän summa. Siihen vaikutti se, etten oikeastaan enää pystynyt juosta ja pyöräilykausi oli rajoitteista sääolosuhteiden vuoksi. Siinä vaiheessa, kun siirryin pyörästä kävelyyn niin ei se tuntunut enää edes liikunnalta. Niinpä aloin käydä monen muun tapaan ryhmäliikuntatunneilla ja kovan kestävyyden vuoksi niitä sai vetää 3 tuntia putkeen, että tyttö alkoi hyytyä. Se oli loputon suo ja hyvin aikaavievää touhua, minkä lisäksi sain hullun leiman kun hyppäsin tunnista toiseen saman päivän aikana. Ryhmäliikunnasta puuttui myös kilpailu-aspekti, mikä oli mulle tärkeää. Aloin myös uuvuttavan näännytyksen jälkeen nähdä peilistä sen muutoksen mitä kestävyysurheilu ja syömättömyys oli muhun tehnyt. Aloin mennä kasaan ryhdin ja kokonaisolemuksenkin puolesta. Näytin väsyeeltä ja olinkin sitä. Eli pieni määrä lihaa luiden ympärille ei tuntunut lainkaan pahalta idealta, mutta syöminen pelotti ilman perusteluita.

Hyvin nopeasti mua alkoi kiinnostaa pienen lihasmäärän sijaan suurempi. Eli tavallaan kyllä – se oli ulkonäkötavoitteista, mutta myös jotain uutta johon paneutua. Olin peilin edessä vähemmän kuin koskaan myöhemmin koska en mä ehtinyt. Mulla oli kiire treenata ja tehdä sen lisäksi koulu, työ ja muut velvollisuudet. Silloin ei myöskään kuvattu tähän tyyliin, kuin nykyään. Vaivuin syvälle fitness-kuplaan ja sieltä ei näkynyt melko pitkään aikaan mitään muuta, mutta niinhän se menee monen muunkin uuden asian kanssa. On se sitten vauva, opiskelu, ihastuminen tai talonrakennus. Hienointa salitreenissä oli ehkä tuolloin se, että sitä teki niin harva 20-vuotias tyttö. Nykyään tämä harrastus on suosittua ja enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta aina ei ollut niin. Eli oli kiva tehdä jotain erikoisempaa, vaikka salitreeni tai kisaaminen ei kauaa sellaisena pysynytkään niin siihen mennessä mä olin jo myyty eikä paluuta ollut. Sen verran täytyy itsekin kommentoida tähän 2017 vuoden hysteriaan, että ero vaikkapa sinne 5 vuoden taakse on merkittvä. Silloin, kun hurahti fitnekseen niin oli muutama blogi joista jokainen oli puhtaasti omiin kokemuksiin pohjautuva ja se tehtiin kirjoittajienkin osalta hyvin selväksi. Kukaan ei oikeastaan esittänyt omia kokemuksiaan tai mielipiteitään absoluuttisina totuuksina, kuten nykyään tehdään. Oli tietyllä tapaa vaarattomampaa hurahtaa, kun pää ei seonnut ainakaan siitä tietotulvan määrästä ja erilaisista ”some-guruista”. Jos sattumalta löytyi joku uusi ihminen niin se oli vaan tosi hienoa ja harvemmin myöskään peiteltiin sitä mitä tehtiin. Blogit olivat päiväkirjamaisia, joihin merkittiin tarkasti mitä syödään ja millloin, grammoineen päivineen. Treenit oli kerrottu tarkasti, eikä mitään oltu sen enempää perusteltu – kunhan vaan tehtiin.

Pitkän aikaa mulla oli sellainen hullunkiilto silmissä, että ei pahemmasta tietoa. Opetettu tapa oli oikeastaan kärsimyksen kautta ja kaikki piti ansaita; oli kyse sitten ruoasta, levosta, alimmasta painosta tai kehuista. Sain kanssakilpailijoilta aika paljon viestejä siitä, että mun asennetta ihailtiin koska olin ulospäin niin kurinalainen ja niin omistautunut. Eikö ole sairasta? Olinhan minä, mutta ei siinä mitään ihailtavaa ollut tai mitään josta ylpeänä tänne kirjoittaisin. Edelleen huomaan osasta kisaajista samoja piirteitä, mitä mussa oli tuolloin mutta se ei ole mun asia siihen puuttua. Ikävää, jos ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa kun asiat voisi tehdä toisellakin tyylillä mutta uskon hullunkiillon olevan monelle myös se ainut tapa saada itsestään kaikki irti. Ainut tapa päästä siihen täyteen fokukseen ja siihen fokukseen on muodostunut riippuvuussuhde. Lupa olla välinpitämätön — Tästä syystä me kisaajat kaivataan välillä dieettiaikaa. Eikö olis mahtavaa saada itseltään lupa olla piittaamatta muista kuin itsestään ja tarpeen vaatiessa heittää se kisahirviömoodi päälle? On tää vähän semmosta hullun hommaa, mutta myös antoisaa ja jotain ihan omanlaistaan.

Suurimmassa riskiryhmässä ovat aloittelijat, nuoret tytöt ja pojat jotka ovat alttiita vaikutuksille ja uskovat helposti mitä tahansa. Omista kompastuskivistä oleellisin on ollut suuruudenhulluus ja malttamattomuus. Yhtä lailla pienten nippelitietojen kalastelu, mikä on mun mielestä tänä päivänä rantautunut monen harrastajan ongelmaksi. Kisaajat ymmärtävät ehkä jopa entistä paremmin, että suuret linjat on saatava selvästi kuntoon ennen tätä tai ainakin sitä on yritetty korostaa.

jessica

Yksi vastaus artikkeliin “MITEN PÄÄDYIN FITNEKSEN PARIIN”

  1. Olis kiva kuulla enemmän sulta tosta miksi lopetit juoksemisen, ja miten paljon ja millaista aerobista nykyään harrastat?
    Nimittäin, itsellä on sama edessä ja osittain takana.
    Ennen juostuja lenkkejä viikossa vähintään 4-5, nykyään 2 ja sekin on jo liikaa kun kivut ovat lonkissa, pakaroissa ja polvissa niin suuret.
    Ehkei juoksu ole tarkoitettu mulle, mutta mistäs ne endorfiinit saat (ja luvan syödä…) kun ei pyöräily, uinti ja kävely innosta?
    Salilla käyn mutta ei se aerobista kokonaan korvaa.

    Mutta, samaistuin todella tekstiisi. Jälleen kerran.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 16
Tykkää jutusta