MITEN LÖYSIN KOHTUUDEN?

Satuin kuulemaan viime viikolla kahden tytön keskustelun koskien ruokaa ja treenaamista. Siinä kiteytyi niin hyvin kaikki tyypillisimmät haasteet, jotka pyörivät näiden asioiden ympärillä että sain hyvän aiheen tekstiäni varten. Työt olivat kaiketi stressaantuneita ja pohtivat mikä on, kun motivaatio kestää aina kaksi viikkoa. En itse kuulu niihin ihmisiin, joille kohtuus olisi koskaan ollut mikään itsestäänselvä asia vaan sen kanssa on kamppailtu vähän enemmänkin. Yksi nykypäivän ilmiöistä on myös stressi ja välillä mä oon ihan järkyttynyt siitä, miten stressaantuneita alle parikymppisetkin jo ovat. Tämä vaatimusten maailma vie meiltä kyllä kohta hengen, ellei aleta keskittyä oikeisiin asioihin pikkuhiljaa.

Kuuriluontoinen tekeminen ei ehkä ole se mitä laihduttaja dieetillään hakee, mutta siihen tilanne ajan kanssa useimmiten kehkeytyy. Syödään kaksi viikkoa maitorahkaa, kanaa, pakastevihanneksia ja mehukeittoa. Sen lisäksi treenataan hullun tavalla ilman välipäiviä ja se on ALL IN! Kun vedetään kertalaakista kroppa äärirajoille sekä suorituskyvyn että energiansaannin suhteen niin max. pari viikkoa sitä jaksaa ennen kuurin toista vaihetta. Toinen vaihe onkin sitten ei liikuntaa ja suusta alas kaikki mitä käden ulottuville osuu.

Uskallan väittää, että lähes jokainen laihduttaja yliarvioi omat kykynsä aluksi ja suunnittelee itsellensä kuurin, jolla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Homma menee plörinäksi, koska kukaan ei pysty pysymään älyttömässä dieetissä pitkään. Syö vähemmän ja treenaa enemmän on niin pinttynyt ajatus, että siitä ei helpolla pois päästä. Jos se olisi edes syö hiukan vähemmän tai treenaa hiukan enemmän niin asia olis vielä ihan fine, mutta ei. Hiilarit pois ja aamulenkit kuvioihin viikon jokaiselle päivälle. Tähän vielä joku mahdollisimman kova salitreeniohjelma, minkä saa haettua googlesta hakusanalla ”fast weight loss training program”.

Stressi on hyväksytty syy oikeastaan ihan kaikelle ja sitä voidaan käyttää joka tilanteessa. Ollaan sitten myöhässä, sairaana, syödään, juodaan tai mitä tahansa. Todellisuudessa ”stressi” tuleekin usein siitä, kun vaaditaan iteseltä täysiä mahdottomuuksia. Pätee täydellisesti myös ravinto- ja treeniasioihin! Kun näihin utopistisiin vaatimuksiin ei sitten pystytäkään niin pukkaa stressiä ja siitä lähtee paskamainen kierre.

Moni unohtaa, että me ollaan kaikki ihmisiä ja meillä kaikilla on ihmisten ongelmat. Postiluukusta lentää laskuja samaan aikaan, kun määräaikainen työsuhde loppuu ja autokin vetelee viimeisiään. Arjen stressiä, kuten aikatauluja, työpaineita tai taloudellisia haasteita on oikeasti ihan jokaisella ja se on hyvä muistaa. Stressaavina hetkinä olisi entistä tärkeämpää pitää itsestään huolta ja vaatia sopivasti. On olemassa muitakin värejä kuin musta ja valkoinen, eikä tarvitse mennä aina ääripäästä toiseen.

Kiirekin on sellainen juttu, mikä tulee yleensä siitä syystä kun uskoo olevansa vastuussa kaikkien muidenkin menemisistä ja tulemisista. Mulla on itsellä huono tapa painaa mieleen vaikkapa naapurin hammaslääkäriaika, jos satun kuulemaan puhelun postilaatikolla. Päähän tulee sellainen hullunmylly, kun yrittää olla samaan aikaan puhelinluettelo, muistikirja ja lukujärjestys. Lapsia täytyy vähän holhota, mutta ei aikuisia. Jos mies ei herää ajoissa töihin niin nukkukoot pommiin – kyllä se viimeistään siinä vaiheessa oppii kun tulee fudut. Me naiset ollaan juuri tästä syystä niin stressaantuneita, kun otetaan kaikki maailman asiat hoitaaksemme. Ei tarvitse!

Äidit voivat monesti aivan törkeen huonosti ja sisällä kannetaan aivan lukemattoman paljon isoja asioita, joista harvoin edes päästään kenenkään kanssa juttelemaan. Kaikkia äitejä täytyy arvostaa ja mun mielestä heille vois myös kertoa, ettei tarvitse kaikkea jaksaa tehdä. Äideillä täytyis myös olla mahdollisuus pitää itsestään huolta – ennen sitäkin, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kyllä mä ainakin koen, että olisin voinut tehdä lapsena kotitöitä, jos sitä olisi vaadittu ja aina olen pitänyt huolta omista menoistani, harrastusaikatauluista, liikkunut pyörällä tai julkisilla joka paikkaan jms. Hyvin on pärjätty, mutta silti äiti on tehnyt ihan liikaa yhdelle ihmiselle mun mielestä.

Miksi mä en osaa syödä, kuten normaalit ihmiset? Kohtuudella. Jaksan aina hetken täysillä ja tyyliin punnitsen jokaisen suupalan, mutta sitten se lopahtaa kuin seinään.

– Et ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Teen nyt kamalan yleistyksen, mutta tämä petustuu mun omiin kokemuksiin ja työssä kuultuihin tarinoihin. Pulskat lapset, kuten minä itse, ovat kohtuuttomuuden uhreja. Otan esimerkin itsestäni, mutta voitte miettiä että osuuko nämä kenties teidänkin kohdalle.

Lapsena mulle ei koskaan riittänyt niin pieni määrä syömistä, kuin muille lapsille. Mäkkärissä ei todellakaan syöty Happy Mealia vaan BigMac ja jäätelö päälle. Ensin se oli Sunday ja pian jo McFlurry. Karkit, suklaat, jäätelöt ja kaikki suuhun laitettava oli elämä. Jos mahdollista niin piilotin herkkuja omiin kätköihin, ettei muut saa niitä ja mulle jää enemmän syötävää. Jo pikkutyttönä söin itseni niin ähkyyn, että tuli huono olo ja vasta sen jälkeen olin valmis. Vähän vanhempana mua ei voinut päästä buffet-pöytiin, koska syömisessä ei ollut mitään tolkkua. Ei kukaan muu tyttö syönyt sillä tavoin, kuin minä ja oli ihan tavallista, että kävin saman päivän aikana kolmessa eri pikaruokaravintolassa syömässä. Söin päivittäin herkkuja varmaan sellaisen 10 vuoden ajan ja joka vuosi se oli enemmän ja enemmän.

Vielä siinäkin vaiheessa, kun aloitin kilpailemisen Fitnessissä en edes halunnut löytää kohtuutta. En siis aidon oikeasti halunnut erota herkuista vaan mieluummin olla 4 viikkoa tai kuukautta ilman ja syödä sen jälkeen itseni lähes hengettömäksi. Jos kertoisin tarinan mun ensimmäisen kisan jälkeisestä syömisestä niin kukaan ei enää lukisi tätä blogia. Se oli HULLUA ihan rehellisesti sanottuna ja varmaan jopa vaarallista. Vedin dieettejä kisoihin ja päällimäinen ajatus oli, että kun tämä loppuu niin saa herkutella niin paljon kun haluaa. Jokainen silti tietää, miten sairas olo siitä tulee kun kisojen jälkeen syö hampurilaisaterian. Saatika, että sen päälle yrittää (=syö) syödä kakkua, suklaata ja äidin leipomia korvapuusteja.

Tämä kohtuuden löytäminen on ollut mulle heittämällä suurin haaste liittyen ravintoasioihin. En osaa sanoa tarkkaa aikaa, koska kaikki muuttui mutta nyt voisin väittää että kaikki sairaskäyttäytyminen on menneisyyttä. Mä olen pitänyt jollain tapaa roolimalleina ihmisiä, joiden elämään perinteinen herkuttelu ei oikeastaan edes kuulu vaan joku itsetehty, hyvä ruoka riittää. Tiedostin, että koska olen niin monta vuotta ollut kaikki tai ei mitään -tyyppi niin mun täytyy olla sitten ennemmin ei mitään, kuin kaikki. En halua olla riippuvainen mistää, oli se sitten tupakka tai karkki ja heti, kun koin olevani tarpeeksi vahva niin aloin tekemään asian eteen konkreettisia muutoksia.

Eli kyllä, alkuun ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totaalikieltäytyminen mikä on mun mielestä ainut keino päästä sokerikoukusta eroon. Tilanne oli nimittäin se, että jos söin mitään (edes yhden mansikan) poiketen ruokavaliostani niin se oli menoa ja syöminen riistäytyi käsistä. Mun päätös ”uuteen elämään” oli niin vahva, että vaikka mut olis heitetty suklaamereen uimaan niin mä olisin pitänyt suun kiinni. Tästä seuraava vaihe oli se, että kun tuli päivä jolloin sallin itselleni jotain herkkua niin se oli yksi juttu päivän aikana. Ei muuta. Joko menen syömään jonnekin hampurilaisaterian tai sitten ostan B&J jäätelön ja katsotaan kotona leffaa. Viimeisestä hampurilaisesta ja pizzasta on aikaa yli vuosi ja nämäkin New Yorkin matkalla (oli kyllä sen arvoista). Jäätelöä on kyllä tullut syötyä, koska se on aina mun valinta. Enää en ole niin nipo, että se on vaan yksi juttu mutta en ikimaailmassa voisi syödä edes 1/3 siitä määrästä mitä joskus aikoinaan tuli vedettyä. Haluan ajoittaa herkuttelut hetkiin, joissa yhdistyy jotain muutakin kivaa. Vaikka kaverin kanssa kahvittelu, synttärit tai vuosipäivä.

Mä siis kerta kaikkiaan kyllästyin siihen, että olen muka urheilija ja toimin näin järkyttävän epäterveellä tavalla. Tein näitä pitkiä herkuttomuus-jaksoja ja sen jälkeen pari-kolme päivää sontaa suusta alas sen minkä ehtii. Siitä tuli joka ikinen kerta todella huono olo, järkyttävä nestekerros ja rasvan kertyminen, mielialan lasku ja krapula. Mulla syömiseen ei ole liittynyt juurikaan positiivisia tunteita, enkä esimerkiksi ole halunnut syödä muiden kanssa, ravintolassa tai leffateatterissa koska syömistä on liian vähän. Ravintola-annos on liian pieni ja kakkupala kahvilassa aivan turhaa rahantuhlausta. Puolustaudun silti sillä, että lapsena/teininä ei osaa edes ajatella niitä ongelmia mitä tällaisesta suhtautumisesta ruokaan voi seurata tulevaisuudessa. En mä ajatellut silloin, että tässä on jotain hämärää mutta muistan kyllä hyvin vaikka sen, kun äiti näki mut huoneessani syömässä Fatzerin sinistä suklaalevyä kuin leipää ja antoi hieman palautetta. Sen jälkeen yritin olla yhden päivän syömättä suklaata, mutta sekään ei onnistunut.

Tässä aikuisiällä sitten tiedostin sen, että syöminen on ollut mulle suuri ongelma koko lapsuuden ja nuoruuden. En halunnut syödä samalla tavalla myös aikuisena, joten radikaaleja muutoksia oli tehtävä. En ole oppinut syömistä vanhemmilta, enkä ole lapsuudessani juuri koskaan nähnyt äidin tai isän syövän mitään herkkuja. Mulla on ollut kavereita, joilla on ollut samanlainen syömiskulttuuri ja yhdessä me ollaan käyty kaupassa ennen ja jälkeen koulun, leivottu mokkapaloja ja ahmittu. Ei ole ollut karkkipäiviä ja mitäpä muuta lapsi rahoillaan ostaisi, kun karkkia.

Ihminen vaatii usein itseltään liian paljon ja, kun kukaan ei pysty mahdottomiin tekoihin niin aletaan nähdä tekeminen epäonnistumisena tai virheenä. Jos vaadit, että treenaat joka päivä 4 tuntia ja yhtenä päivänä olet kuoleman väsynyt niin olet epäonnistunut. Vaatimuksesi on ollut liian raju. Tällaiseen ajatusympyrään ajautuessa on hyvin vaikea nähdä tilannetta järkevästi. Vaikka tavallaan ymmärrät, että eihän kukaan voi treenata joka päivä 4 tuntia niin pidät ajatustasi tekosyynä ja itseäsi huonona.

Mä olen ainakin epäonnistunut vaatimusteni kanssa aivan lukemattomia kertoja. Liittyi ne sitten treeniin, ravintoon tai ihan mihin vaan. Kaikista tyhmintä on jäädä vellomaan siihen fiilikseen ja vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä niiden pohjalta. Jos pystyn miltään osin vaikuttamaan muihin, jotka kamppailevat vaikkapa näiden syömiseen liittyvien asioiden kanssa niin tahdon sen tehdä. Olemalla rehellinen kannan oman korteni kekoon ja uskallan todellakin kertoa mistä olen lähtenyt tätä omaa juttuani rakentamaan. Siinä ei ole mitään hävettävää, mutta itseltään kannattaa kyllä vaatia terveyteen tähtääviä tekoja.

 

jessica

20 vastausta artikkeliin “MITEN LÖYSIN KOHTUUDEN?”

  1. Taas yksi todella hyvä teksti, löydän kyllä itseäni erittäin paljon tästä. Onneksi nykyään on myös sama tapa herkkujen kanssa, se suunnitellaan harkiten, koska jos ottaa joskus sieltä vähän ja vähän tuolta, niin se lähtee käsistä.. Ja mieliala on sitten sen mukainen!
    Mutta tällä hetkellä treeni ja muut luistaa 🤗

    Terveisin Entinen (luulen että myös tuleva..) valmennettavasi 💪🏻 😊

    • Ihanaa, kun tulit kommentoimaan Sonja!
      Kyllä nää tosi yleisiä haasteita on, mutta onneks me ollaan päästy eteenpäin ja toivotaan muillekin onnistumista.

  2. kunpa vain itsekin löytäisi sen kohtuuden ja suorittamisen pakon pois. hyvä kirjoitus

    • Toivon myös, että löydät. Ei se kertalaakista käy, mutta pikkuhiljaa ja pienin muutoksin. 🙂

  3. Kylläpä oli taas hyvä teksti. Niin kuin olisi omaa kirjoitusta lukenut, samoja käyttäytymismalleja olen omassakin elämässä joutunut murtamaan. Helppoa se ei ole ollut, eikä tapahdu hetkessä, mutta juuri niin kuin sanoit, sitä hyvää oloa hakemalla ja terveyttä kunnioittamalla pääsee kyllä pitkälle.
    Itsellä muutos lähti ihan vain siitä ajatuksesta, että mitäpä jos ei aina vain laihduttaisi, vaan pyrkisi kokonaisvaltaiseen terveeseen elämään. Että jos herkuttelukin olisi kivaa, eikä joka kerta ahmisi itselleen huonoa oloa.
    Kiitos tästä, ihanaa havahtua tätä tekstiä lukiessa, että itsekin olen suuresti asiassa edistynyt 🙂

    • Moikka! Näin mä vähän ajattelinkin, että sielunsiskoja löytyy. Tosi paljon on tullut palautetta, että teksti on kuin omasta elämästä joten ei olla yksin näiden juttujen kanssa. Ja toivotaan, että ihmiset eksyvät lukemaan näitä kommentteja koska tää sunkin oma on erittäin hyvä. Nimenomaan siihen tulis pyrkiä, ettei koko elämä ole yhtä laihduttamista.

  4. Kiitos taas ihan mahtavasta tekstistä. Oon kanssa ihan pienestä saakka tähän aikuisuuteen asti taistellut syömisen kanssa, fitneksen löydettyäni se on ollut joko ruokavaliolla tai ei (eli syödään kaikkea ja aivan järjettömiä määriä) ja viime aikoina oon yrittänyt päästä tästä ajattelutavasta eroon. Kiva että uskallat kirjoittaa tälläisistä asioista mistä monet ei välttämättä, etenkään tässä bodyskenessä, puhu. 🙂

    • Moikka! Tuo on just sitä mitä fitness-piireissä paljon on – kaikki tai ei mitään. Erittäin hienoa, jos oot alkanut pyrkiä siitä pois. Se palkitsee!

  5. Itse en ole tuollainen pakkosuorittaja enkä stressaaja, vaan oikeastaan kaukana siitä, mutta ruokapuoli kuulostaa harvinaisen tutulta. Lapsena fazerin sininen syötiin kerralla tai ei ollenkaan -eikä sitä silloin osannut edes itse ihmetellä. Teininä olin aina kaveriporukassa se, joka söi eniten ja jolla silti teki vielä mieli kun muut jo pitelivät vatsaansa. Kun aloin ekan kerran pudottaa painoa ennen parikymppisyyttä, alkoi kamalan repsahdukset. Illalla jos laitoin vähänkin liikaa suuhun, peli oli pelattu ja tuntui että nyt on sitten sama syödä kolmin käsin. Tyhjensin kaapit kirjaimellisesti kaikesta mitä sieltä löytyi. Pakkasestakin lähti kokonaiset ruisleipäpussit voikerroksella koska sama oli syödä. Minäkään en nauttinut ravintoloista (paitsi buffet) tai juhlien herkkuhetkistä, sillä niissä piti syödä siististi ja kohtuudella ja aina liian vähän. Itse aloitin sitten myös täysin sokerittomuuden, jonka kautta myös opin oikeasti irti sokerista. Nyt herkut ei enää edes houkuta 🙂 Sen lisäksi nyt koen jo pidempään olevani täysin ”terve” tästä mättösyömisestä, ja oikeasti haluan säästää herkkuhetket sosiaalisiin tilanteisiin ja aidosti hyvään ruokaan. Silloinkin vähempi riittää ja saan nykyisin nautintoa kun syön yhden mehujään tai palan kakkua kahvilla. Se on uutta ja tosi kivaa!! Tunnen oloni normaaliksi 😀 Painoa minun pitäisi saada lisää ja välillä pohdin, jos vain hakisin yhdelle illalle jäätävät herkkuöverit jotka popsisin yksin telkun ääressä. Ja kun aidon oikeasti se ei kiinnosta enää pätkän vertaa, koen jopa _huonoa omatuntoa_ tästä haluttomuudesta kun nyt ”saisi” tehdä niin oikein luvan kanssa 😀 On tämä ihmismieli niin outo. Mutta jos ei tee enää mieli karkkikrapulaa niin syödään vain maltilla päivästä toiseen paljon oikeaa ruokaa 😉

    • JES! Aivan mahtavaa ja kiitos, kun kommentoit. Toivotaan, että ihmiset lukevat näitä ja saavat vinkkejä omiin herkku-vieroituksiinsa. 🙂

  6. Kiitos tästä.

    Vaikka sen kuinka tiedostaa ja tietää, että ihminen muuttuu (koska muutos on elämässä väistämätöntä), niin silti sitä aina jotenkin alitajunnassa (kiitos egon) pelkää ja stressaa herkkuja, koska niihin on aina suhtautunut sairaalla tavalla.
    Joko liikaa tai ei yhtään.

    Nykyään (kiitos paljolti myös sun valmennuksessa olon) syön herkkuja, mutta syön myös oikeaa ruokaa. En korvaa herkuilla enkä ns. paastoa herkkuja varten. Kunnolla syömällä ei niitä herkkuja edes halua ahmia. Ja jos haluaa, niin ainakin pysähtyy ja pohtii, että miksi.

    Musta on parasta ja mahtavinta, että ihmiset käy läpi muutoksia. Se tekee meistä meitä.

    • Sun kommentit ovat aina tosi herättäviä, kiitos niistä! Vaikka joskus opettelu saattaa vaatia sen hetkellisen ehdottomuuden niin peruselämään se ei mielestäni kuulu. Mutta, kuten tiedetään niin helpommin sanottu kuin tehty ja kyllä se harjoitusta vaatii. Lopussa kiitos kuitenkin seisoo!

  7. Sun teksti ja kaikki nämä kommentit on, kuin suoraan omasta elämästä. Oon ahminut itseni kipeäksi milloin herkuilla, milloin voileipävuorila ja ihan tavallisellakin ruoalla. Kaikki kaapit tyhjäksi ja niin paljon, että tulee kooma ja yksikään suupala ei enää mahdu kurkusta alas. Siitä sitten seurannut ihan järkky olo- en tiedä olenko henkisesti vai fyysisesti niinä ahmimishetkinä voinut huonommin. Nyt ahminta tuntuu jääneen pois- toivottavasti koko loppuelämäksi. En halua enää ajatella niin musta-valkoisesti ja kieltää itseltäni kaikkea, vaan perjantai tai lauantai on mun ”karkkipäivä”, jolloin ostan jotain hyvää jäätelöä ja syön sitä kohtuudella ja myös nautin siitä hetkestä ja mausta. Enää ei mene paketti kerrallaan, vaan vähempikin riittää ja stoppi tulee. Ennen meni kaksikin isoa pakettia kerrallaan.. ihan kamalaa. Suoritin näitä ahmimisia kotona yksin salaa ja kaupassa kävin sekavin tuntein hakemassa reppukaupalla yhtä ja toista mättöä, mitä sitten itku silmässä rohmusin menemään ja aina vannoin, että tää oli nyt viimenen kerta. Helpottavaaa kuulla, ettei sitten kuitenkaan ole niin yksin näiden asioiden äärellä, mitä silloin mustimpina hetkinä on tuntunut.

    • Kiitos, kun jaoit sun tarinan. Oon TODELLA iloinen täistä stooreista, joissa moni kertoo päässeensä irti ahmimisesta. Hyvä me!

  8. Loistava teksti! ( Valitettavasti) pystyn samaistumaan moniin kohtiin. Oon aina ollut kauhea sokerihiiri mutta lapsena tämä ei juurikaan ollut ongelma sillä olin saanut isältäni geenit joka on aina ollut laiha. No 11-vuotiaana sairastuin sitten anoreksiaan ja ikävuodet 11-16 menivätkin aika lailla sairastaessa, vaikka toki parempiakin kausia oli. 16-vuotiaasta asti olen välttänyt pahimmat romahdukset vaikka paino on pahimmillaan pudonnutkin 5 kg. (Lähtötasokin alipainon rajalla.) 17-18-vuotiaana löysinkin saliharrastuksen ja sitö kautta ruokavalio muuttui ortorektiseksi: mikään missä oli lisättyä sokeria ei kelvannut, roskaruuasta ja herkuista puhumattakaan. Tätä jatkui enemmän tai vähemmän vuoden ajan kunnes poikaystävän ansiosta suostuin taas syömään herkkuja viime vuoden alussa. No aluksi menikin ihan hyvin mutta loppukeväästä herkuttelu alkoi jo mennä useamman kerran yli… Omat ylioppilasjuhlat menivät puolet ajasta ähkyä oloa valitellen ja sama meno jatkui myös kesällä ja syksyllä. Välillä pystyin herkuttelemaan kohtuudella mutta pari kertaa söin niin paljon että olin vähällä oksentaa. Vihdoin tajusin että tämä ei ole enää normaalia ja yritin rajoittaa herkuttelun määrää.Noin pahoja herkkuövereitä en ole enää tänä vuonna vetänyt mutta silti tuntuu että en osaa hallita tarpeeksi herkkujen syömistä. :/ Pystyn kyllä olemaan viikon tai parikin ilman mutta sitten kun syön niin asenne on aina enemmän on parempi ja syömistä on vaikea lopettaa. Suurin osa ongelmasta taitaa olla päässäni koska ei arjessa ole yleensä niin haastavaa ja yksin en ole ikinä tyhjentänyt kaappeja yms. Onneksi rakastan myös kovaa treeniä ja terveellistä ruokaa muuten olisinkin varmaan jo aikamoinen pallo :’D Nyt kuitenkin olen normaalipainoinen ja suht alarajalla vieläkin. No eikai auta muu kuin opetella kohtuus tässäkin asiassa! Sinä ainakin näytät hienoa esimerkkiä ja hyvä kun kerrot avoimesti ongelmista joista olet kärsinyt. 🙂 Kiitos hyvästä blogista ja pahoittelut maratonkommentista!

    • Moikka! Kiitos kommentista ja rohkeudesta jakaa tällainen asia. Tosi ikävä kuulla, että asiat eivät ole menneet terveys edellä mutta jos yhtään lohduttaa niin ei ole itselläkään. Ja silti tässä sitä ollaan, mielestäni erittäinkin hyvinvoivana. Tuoho kohtuuden opetteluun menee aivan hullun tavoin aikaa ja parasta on vaan harjoitella. Päättää, että tänään syön ja katsoo miten käy. Yrittää joka kerta muuttaa jotain ja sieltä se pikkuhiljaa tulee. Ihan varmasti. Ei vaan saa sättiä itseään, jos asiat ei mene aina suunnitellusti.

  9. Sulla on kyllä älyttömän hyviä aiheita ja ajatuksia herättävin kirjoitettuja tekstejä. Mulla on ollut syömishäiriö 14-vuotiaasta asti, ja nyt vasta näin 22-vuotiaana oon alkanut pikku hiljaa parantumaan, omin neuvoin. Psykoterapian lopetin joskus 16-vuotiaana koska en mielestäni tarvinnut sitä – huono päätös. Kohtuus ei oo ikinä kuulunut munkaan sanavalikoimaan, paitsi nyt! Yritän kaikin voimin pysyä kohtuudessa ja elää hetkessä. En halua enää rääkkää rakasta kehoani saatikka mieltäni. Stressiä, ahdistusta, masennusta, paniikkikohtauksia ja uupumusta on ollut jo aivan tarpeeksi. Olisi pitänyt kuunnella äitiä jo nuorempana: ”kohtuus kaikessa”, mutta olin ja olen edelleen jääräpää – kaikki pitää kokea itse virheiden kautta.

    • Moikka! Kiitos kommentista ja tosi kiva kuulla, että postaukset herättävät ajatuksia. Sitten olen onnistunut. 🙂 Sä olet vielä tosi nuori ja olet jo nyt hyvällä tiellä, menossa täysin oikeeseen suuntaan. Kantapään kautta oppiminen on kyllä heittämällä tehokkainta, jos ei muuta positiivista löydetä. 😀 Sydämestäni toivon, ettet joudu enää kärsimään ikävistä olotiloista.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 53
Tykkää jutusta