MILLAISTA ON, KUN ELÄÄ JA HENGITTÄÄ TAVOITETTA?

Sain lukijalta toiveen ja idean tähän tekstiin.

”…millaista on elää, kun on suuret tavoitteet kilpaurheilussa ja elää sekä hengittää sitä. Itse olen nyt pidempään panostanut tähän touhuun 100% ja tuntuu, että kaikki lähipiirissä eivät ymmärrä, mikä tässä on niin ihmeellistä ja upeeta, että voisi oikeesti tehdä tätä 24/7 ilman puhettakaan muusta. Ja kun usein jauhetaan siitä kuuluisasta balanssista ja siitä, että koko elämän ei tulisi pyöriä tavotteiden ympärillä, niin onko oikeasti olemassa kultainen keskitie.”

Kysymys tuli oikeastaan hyvään aikaan, koska pohdin tätä asiaa tosi paljon tälläkin hetkellä. Tiedän, miten poikkeuksellisen mukaansatempaavasta touhusta tässä voi olla kyse ja voimakas ihastumisreaktio voi kestää parhaimmillaan useita vuosia. Koen itse, että olen vasta viime vuosina alkanut hahmottaa fitnessurheilun urheilu-aspektia ja elää sen mukaisesti. Samaan aikaan harrastuksen parissa vietetyt vuodet ovat lisäänyneet ja hommasta on tullut monessa määrin itsestäänselvyys, sekä minulle itselleni että kaikille keiden kanssa olen tekemisissä. Suurempi ihme olisi varmasti se, että tekisin jotain muuta.

En varsinaisesti koe, että mulla olisi suuret tavoitteet tämän lajin parissa vaikka tavoitteellinen ihminen olenkin. Teen asiat niin hyvin, kuin elämäntilanteeseeni nähden pystyn ja toisinaan vähän sen ylikin mutta kilpaileminen on silti vaan yksi osa minua. Kilpailemiselle tai harrastamiselle saa antaa arvoa omassa ajankäytössä ja panostamisen laadussa, mutta sen ei saa antaa määrittää itseään liikaa. Tavoite mulla on kisaamista enemmän ollut lähiaikoina urheilullisen elämäntavan toteuttamisessa ja oman urheilijaminän kehittämisessä. Mä kyllä rakastan tätä lajia ja se on imenyt mut syövereihinsä kauan sitten, mutta stereotypinen fitness ei ole sitä mitä tahdon olla, elää tai hengittää. Mitä tulee kilpaurheilutavoitteisiin niin kohdallani huipputason saavuttimen (ammattilaisuus) ei ole sellainen haave, minkä vuoksi tätä teen tai minkä saavuttamiseksi yrittäisin maailman tappiin asti. Se on kuitenkin sen verran suuri etappi ja toisinaan myös oikein käytettynä mahdollisuus, että saisi minutkin hyppimään riemusta ja onnesta. On siis olemassa yksi tilanne, mikä laittaisi mun tulevaisuudensuunnitelmat uusiksi ja se on ammattilaisuus. Siinä tapauksessa, mikäli siirtyisin lajissa huippuasolle näkisin itseni yrittämässä vielä kovemmin, koska olisi ikään kuin järkevä syy jatkaa.

Mä oon tosi skeptinen siinä mielessä, että kyseessä on 1) kauneuskilpailu, jossa mä kilpailen suuren kosmeettisen haitan kanssa ja 2) arvostelulaji, jossa mielipiteet merkitsevät. Sijoituksissa on aina mukana sattumaa ja mua se ei siis haittaa, mutta olisi eri asia olla nopea juoksemaan kuin omasta mielestään hyvärakenteinen ja karismaattinen esiintyjä. Joskus aikaisempina vuosina myös kilpailutulokset ovat merkinneet mulle huomattavasti enemmän ja olen ottanut ne vähän turhan henkilökohtaisesti. Millaista roolia tämä touhu tulee näyttelemään elämässäni tulevaisuudessa on siis kysymys, johon en tiedä vielä itsekään vastausta. Terveellisesti syöminen ja salitreeni sekä tietysti mun työ eivät ole katoamassa mihinkään, mutta mun luonteelle tekeminen ilman tarkkaa tavoitetta tulee olemaan suuren opettelun takana. Haluan ehdottomasti jossain vaiheessa kulkea sen matkan koska tiedän, että mulla on tosi paljon kokematta ja uudenlainen maailma voisi aueta, kun löysäisin hieman. Onko sen aika vuoden vai 5 vuoden kuluttua jää nähtäväksi.

Joskus aikaisemmin kyse olikin aivan varmasti siitä, että koin eläväni ja hengittäväni tavoitteellista kilpailijan elämää mikä on näin jälkikäteen ollut lähinnä neuroottista, huono itsetuntoisen tytön itsensä etsimisen aikaa. Ei sillä ollut esimerkiksi urheilun kanssa juuri mitään tekemistä, mutta sain kyllä eristettyä itseni hienosti omaan poterooni. Pois kaikkien häiriötekijöiden luota. Tänä päivänä osaan keskittyä oleelliseen ja sellainen turha tarkkuus on jäänyt pois, mutta eihän mun elämä varsinaisesti balanssissa ole. Elän tällä hetkellä kilpailemisen ehdoilla, en kuitenkaan niin etteikö siitä voisi tarpeen tullen joustaa. On vaikea selittää tarkalleen miten voi olla ehdoton olematta ehdoton, mutta se on ehkä suurin mullistus mikä näiden vuosien aikana on tapahtunut.

Mä olen elänyt tämän touhun kanssa monta vuotta ja vaikka oma suhtautumiseni on tietysti tänä aikana muuttunut niin on tässä paljon yhtäläisyyksiä, itseään toistavaa rutiinia vuodesta toiseen. Tietyt asiat säilyvät, osa tavoista otetaan kokeiluun ja hylätään myöhemmin. Tämä elämäntapa sopii ihmiselle, joka arvostaa säännöllisyyttä ja tasaista menoa. Silloin tää ei sekoita elämää tai tee siitä dramaattista, vaikka niitäkin päiviä toki mukaan mahtuu aivan kuten elämässä yleensäkin. Jos kokee tekevänsä jotain järjetöntä ponnistelua vaativaa touhua niin vuoden sitä korkeintaan jaksaa vetää hullunkiilto silmissä. Elämäntapa eli tapa elää, ei voi tuntua jatkuvasti panostamiselta. Tässä munkin tilanteessa epävarmuutta omasta kilpailuvalmiudestani lisää elämäntavaksi muodostuneet tavat. Missä se wau-tunne on? Sitä ei vaan ole enää siinä määrin, koska tää on mulle niin normaalia verrattuna 3 tai 5 vuoden takaiseen. Jokainen päivä on tapojen omaksumista osaksi itseään ja mitä kauemmin tätä tekee, sen tiukemmassa rutiinit ja ajatukset ovat.

Mä en olisi voinut toivoa tähänastisilta fitness-vuosilta yhtään enempää, nää ovat olleet aivan korvaamattomia (Kuulostaa jäähyväispuheelta, mutta kunhan nyt muistelen menneitä.). Haluan olla vaikuttamassa yksilötasolla siihen, miten joku lähtee lajia harrastamaan, mitä virheitä kannattaa välttää ja miten tähän voi suhtautua terveellä mutta tavoitteellisella tavalla. Balanssi ja täysillä panostaminen ei nitoudu mun ajatuksissa yhteen, mutta täytyykö kaiken olla aina All-In onkin sitten kysymys erikseen. Voidaan elää tavoitteelle tai harrastellaan muun elämän ohessa, mutta näiden kahden väliin mahtuu myös muita panostamisen muotoja. Uskon, että kultainen keskitie muodostuu jossain vaiheessa aktiiviuran jälkeen eikä itseään kannata ruoskia sen vuoksi ettei repeä joka suuntaan yhtä aikaa. Omaan kokemukseen vedoten ”tavoite edellä eläminen” on antoisaa ja tuottaa todennäköisesti myös tulosta, mutta sekin on oppimista jolle on annettava aikaa. Mun kohdalla muuttumaton asia on se, että kilpaileminen asettaa tärkeysjärjestyksen arkeeni ja määrää talouttani.

Silloin, kun ympärillä on hyvin erilaisia ihmisiä esimerkiksi koulu- tai työyhteisön kautta, on paljon kavereita ja tiivis perhe, ehkä seurustelukumppani jonka intressit ovat muissa juttuissa niin aivan varmasti voi tunuta siltä, ettei kukaan ymmärrä. Ja siitä saa kuulla koko ajan jostain suunnasta, että oot muuttunut ja tylsä ja taasko salille matka. Mullakin on ollut tuollainen ajanjakso, mutta rehellisesti sanottuna mua ei ole koskaan kiinnostanut mitä joku ajattelee mun harrastuksista. Lähinnä pidän outona sitä, että joku jaksaa vinkua toisen elämäntavasta, mä en kerta kaikkiaan käsitä miten toisen ihmisen syöminen ja juominen on muiden ongelma. Tiedän, että työpaikalla jengi kyselee joka päivä niitä samoja kysymyksiä omien eväiden syömisestä ja äiti kysyy vähän väliä, että ”voitko syödä tänään normaalisti”, ihmetellään että ”vieläkö tota samaa” koska ”sähän oot jo hyvässä kunnossa”. Jos teet sitä mitä haluat niin yritä päästä noiden ihmetysten yläpuolelle tai selitä ne kerran auki ja sen jälkeen ole noteeraamatta.

En tiedä tarvitseeko sitä enää kenenkään yrittää muille selventää, mistä meidän syömisessä on kyse koska se täytyy haluta ymmärtää ymmärtääkseen. Ravinnosta keskusteleminen on yksi mun iki-inhokeista, koska se on jankuttamista mikä harvoin johtaa yhtään mihinkään. Ihmisten normaalikeskustelussa kysymyksiin ravinnosta ja treenaamisesta voi vastata ystävällisesti paukuttamatta päätä tai loukkaantumatta, mutta liian usein kysymyksenasettelu on jo tuomitseva. Mä oon itse ihan rehellinen erakko, enkä ole ”houkutusten” tai kysmysten ja ihmetysten ympäröimänä juuri koskaan. Tällainen ajatus mulla on, että itsestään ei kannata tehdä liian isoa numeroa ja ikävä kyllä niin käy usein tämän homman parissa ainakin alkuun. Se kaikki uusi ja ihmeellinen vie mukanaan ja tuntuu, että täytyy kertoa koko maailmalle jokainen oivallus mitä päivittäisellä tasolla tapahtuu. Minä teen oikein ja sinä teet väärin -tyyliin. Suosittelen pitämään elämässä muitakin kuin sali/fitness-ihmissuhteita yllä, koska se tuo nimittäin paljon sisältöä ja sitä kuuluisaa balanssia elämään.

Mä oon aivan ehdottomasti sitä mieltä, että jos elämässä on mitään mikä kiinnostaa niin panosta siihen. Tee mitä se vaatii, kokeile mitä se antaa ja miten pitkälle voi päästä. Jos myöhemmin tulee joku muu kiinnostuksenkohde niin tee sitä. Jossain vaiheessa voi tulla aika, kun tekee mieli tehdä vähän kaikkea ja silloin se on oikea ratkaisu. Se on ihan sama mitä me tehdään, kunhan tehdään jotain ja nimenomaan oman onnellisuutemme vuoksi. Ei jossittelua tai muiden miellyttämistä. Syy harrastamiselle tai elämäntavalle ei tarvitse tai mun mielestä edes saa olla mikään muu kuin ”koska mä tykkään siitä ja tulen siitä onnelliseksi”. Unelmien eteen töiden tekeminen on äärettömän palkitsevaa, vaikka siitä ei koskaan saisi euron euroa. Elämä todellakin saa pyöriä tavoitteen ympärillä, eihän sitä muuten unelmiaan saavuta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö elämässä olisi mitään muuta, se vaan määrittää sen mihin eniten keskitytään tietyssä hetkessä. Yhteiskunnallisesti hyväksytympää on tavoitella urakehitystä kuin menestystä fitneksessä, jossa raha ei juurikaan liiku. Ihmiset eivät aina ymmärrä sellaista toimintaa, mikä ei palkitse taloudellisesti ja moni ei tiedä miltä tuntuu voittaa tai hävitä, saavuttaa unelmia tai pettyä. Jos sinä olet se, joka ottaa selvää miltä nämä tuntuvat niin onneksi olkoon. Arvostan.

jessica

6 vastausta artikkeliin “MILLAISTA ON, KUN ELÄÄ JA HENGITTÄÄ TAVOITETTA?”

  1. Vau! Sun tekstit on joka IKINEN kerta kiinnostavia ja odotan aina innolla että millon tulee lisää. Kiitos!

    • Kiitos! Et tiedäkään miten hyvä mieli tulee näin maanantai aamuna lukea tällaista palautetta. 🙂

  2. Moikka! On pitänyt kehua jo monta kertaa eikä liity pelkästään tähän tiettyyn tekstiin. Sä kirjoitat aivan älyttömän hyvin ja fiksusti. Olen tosi iloinen sun puolesta että sun kova ja pitkäjänteinen työ aineenvaihdunnan ja kropan muokkaamisen kanssa tuottaa tulosta. Aivan yhtä lailla kuin varmasti se tekemäsi henkisen puolen työ! Siinä olisi itsellä vähän hommaa. Haluaisin kysyä sun mielipidettä…kun aineenvaihdunta on omien painonvaihteluiden ja tekojen vuoksi ryssitty niin millaista aerobista liikuntaa kannattaisi tehdä (hiit vai tasasykkeinen) ja kuinka usein niin että se heräisi?

    • Kiitos paljon kommentista. Ihana kuulla, että kehitys välittyy ruudun toisellekin puolelle! 🙂
      Aineenvaihdunta ei herää aerobisella liikunnalla vaan se on monesta osatekijästä riippuvainen matka. Kysymykseen on mahdoton antaa vastausta. Sanoisin kuitenkin, että liika aerobinen ei ainakaan hyvää tee.

  3. Moi!
    Luin sun juttuja muutamia vuosia sitten. Nyt on ollut taukoa, mutta kaivoin taas blogisi esiin ja muistin, miksi pidän juuri sun jutuista.
    Kiitos syvällisemmästä pohdiskelusta, jatkan taas lukijana kun tarttis oma kroppa pistää kuntoon. Ihan harrastelijana, ei fitness-kilpailijana.

    • Hei!
      Taukoa on ollut täälläkin pääässä, mutta tosi kiva jos olet löytänyt takaisin! Minäkin yritän parhaani, että saisin juttua ulos tiheämmin. 🙂
      Oikein hyvää alkanutta vuotta sinulle!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 27
Tykkää jutusta