MIELEN SYÖVERIT JA FITNESS

Halusin kirjoittaa tänään syvällisemmän tekstin fitness-kilpailemisesta ja ehkä myös selventää taas vaihteeksi omia motiiveitani palata lavalle vuosien tauon jälkeen. Tai herätellä muistoja, jotka eivät tosiaan mitään maailman parhaita ole, mutta joista voi ja pitääkin ottaa opikseen. Sellainen soitellen sotaan -meininki ei välttämättä ole tässä asiassa se, mitä lähtisin suosittelemaan ja pientä aivoleikkiä kannattaa kyllä harjoittaa. Vaikka nyt sujuu hyvin niin muistissa on silti myös se äärimmäinen kovuus, mitä itse kilpaileminen, kisadieetti ja sen jälkeinen aika voi pahimmillaan olla. Oon kirjoittanut useamman kerran kropan jaksamisesta, sen kuuntelemisesta ja riskeistä mitä kaikkeen kehonmuokkaukseen liittyy, mutta fyysinen jaksaminen on vain yksi pala piirakkaa. Kilpaileminen on ennen kaikkea todella psyykkistä ja tiedän, että mielen koukerot johtaa usein myös fyysisiin ongelmiin. Fitnekseen ajautuvat ihmiset ja etenkin lavalle asti pääsevät kilpailijat ovat epäilemättä mieleltään lujia, koska ei sitä projektia muuten pysty viedä loppuun saakka – missä se loppu kenenkin mielestä sitten onkaan. Lavalla vai normaalissa arjessa? Kisan jälkeinen elämä voi olla raju pudotus maan pinnalle. Itse kilpailutavoitteen saavuttamiseen keskitytään niin paljon, että dieetin ollessa ohi on kisaaja hyvin potentiaalinen psyykkisille vaikeuksille.

Olettamus olisi se, että kilpailemaan lähtevä olisi jo muodostanut aktiivisesta treenaamisesta ja sitä tukevasta syömisesta itselleen rutiinin eikä niitä asioita lähdetä enää harjoittelemaan itse kisadieetin aikana. Dieetin ulkopuoliseen elämään kuuluu silloin tällöin herkuttelu ja vähän iisimmät päivät, lounastelut kavereiden kanssa ja terve soveltaminen kun ei jaksa kokata. Näin ollen pelkästään se kisadieetin tietynlainen ehdottomuus käy ajan kanssa hieman raskaaksi. Etenkin jos dieetin kesto on pitkä, pudotettavaa paljon ja tahti kova. Tavallaan siis kaikki kiireistä elämää helpottava katoaa hetkellisesti, kun ollaan matkalla kisoihin. Tai ainakin suurin osa kilpailijoista haluaa olla mieluummin tarkkana kuin suurpiirteinen, mikä on ihan psykologisesti selitettävissä. Vaikka ylimääräisen puurolautasellisen syöminen ei vaikuttaisi millään lailla lopputulokseen niin harva sitä lähtee silti tekemään, koska ollaan sitouduttu niin vahvasti tavoitteeseen. Kisapäivänä ei haluta jossitella ja miettiä mitä olis pitänyt.

Kun mietin aikaisempia matkojani kisoihin niin tunteilla on ollut suuri rooli, niin hyvässä kuin pahassa. Vain sinä itse tiedät mitä käyt läpi ja matka on jokaisen henkilökohtainen. Oikeastaan päivittäin tulee ajatuksia omasta kehosta, koska oma kroppa on erityishuomion ja tarkkailun alla jatkuvasti. Se on kilpailijan väline, asia jolla kilpaillaan ja jota arvostellaan. Oman potentiaalin kyseenalaistaminen, kuntoon ehtimisen epäileminen ja puutteiden etsiminen ovat varmasti jokaisen kilpailijan riesana. Vaikka kuinka olisi psyykkisesti vahva niin dieetti imaisee mukanaan ja laittaa pään pyörälle. Yksi suurimmista syistä, minkä vuoksi kilpailija palkkaa itselleen valmentajan on ulkopuolisen kyky katsella kilpailijan fysiikkaa objektiivisesti. Oma silmä on petollinen ja useimmiten siihen kriittiseen suuntaan, mikä vie dieetin mielekkyyttä entisestään alemmas. Vaikka voisi kuvitella, että erinomaisen hyvässä kunnossa olevat ihmiset olisivat tyytyväisiä kroppaansa niin kyllä se varmaan tämän lajin parissa aika harvinaista on. Ikävä kyllä. Sen jälkeen, kun kisakunto on saavutettu ja päästy ehkä omaan parhaaseen kuntoon ikinä niin oma kehonkuva saattaa alkaa rakentua sen ympärille. Terveelliseen rasvaprosenttiin ja normaaliin elämään paluu voivat aiheuttaa monelle ihan oikeita vaikeuksia ja lisätä epävarmuutta. Aivan yhtä lailla ”ongelmaksi” voi muodostua se lisää/enemmän/parempi -haluaminen, jossa mikään ei koskaan riitä.

Uskon, että monen kisaajan dieettaaminen menee pakkomielteisyyden puolelle ja ainoastaan itsestään oppiminen kilpailijana muuttaa ajatukset terveelle pohjalle. Vaikka tekeminen olisi ulkoisesti saman näköistä 10 kilpailijalla niin korvien välissä on paljon eroja. Ensikertalaisella kysymyksiä tulee vastaan joka minuutti aina kahvin juomisesta kauppaan kävelyyn. Tunteet ja fiilikset omasta pystyvyydestä vaihtelevat laidasta laitaan ja toisena päivänä voit olla voittamaton, kun taas seuraavana päivänä itseluottamus on nollassa. Kilpailijan täytyy valmistautua olemaan itsenäinen, vahva, päättäväinen ja periksiantamaton. Vaikka vierellä olisi tukiverkosto niin kukaan ei elä sun matkaa puolestasi. Kukaan ei ole sun kropassa ja sun päässä, muuta kuin sinä itse. Oikean tuen saaminen on myös aika harvinaista ja kehujen tai huomion hakeminen ulkopuolisilta kannattaa unohtaa. On totta, että kilpailemista on tehtävä vaan ja ainoastaan itseään varten.

Mä oon ihan täydellisesti sitä mieltä, että kisadieetin täytyis muuttaa mahdollisimman vähän kisaajan elämää. Tarkoittaa siis sitä, että rutiinien, arkirytmin, treenin, ruoan, levon, ulkomuodon ja ajatusten tulisi olla mahdollisimman yhtenevät dieetin kanssa VAIKKA dieetti on tietysti aina extremeä loppua kohden. Jos kilpailija on tottunut kisakunnosta +25kg kuntoon niin onhan se sanomattakin selvää että ulkoisesti tapahtuvat muutokset ja niiden aiheuttamat fiilikset ovat potenssiin 10. Mulle on käynyt joka kerta niin, etten ole edes tunnistanut itseäni ja kroppa on tuntunut pitkän aikaa ihan vieraalta. Vieraassa kropassa ei ole hyvä olla, eikä sen kanssa osaa toimia. Ja yhtä iso shokki on ollut mun +25kg ”normaaliin paluukin”. Liian isoja eroja pienessä ajassa. Esimerkiksi mun viime kisa, johon pudotin 24 kiloa romutti mun itsetunnon täysin ja on ollut so far ikävin kokemukseni lajin parissa. Koska pudotettavaa oli niin paljon niin tottakai olin aivan haltioissani ollessani pienempi ja mä en kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mikä matka olisi ollut kovaan kisakuntoon kunnes näin kuvat. Sanotaan, että pää ei ehdi mukaan muutoksiin ja se on aivan totta. Tällä kertaa mä haluaisin, että pää ehtii mukaan enkä tee itselleni vaikeuksia isolla painonpudotuksella. Se on todella kovaa touhua psyykkisesti myös.

Jos kilpailija ei ole tehnyt lainkaan aerobista harjoittelua, punninnut ruokiaan, rytmittänyt elämäänsä ja siis ylipäänsä jos off-season ja dieetti ovat kuin kaksi eri elämää niin toki vaikeeta tulee. Tai joillekin yö ja päivä -tyyli varmasti sopiikin, jos pystytään asennoitua maksimissaan kovaan 20 viikon jaksoon mutta henkilökohtaisesti en usko sen toimivan suurimmalla osalla. Ajatus, että off-seasonilla täytyy löysätä kunnolla, jotta dieetille jää kortteja käytettäväksi ei ole kovinkaan perusteltu. Off-seasonin tarkoitus olisi enemmänkin kehittää urheilijan ominaisuuksia, jotta dieetti ei olisi enää jatkossa niin kova koettelemus. Monesti saattaa unohtua se, että jos jo off-seasonilla pidetään kaikki osa-alueet kunnossa niin kisakunto on huomattavasti lähempänä ja niitä kaikkia kortteja ei välttämättä edes tarvitse iskeä pöytään. On iso ero, että onko kisakuntoon kaksi vai yksinumeroinen matka etenkin tällaisella kisakunnossa n.50-kiloisella tytöllä! Mä uskon ympärivuotiseen oikeaan urheilemiseen, mikä koostuu erilaisista, suunnitelluista jaksoista ja siitä syystä teen tällä hetkellä mitä teen. Kaikki vuodet, mitä olen tätä hommaa tehnyt niin milloinkaan en ole ollut näin kokonaisvaltaisen hyvässä kunnossa. Mä olen totuttanut itseni kisadieettiä tukevaan elämäntyyliin ja saan kerrankin lähteä dieetille hyvästä lähtöpainosta/kunnosta, ilman sokerikoukkua, hyvällä aerobisella kunnolla ja korkeista lähtökaloreista. Juurikin nämä neljä asiaa ovat olleet mulle aivan äärettömän vaikeita tekijöitä dieetillä: aivan liian paljon rasvaa poltettavana, PITKÄ sekä kova dieetti, huono aerobinen kunto ja tosi vähän ruokaa. Dieetti on ollut viimeinen oljenkorsi siihen, että saan itseni taas hetkellisesti kivaan kuntoon ja sulatettua kehittymisen toivossa off-seasonilla kerättyä rasvakerrosta pois.

Lajin pariin mahtuu tietysti ihan oikeita ammattilaisia, ammattimaisesti urheilevia amatöörejä, amatöörejä ja amatöörimäisiä harrastajia. Mikään ryhmä ei ole toistaan parempi, mutta taas omiin kokemuksiini vedoten kaksi jälkimmäistä ryhmää kohtaa kisoihin mentäessä tuntuvia haasteita. Mulle kilpaileminen on rehellisesti sanottuna ollut harrastus, jossa oon tiivistettynä käynyt salilla ja joutunut olla täysin ilman herkkuja. Oon tietysti pitänyt itseäni ihan huipputasoisena, koska oonhan mä ollut äärimmäisen tarkka ja noudattanut ohjeita sata prosenttisesti. Wau. Se vaan ei riitä, jos hommasta halutaan jäävän hyvä maku suuhun ja saavuttaa mieluinen tulos. Mä oon nimenomaan joutunut psyykkaamaan itseäni ja ajattelemaan, että ”nyt mä oon tosi tarkka, kun on tää kisadieetti päällä”. Jos itsestään ei pysty ottamaan rehellisiä kuntokuvia, ymmärtämään että kuukautiset keräävät nestettä kehoon tai käymään puntarilla ilman romahdusta niin ollaan vielä niissä painonpudottajan perus-ongelmissa eikä niistä lähtökohdista toteuteta kovinkaan onnistunutta kilpailudieettiä. Kisaajan tulisi kuitenkin olla henkisesti aika lailla top-levelillä ja sen(kään) takia kisaaminen ei mielestäni ole hetken mielijohteesta tapahtuva päähänpistos tai teinien harrastus. Itse molempia kokeilleena en suosittele.

Täytyy myös muistaa, että yksikään kisadieetti tuskin menee kuten elokuvissa ja täysin suunnitelmien mukaan. Mitä pitempi dieetti, sen suuremmalla todennäköisyydellä siihen mahtuu sairastelua ja muun elämän haasteita. Usein dieettien kestoihin lasketaankin mukaan varoviikko sairastelulle ja aika yleistä se onkin, että ollaan ainakin kerran jossain räkä-kuumetaudissa dieetin aikana. Osoitus henkisestä vahvuudesta on myös se, että pystyy tarvittaessa myöntämään kisojen tulevan syystä tai toisesta liian äkkiä. Aina elämäntilanne ei ole sopiva, jotta dieetin voisi viedä nätisti loppuun saakka ja joskus viikot vaan loppuvat yksinkertaisesti kesken. Eikä kisaaminen ole kaikkien mielestä niin hienoa, miltä se ajatuksen tasolla aluksi tuntui ja myös se on enemmän kuin hyvä syy tehdä elämällään jotain muuta. Mielipidettään saa muuttaa, kilpailuajankohtaa voi siirtää ja valmentajaakin kannattaa tarvittaessa vaihtaa. Väärä valmentaja tai sinulle huonolta tuntuva valmennustyyli riittää tekemään kisakokemuksestasi trauman. Älä epäröi, jos tuntuu siltä ettei homma toimi.

Se miksi kukin kisaaja tätä tekee on jokaisen oma asia, eikä mikään vastaus varmaan sen enempää oikein ole kuin toinen. Eihän tässä sinänsä mitään varsinaista järkeä ole, mutta onko missään harrastuksessa? Jos hommasta tykkää niin se on riittävän hyvä perustelu. Syy miksi ylipäänsä tämän tekstin kirjoitin on valaista itseni lisäksi myös muita, ja etenkin uusia kisaajia siitä miten suuri merkitys mentaalipuolella on kilpailemisessa. Sen kaiken ruumiillisesti raskaan tekemisen lisäksi on tämä toinen, iso osa kokonaisuutta joka on aivan yhtä lailla mittari valmiudestasi kilpailla ja samoin mittari kehityksellesi. Psyykkinen puoli jää aivan varmasti usein siinä treenin ja ravinnon myllerryksessä taka-alalle, vaikka sen osuus ainoastaan kasvaa mitä syvemmälle dieetti etenee — Dieetin jälkeisen ajan ollessa kovin jakso mielelle. Kilpaileminen on hienoa tai ainakin se voi olla hienoa, kun on valmis kehittymään kokonaisvaltaisesti ja laittamaan itsensä likoon.

jessica

2 vastausta artikkeliin “MIELEN SYÖVERIT JA FITNESS”

  1. Heh, vastasitkin lopussa kysymykseen mikä mulla herää joka kerta kun luen juttuja bikini tai muun fitneksen rankkuudesta; että mitä hyötyä tuosta lajista ylipäätään on kellekään! Kun moni ex fitness- kisaajakin lopetettuaan sanoo että ei mitään ja ihan typerä laji, mitä harvemmin kuulee ex huippu-urheilijoiden suusta, niin tulee olo että tuollaiset dieetit ynnä muut on vähän sama kuin tunkisi joka päivä 20 viikon ajan tulitikkuja kynsien alle; rankkaa on ja sattuu perkeleesti eikä kaikki siihen pysty, mutta jospa ei ole mitään järkeä koko hommaan ryhtyäkään ja siksi useimmat ei siihen lähde?

    En vain ole löytänyt tämän lajin kilpailullista pointtia lainkaan, vaikka olen yrittänyt, tai että miten se on mitään muuta kuin vähän järjettömämpää laihdutusta! (Dieettihän on se mikä käytännössä erottaa peruskuntoilijan fitness- kisaajasta)

    Kaikkihan saavat tehdä kropallaan ja ajallaan mitä haluavat eikä tämän lajin harrastus ole keneltäkään ulkopuoliselta pois; lähinnä vain näitä nykyisten ja entisten kisaajien blogeja ja haastatteluja lukeneena mietin jopa että onko kyseessä joku säännöllisen aliravitsemustilan tai muun aiheuttamasta ”fitnesskuplasta” missä eläjä ei oikein osaa enää arvioida tekemisiään, samoin kuin teininä aivot ei tajua aina mikä on hyväksi ja järkevää ja mikä ei.. itse harrastelin esimerkiksi itseni viiltelyä, sekin sattuu eikä siihen kaikki pysty, mutta ei kerro mielenlujuudesta mitään (mustaa huumoria)

    • Niin, eihän siinä oikeastaan mitään järkeä ole. Toki jääkiekossakin luistin voi huonolla säkällä viiltää vaikka kurkun auki ja silloin se on ollut vaan huonoa tuuria, mutta fitnesskilpaileminen on lähtökohtaisesti aina riskialtis ja järjetön juttu. Tai jotain sinne päin. Tämä laji on kuitenkin todella paljon muuta kuin sitä laihduttamista ja näännyttämistä, mutta jos kilpailijan paino nousee kisojen välissä järjettömästi niin eihän siitä silloin paljon muuta jää jälkipolville kerrottavaksi. Itse tunnen ja tiedän useamman kisaajan, jotka aniharvoin valittavat mistään lajiin liittyvästä ja homma on muutenkin urheilu-pohjalla, johtuen varmasti siitä että nämä henkilöt ovat urheilleet koko elämänsä. Se, että lähdetään ilman mitään pohjaa kisaamaan vaatii mahdollisesti aika paljon enemmän, että lajista pystyy muodostaa ajatusten ja tekojen osalta urheilulajin. Ainakin mun kohdalla se on kestänyt pitkään. Nykyään taas, mä ensisijaisesti ajattelen että uhreilen ja ruoka+laihduttaminen on aivan taka-alalla. Näin tää on ainakin kivaa ja dieetti tulee olemaan haaste mikä juuri tähän lajiin liittyy ja siitäkin täytyy ottaa kaikki irti, jotta kehittyy ihmisenä. 🙂

      En myöskään usko, että tämän lajin ammattiurheilijat (pro-tason kilpailijat) valittavat meidän amatöörien tapaan tai kokevat elämäntyyliään ongelmaksi. Se on tosiaan paljon mielestä kiinni, että miten asioihin suhtautuu ja mitä enemmän kisakokemusta sen fiksummalta se touhu yleensä vaikuttaa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 22
Tykkää jutusta