LIHOMINEN JA PARISUHDE

Käsittelyssä niin muhkea aihe, että siitä ollaan tehty jopa oma tv-ohjelmansa rahapalkintoineen. Mun inspis tähän postaukseen tuli silti aivan oman elämän kautta, oman lihomiseni kautta ja sen kautta kun yksi kaunis päivä mietin että olenko huijanut kumppaniani tämän suhteen aikana lihomalla niin paljon. Lihominen parisuhteessa on enemmän sääntö kuin poikkeus ja ehkä meille naisille suurempi haaste. Naiset tykkää usein herkutella ja yhteiset leffaillat ja kokkailut saattavat näkyä ennen pitkää myös vyötäröllä. Kun mies vetää rullakebabin niin mitään ei tapahdu. Kun nainen vetää, usein sen saman kokoisen rullakebabin, plus sokeriöverit päälle niin se ei tule buustaamaan aineenvaihduntaa. Ei tule. Ei ainakaan suurimmassa osassa tapauksia.

Meidän ensimmäinen yhteiskuva

Me ollaan oltu kimpassa vakavasti aika lailla 3 vuotta. Samat 3 vuotta sitten kilpailin viimeksi Body Fitness -kisoissa, joihin en koskaan ehtinyt kisakireäksi mutta ihan sutjakan näköiseksi ja kokoiseksi kuitenkin — sellaiseksi 50-kiloiseksi. Me ollaan siis jonku mielestä jo aika pitkään yhdessä kuljettu fitness-pari. 😀 Kisoihin mentäessä sitä harvoin ymmärtää omaa kokoaan tai ehtii miettiä kehonkuva-asioita, mikäli oma lähtöpaino huitelee jossain +20 kieppeillä. Sitä vaan pudotetaan niin paljon ja yleensä myös tiukalla aikataululla, kuin pystytään. Mulle on ikävä kyllä ollut enemmän normaalia olla 70- kuin 50-kiloinen, joten ”pieni” lihominen ei hetkauta välttämättä samaan tyyliin kuin mitä ulkopuolinen voisi olettaa. Juuso on ilmeisesti nähnyt mut vähän tuhdimpanakin pakkauksena jo joskus aikoinaan, eikä ilmeisesti ole sitä mieltä että siinäkään olisi mitään vikaa. Kuitenkin mulle itselleni on tullut välillä sellainen fiilis, että mahtaako häntä hävettää tai jopa vihastuttaa mun korkeaksi noussut paino. Nyt myöhemmin ollaan asiasta juteltu ja kuulemma ei todellakaan. Ainoastaan hän on ollut huolissaan ja halunnut mut terveeksi.

Jo kisadieetin loppuvaiheessa kärsin liudasta erilaisia oireita. Niistä vakavimpana ihon järkyttävät tulehdukset ja muut rajun atopian ongelmat. Viimeksi olin kokenut vastaavan taudinkuvan 7 vuotta takaperin, joten pitkän oireettoman kauden jälkeen KOVA stressi purkautui paskalla tavalla ja ilmeni myös iho-oireina. Kisojen jälkeen homma oli räjähtänyt käsiin ja ainut mitä pystyin ajatella oli se iho ja mitä tulen sen kanssa tekemään. Samaan aikaan sairastin tietämättäni kilpirauhasen vajaatoimintaa ja varmasti kaikenlaista muutakin, mutta iho oli se mitä itse mietin koko ajan ja asia jolta en saanut sekuntinkaan mielenrauhaa. Tänä päivänäkään en ole terve, mutta huomattavasti terveempi jo.

7 alkavat luvut kohti kovaa henkistä ja fyysistä väsymystä. Muista viimeisen kuvan ottohetkellä, kun jaksoin piiitkästä aikaa ulos 5 minuutiksi.

Kisojen jälkeen tulee tottakai nälkä ja tekee mieli herkkuja, mutta en ole koskaan aikaisemmin ollut niin säntillinen näiden asioiden kanssa kuin 3 vuotta sitten. Mä olin todella tarkka. Lisäksi Juuso ei syönyt herkkuja ja oli äärimmäisen kireässä kunnossa ympäri vuoden, joten meidän suhteeseen ei oikeastaan kuulunut leffaillat ja sipsikulhot. Salilla käytiin yhdessä ja treenit luisti hienosti. Siitäkin huolimatta, että itse pystyin nukkua ainoastaan lääkkeillä sen pari tuntia yössä koska iho kutisi niin lujaa. Ja olihan siinä kaikenlaista muutakin, henkilökohtaista haastetta elämässä tuolloin jotka olivat kuin vettä kiukaalle… Ramppasin lääkärissä ihan jatkuvasti erilaisissa tutkimuksissa ja söin jos mitäkin lääkettä. Silloin olin siinä epätoivon maksimaalisessa tilassa, että minkä tahansa pillerin joku hoitaja olisi mun eteen tuonut niin olisin sen nielaissut paremman huomisen toivossa. Niinpä söin pitkään kortisonia ja kilpirauhashormonia, unilääkkeitä ja kaikkea muuta paitsi masennuslääkkeitä, joita niitäkin ehdotettiin. Iho lähti paranemaan jossain vaiheessa, pitkän pitkän taivaleen jälkeen ja saatoin katsoa itseäni peiliin ensimmäistä kertaa aikoihin. Hups. Taisin olla 75-kiloinen. Juuso oli vieläkin vieressä.

3 vuotta sitten, ”pahimmillaan” ja nykyään

Juuso ei ole koskaan sanonut mulle mitään mun painosta, koosta tai käyttäytynyt siten että niissä olisi mitään vikaa. Oon aina kokenut itseni täysin hyväksytyksi ja rakastetuksi, eikä mun paino ole vaikuttanut meidän elämään sillä tavalla. Vaikka toisaalta taas on vaikuttanut paljonkin siinä vaiheessa, kun olen asian sisäistänyt ja itkenyt silmät päästä, että miten ja miksi. Nyt, kun olen pudottanut kovimmat kilot harteiltani niin myös Juuso uskaltaa sanoa mulle mikäli sorrun mollaamaan itseäni. Meillä ei haukuta omaa peilikuvaa kummankaan toimesta! En usko, että Juuson kauneusihanne on hoikka nainen enkä itse tietenkään toista mielyttääkseni kehoani sellaiseksi muokkaisikaan. Mutta siis muistan Juuson kyllä joskus lähellä kisoja maininneen, että nyt alkaa olee vähän turhan rasvaton naisvartalo ja eihän se mitään kaunista katseltavaa enää siinä vaiheessa olekaan.

Mä oon itse sellainen ihminen, joka rakastuu toisessa ennen kaikkea kaikkeen muuhun kuin ulkonäköön ja tuntuu, että kumppanini olisi samanlainen. En ole koskaan etsinyt seuraa ulkonäkö edellä tai edes ajattele perinteisen viehättävyyden välttämättä sitä olevan. Kauneus lähtee ihan aina sisältäpäin. Se mitä Juuso on mulle sanonut tai miten hän on ollut tässä pitkässä projektissa mukana niin ainoastaan tukemalla. Vaikka kaikki muu olisi ollut perseestä niin tämä parisuhde on ollut täydellinen tuki, turva ja maailman paras paikka. Mä tiedän ja Juuso tietää, että en ole syönyt itseäni isoksi tai muuttanut elämäntapojani epäterveiksi vaan sairastanut pitkään sairautta, jota en ole osannut hoitaa. Monen muun tavoin olen ainoastaan tiukentanut ruokavaliotani ja lisännyt liikkumistani, vähentänyt lepoa ja tullut todella vainoharhaiseksi oman kroppa-taisteluni kanssa. Tässä kuvaan tavallista aineenvaihdunta-ongelmasta kärsivää. Been there done that – ei toimi. Tekisin ehdottomasti kaiken vastaavan hänen eteensä ja kyllä mä olen mielestäni oman roolini ihan kivasti hoitanutkin ja ollut lihomisesta huolimatta ihan helvetin ihana tyttökaveri. 😀

Aina tukena
Salikuvat silloin ja nyt.

Kenen asia on puuttua toisen lihomiseen? Sanoisin, että pahinta olisi ollut jos kumppani olisi nostanut kissan pöydälle rumin sanoin tai ilmoittanut meidän pullukka-ohjelmaan. Meillä on myös ollut helppoa siinä mielessä, että toinen ei kanna kotiin herkkuja, yllytä syömään tai ole millään tavalla omilla valinnoillaan vaikeuttava tekijä toisen projektissa. Meidän elämäntavat ovat samanlaiset ja sitä kautta me ollaan alkujaan tavattukin. Arvostan aivan älyttömästi kumppaniani ja hänen tapaansa hoitaa asiat hienotunteisesti. Ei todellakaan ole ollut helpoin reissu elää mun kanssa, mutta sitkeästi se jaksaa. Ilman Juusoa en olisi koskaan päässyt näin hyvään tilanteeseen, jossa olen nyt joten taidetaan olla aikamoinen tiimi.

Kun sanotaan, että rakkaus on ylämäkiä ja alamäkiä niin se todella tarkoittaa sitä. On heikkoutta lähteä menemään yrittämättä korjata tilanteita, joissa ei tarkoituksellisesti satuteta toista. Mun mielestä parisuhde on aina kahden kauppa ja toisen eteen on oltava palava halu tehdä uhrauksiakin. Oli ne sitten ajallisia, taloudellisia tai mitä tahansa. Moni meistä sairastuu jollain tasolla elämänsä aikana, tulee vastaan työttömyyttä ja läheisten menettämistä, joten näissä kaikissa tilanteissa nimenomaan kumppanin vahvuutta testataan. Siihen on syy, että kaksi ihmistä löytävät toisensa. Suhteessa on pystyttävä luottamaan siihen, että minä autan sinua ja sinä autat minua. Aina.

jessica

Yksi vastaus artikkeliin “LIHOMINEN JA PARISUHDE”

  1. Muhkea aihe tosiaan!

    Itse en lähellekään kisakuntoinen ole ollut missään kohtaa parisuhdetta mutta sanotaanko nyt näin, että sen lihomispuolen olen kyllä hoitanut…Mies ei koskaan ole ulkonäöstäni mitään sanonut ja hyvä toisaalta niin; en tiedä kestaisinkö sitä oikeasti, oli kommentti sitten kuinka rakkaudella sanottu.

    Lihomisen ajattelen niin, että harvemmin sen puolison rakkaus siitä kilojen määrästä mitenkään on kiinni. Mutta se mikä saattaa vaikuttaa parisuhteeseen, on lihomiseen johtanut muuttunut elämäntyyli; jos ennen yhteistä oli treenit ja nyt toinen makaa sohvalla sipsikulho kädessä niin onhan se nyt aika koettelemus. Sama tietty pätee myös toisinpäin. Itse ainakin huomasin tämän laihduttuani; meillä on paljon enemmän taas yhteistä kun molemmat urheilee ja syö järkevästi. Ei onneen ole vaikuttanut ne pudotetut/lisääntyneet kilot vaan nimenomaan yhteisen elämäntyylin löytyminen ja ylläpitäminen.

    Meidän 15 vuoden parisuhteeseen on mahtunut kaikenlaista ulkomuotoa ja -näköä, molempien taholta. Ja onhan se nyt luonnollista että puoliso muuttuu, ei kukaan meistä pysy ikuisesti samannäköisenä kuin ensitreffeillä. Rakkaus kyllä kestää kertyvät kilot (tai ainakin se kuuluisi kestää). Kun pitää vaan edes osittain kiinni yhteisistä intresseistä niin hyvin menee, kiloistakin huolimatta.

    ***
    Blogini: http://www.parastaennen.fi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 81
Tykkää jutusta