KUN KAIKKI MENEE PÄIN PEETÄ

Olin eilen pitämässä motivaatioluentoa nuorille urheilijoille ja multa kysyttiin, että miten löydän kadonneen motivaation jos se pääsee karkaamaan? Hyvä kysymys, mikä tuli itseasiassa esitettyä mulle aika osuvaan ajankohtaan.

Nimittäin..Voin rehellisest myöntää, että viimeiset pari viikkoa ovat koetelleet ja kovasti. Elämä on ollut todella haastavaa ja sellaista, jossa tuntuu jopa väärältä ajatella omia urheilutavoitteita ja ruokien punnitsemista. Mä oon ollut todella epämotivoitunut panostamaan omaan itseeni tai mun kehittymiseen eli rehellisesti sanottuna KAIKKI mun keräämä ”kisamotivaatio” on jossain kankkulan kaivossa. Kevennys on tullut hyvään kohtaan, koska mitään kovempaa treenijaksoa en olisi pystynyt tai halunnut näiden viikkojen aikana toteuttaa. Huomenna olis tarkoitus jatkaa siitä mihin jäin ja aloittaa uusilla tehoilla, mutta en osaa sanoa tuleeko se onnistumaan ainakaan sillä tavalla kuin olin suunnitellut – johtuen monestakin syystä. Jos priorisoisin tämän korkeammalle, muiden isojen asioiden ohi niin saisin sen kyllä järjestymään mutta en tiedä löydänkö siihen riittävän itsekkyyden.

Motivaatio. Halu tehdä.

Elämä ei useinkaan oo just sellaista, mitä me haluttais. Ja, jos siitä tulee jossain vaiheessa sellaista niin siihen halutaan jotain lisää. Mä oon yrittänyt aina tehdä parhaani joka vaiheessa ja toisinaan se tarkoittaa sitä, että tekee vaan pakolliset ja that’s it. Onneksi se on suurimmaksi osaksi kuitenkin sitä, että haluaa intohimoisesti saavuttaa unelmansa ja herää tavoitteet mielessä. Kaikki voi fiilistellä hienoja onnistumisia, mutta todella harva pystyy toimia järkevästi ja kehittävästi epäonnistumisten keskellä. On älyttömän helppoa antaa itsensä valua sinne kakkavuoreen ja sieltä nouseminen sen sijaan vaatii ihmeitä, kovia ponnisteluja ja halua. Mua on aina pelottanut toi kakkavuori ja se ajatus, että antaisin vaan kaiken olla ja luovuttaisin. Mieli tekis tälläkin hetkellä ja kovasti, mutta luonne ei vaan anna periksi.

Jos en ajattele tätä kyseistä tilannetta mikä mulla tällä hetkellä on vaan muita epämotivoituneita hetkiä ja mun käyttäytymistä niiden aikana niin osaan kyllä vastata alun kysymykseen: mistä löytää kadonnut motivaatio?

Mä ajattelen tosi paljon niitä kaikkia tilanteita, joista mä oon selvinnyt ja ne potkii mua kaikista eniten eteenpäin. Urheilussa mä oon selvinnyt loukkaantumisista, sairauksista, leikkauksista, epäonnistuneista ihmissuhteista, itsetunto-ongelmista, kisapettymyksistä, syömishäiriöstä ja monista muista jutuista. Oon noussut pohjalta monta kertaa ja aina saanut kasattua itseni. Aina saanut jonkinlaista kehitystä aikaan, vaikkei se ulkoisesti olisi näkynytkään. Muussa elämässä oon selvinnyt vielä paljon kovemmista tilanteista ja mun luotto itseeni on korkealla näiden kaikkien haasteiden ansiosta, koska ne on tehnyt musta vahvemman ihmisen. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin. Tottakai mua pelottaa ja esimerkiksi tätä tekstiä kirjoittaessani mua ahdistaa ihan sikana. Oon käytännössä itkenyt kaksi viikkoa niin paljon, että mun silmämunat tippuu seuraavaksi päästä mutta ei itku oo maailmanloppu. Tästä voi seurata jakso, etten sure mitään pitkään aikaa. Tai voi olla, että tästä tuleekin mun elämäni paskin vuosi. En mä tiedä, enkä mä halua ennustaa. Täytyy vaan mennä päivä kerrallaan ja ottaa mitä vastaan tulee.

Luovuttaminen omalla kohdallani on hyvin epätyypillinen tapa ratkaista tilanteet ja itseni tuntien en osaa lopettaa ennen kuin on liian myöhäistä. Sen vuoksi palkkaan ulkopuolisen hoitamaan mun päätöksentekoon liittyviä asioita, koska oon liian tyhmä tekemään sitä itse. Urheilussa siis. Mä oon menossa reilun viikon päästä Helsinkiin ja todennäköisesti voin saada sieltä motivaatiopiikin. Ainakin yleensä saan. Kun motivaatio karkaa, on ratkaisu jatkaa siitäkin huolimatta. Moti on todella aaltoileva ja helposti häiriintyvä tunne. Kaiken tekemisen pohjalla täytyy olla suurempi palo ja intohimo, mikä laittaa yrittämään vaikka ei erityisemmin kiinnostelis. Urheilu on aika paljon perus puurtamista, jota hetkittäiset motivaation huippuhetket koristavat silloin tällöin. Niiden perässä juokseminen tuskin tulee palkitsemaan. Se on ennemminkin niin päin, että tekemisellä motivoit itseäsi. Motivaatio ei potki sua perseelle. Mulla on syvä intohimo sekä kuntosalitreeniin että rutiininomaiseen syömiseen ja työhöni. Ei se lopu, vaikka motivaatiopiikki loivenisi huomattavasti.

Kun mulla menee huonosti niin alan käyttää vanhaa kunnon ylisuorittamis-strategiaa. Se on piirre, josta mä en pidä itsessäni ja ikävä kyllä sen voimakkuus on mittava. Kun asiat on hyvin niin pystyn elää tietynlaisella rentoudella, mutta huonoissa elämänvaiheissa mä yliorganisoin ja aikataulutan, oon äärettömän pikkutarkka, sovin itselleni kalenterin ihan täyteen, teen sata asiaa yhtä aikaa ja yleensä suoriudun niistä jopa kiitettävästi. Sellainen mä oon, tollee ihan oikeasti pohjimmiltani. Tykkään enemmän rennommasta Jessicasta eli siitä versiosta, jonka eteen oon joutunut tekemään töitä, harjoituksia, lukemaan kirjoja ja katsomaan itseäni peiliin rehellisin silmin. Tää ylisuorittaja tulee pintaan, kun mulla on kriisi ja ymmärrän olevani isojen vastuiden ympärillä, paineiden keskellä. Tiedättekö, kun ei oo muuta vaihtoehtoa kuin selvitä ja hoitaa hommat. Silloin mulla tulee myös esimerkiksi tosi huonot fiilikset mun ulkonäöstä ja kaikki vaan lähtee kulkemaan sitä negatiivisuuden polkua. Eli ihmisiä tässä ollaan ihan jokainen, omien ongelmien kanssa.

Mä en pidä itseäni missään nimessä menestyjänä tai jonain fitness-esikuvana, mutta ainakin mä oon sinnikäs ja periksiantamaton. Oon miettinyt useaan otteeseen esimerkiksi tätä mun kisaamispäätöstä, että eihän mun kroppaa ole millään tasolla luotu tähän. Oon sisältä aivan epäsopiva lajiin, mun aineenvaihdunta ja elimistö noin muutenkin…ei se tykkää tästä. Mutta mun sydän tykkää ja sen vuoksi mä teen tätä näin tosissani ja haluan yrittää. Vaikka musta ei koskaan tulis mitään enempää tän lajin parissa niin onhan tämä antanut mulle jo esimerkiksi työn, elannon ja parisuhteen. Mä oon panostanut hommaan monta vuotta, enkä oo koskaan lopettanut vaikka olis varmaan kannattanutkin. Koskaan ei voi tietää mitä kaikkea oma yrittäminen poikii! Vaikka mä oon ulkoisesti vaan lihonut ja karannut poispäin siitä mikä ehkä teille tarkoittaa fitness-kilpailijaa niin oon mä kuitenkin koko ajan elänyt lajinomaisesti. Aina syönyt tarkasti, aina treenannut aktiivisesti ja tiettyä kropan mallia korostaen ja omistautunut mun mielestä paljon. Niin ja ihan omasta halustani. Olen siitä ylpeä ja mulla tulee siitä myös hyvä mieli, aivan sama miltä touhuni on ulospäin kulloisellakin hetkellä näyttänyt. Itse tietää parhaiten ja ainoana totuuden. Mä oon mielestäni hyvä siinä mitä teen ja se riittää motivoimaan mua vaikeidenkin hetkien yli. Ei voi oikeastaan tehdä hirveästi muuta, kuin uskoa itseensä ja siihen omaan tyyliin. Pysyä rehellisenä, aitona ja samaan aikaan kovana.

Rauhallista viikonloppua

jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 34
Tykkää jutusta