KISOISTA PALAUTUMINEN

Viime postauksesta on taas kulunut sen verran aikaa, että täytyy vähän karsia mitä kirjoitan yhteen tekstiin. Vaikka pettymys kisoista oli hetkellisesti pieni maailmanloppu niin täytyy sanoa, että palautuminen on lähtenyt käyntiin paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Heti kisojen jälkeen sairastuin pari viikkoa kestäneeseen flunssaan, enkä edes muista milloin olisin viimeksi ollut tuollaisessa kunnon taudissa. Siinä sitä sitten oltiin omien ajatusten kanssa vankina neljän seinän sisällä ja hyvä niin. Treenaamattomuus ja silkka oleminen olivat parasta mitä hetkeen on tapahtunut.

Mä voisin kuvailla oloani tällä hetkellä niin, että oon enemmän hereillä kuin tosi pitkään aikaan. Kaikki aistit on terävät. Mä näen, kuulen ja tunnen voimakkaasti. Tuntuu, kuin palaneet sulakkeet olis jälleen toiminnassa. Usein, kun juttelen ihmisten kanssa urheiluun sitoutumisesta tai juuri kilpailemisesta niin vertaan kisadieettiä pääsykokeisiin. Siihen, että annat tietyn ajan elämästäsi yhdelle asialle, jossa sun ainut tehtävä on tiettynä päivänä osata mahdollisimman paljon ja hyvin. On yksi näytön paikka ja onnistuminen on pienestä kiinni. Tuona aikana napsautellaan kytkimiä pois päältä ja mitä lähemmäs h-hetki tulee, sitä enemmän kytkimiä on off-asennossa. On pystyttävä keskittymään ja häiriötekijät vaikeuttavat hommaa. Osa muuttaa luku-urakan ajaksi mökille, jonne vanhemmat tuovat kerran viikossa soutuveneellä ruokaa ja toiset elävät huomattavasti rennommin, eikä se ole lukemisesta pois koska laatu korvaa määrän. Ihmisiä on monenlaisia ja luonne määrittää paljolti sen, mikä tyyli sopii kullekin. Valmennuskursseilla annetaan valmiita lukemisen malleja oppilaille aina post-it-lapuista itsetehtyihin muistipeleihin ja kaikkeen näiden väliltä. Toinen askartelee pari kuukautta mökillä ja toinen käy samaan aikaan töissä, hoitaa kotia ja perhettä ja lukee perinteisempään tyyliin 5 tuntia päivässä. Molemmilla tyyleillä lopputulos voi olla sama, eikä voida sanoa mikä on parempi. Ihan samoin on kilpailemisessa ja kisoihin valmistautumisessa. Tapoja on monia, tekijöitä on monia ja ohjeiden laatijoita on monia. Samoin kuin motiiveja tekemiselle.

Mä oon itse sellainen tyyppi, että sytyn täydestä keskittymisestä ja jopa hullusta omistautumisesta. Siinä on jotain tosi kiehtovaa ja ylipäänsä kurinalaisuus yhdistettynä vaikkapa juuri kilpaurheiluun on mulle järkeenkäypä yhdistelmä. Sellainen tyyli olis mulle mieluinen ja nauttisin siitä. Voi kuitenkin olla, että se on nimenomaan tyyli mikä ei sovi mulle vaan nimenomaan vahvistaa niitä piirteitä mussa, jotka haittaavat prosessia. Kyllä mä huomaan sen itsekin valmennustyötä tehdessäni, että perfektionistit ja ylianalysoivat luonteet ainoastaan villiintyvät tarkkojen sääntöjen kanssa. Övereiden vetäminen on koko ajan liipaisimella ja stressikäyrä huutaa punaista. Pääsykokeisiin lukeminen ja itse koetilanne vaatii lähes täydellistä onnistumista, eikä kukaan ihminen jaksaisi ympäri vuoden panostaa yhteen asiaan niin vahvasti. Se on ahdistavaa. Sisäänpääsyn jälkeen opiskelu itsessään ei ole yhtä kovaa hommaa vaan se rakentuu edes jossain määrin inhimillisestä jaksotuksesta. Tenteissä ei ole pakko olla paras, ellei itse itseltään sitä jatkuvasti vaadi. Fitness-kisaajan ei ole pakko, tai millään tasolla edes suotava, olla ympäri vuoden beast-modessa kehittyäkseen hyvin ja pärjätäkseen tulevissa kisoissa. Se on tosi raskasta elää koko ajan siihen malliin, kuin lukisi pääsykokeisiin tai siihen malliin, kuin kisat olisivat 3 viikon päästä. Tuli perseen alla toimii buustaajana, mutta harvemmin elämäntapana. Täällä on yksi hyvä esimerkki.

Tästä sekavasta vertauskuvasta päästään takaisin mun tilanteeseen. Tämä kisa määriteltiin jo alkaessaan meikäläisen kisauran päätepisteeksi, mutta en voi kuitenkaan sanoa ettenkö enää ikinä kilpailisi. Fitnessmaailmasta en ainakaan katoa vaan siirryn vielä vahvemmin valmennuspuolelle, jonne mielestäni ehdottomasti kuulunkin. Tämä päätös tarkoittaa mun kohdalla sitä, että en elä enää kuten tähän asti ja nyt en puhu ainoastaan syömisen ja treenaamisen suhteesta, laadusta ja määrästä vaan ennen kaikkea omasta ajatusmaailmastani, tarkemmin sanottuna identiteetistäni. Mä palan halusta olla muutakin, kuin kisaaja-etuliitteinen versio itsestäni koska todellisuudessahan se on pelkkä filtteri sen kaiken oikean päällä. En tiedä olenko jossain vaiheessa valmis kertomaan, kuka täällä oikeasti kirjoittaa vai jäänkö mysteeriksi, mutta ainakin koen toteuttavani tällä hetkellä itseäni hyvinkin vahvasti ja nautin siitä. Tämä laji pitäisi tunnetusti olla itsensä jatkuvaa kehittämistä ja paremman version muokkaamista, eikä mun kohdalla ”enemmän ja paremmin” ole enää viemässä mihinkään. Se on mulle oikeastaan yksi iso vitsi, eikä paljon tekeminen tarkoita mulle enää juurikaan muuta kuin aikaisia herätyksiä ja suorittamista. Jokainen pystyy noihin kahteen asiaan, jos haluaa.

Mä pystyn myöntää olevani riippuvainen kehittymisestä, joten kisakunnon ”menettämistä” paljon pahempi asia on tuloksen mittaamisesta luopuminen. Nyt, kun mun tavoitteet ovat jotain huomattavasti laajempaa, kuin isompi takareisi tai parempi lihaserottuvuus niin tasan ainut keino elää on nauttia siitä mitä tekee. Mä voin tällä hetkellä ihan hemmetin hyvin ja se tulee olemaan mun mittari nyt ja jatkossa. Kilpailukunto on hetkellinen tila, jossa ihminen on aliravittu ja aina jollain tapaa ylirasittunut, joten sitä tilaa on järjetöntä ylläpitää. Urheilussa, etenkin kilpatasolla, on tottakai paljon epäinhimillisiä tilanteita, joita handlataan pääosin sen vuoksi koska kisat ovat niin tärkeä juttu ja sekin on mun mielestä hienoa, kunnioitettavaa ja kertoo intohimosta sekä omistautumisesta. Mua ei ole yllättänyt enää pitkään aikaan lajin vaativuus ja moni kilpailija onneksi ymmärtää mihin ryhtyy. Aina parempi, jos sen ymmärtää myös mahdollisimman moni muu, oli kyse sitten perheenjäsenestä tai fitneksestä kiinnostunut seuraaja.

Oon itse aina hakenut elämältä tunteita, jotka saavat mut kokemaan jotain selittämätöntä ja pitkän kisavalmistautumisen jälkeen hyvin pienet ja arkiset asiat toimivat tunteiden piikkaajina. On hienoa, miten sitä on oppinut arvostamaan elämää!

jessica

2 vastausta artikkeliin “KISOISTA PALAUTUMINEN”

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 9
Tykkää jutusta