JOS HALUU SAADA ON PAKKO ANTAA

Istuskelen tällä hetkellä junassa matkalla Helsingistä kotiin ja aloittaessani tätä tekstiä olin matkalla kotoa Helsinkin…päivä oli sunnuntai. Olen edennyt yhden kappaleen verran eli runosuoni kukkii, kuten huomataan. Sunnuntaina olen ilmeisesti pohtinut, että mahdanko olla tulossa flunssaan vai olenko edelleen niin sairaan väsynyt viime viiko(i)sta, että olo on verrattavissa sairaana olemiseen. Noh, en ole ainakaan vielä sairastunut mutta junassa käy kyllä sellainen kröhä että toivottavasti mun super-immuniteetti toimii. Myönnän myös sunnuntain olleen jostain syystä vaikea päivä, enkä mä nyt vieläkään mikään paras versio itsestäni ole energioiden puolesta. Parempaan päin kuitenkin ja se on pääasia.

Oon kelannut omaa elämääni läpi juurta jaksaen, eikä se yleensä tee mulle kovin hyvää mutta silti harrastan sitä aika ajoin. Samaan aikaan oon tehnyt todella kovia työputkia ja hoitanut ikävien asioiden lisäksi myös yrityksen asioita ja omia treenejäni. Tämä on toki aivan sitä perusarkea, johon mahtuu kaikenlaisia mäkiä ja mutkia mutta pientä alakuloa on siis ollut havaittavissa. Yleensä pomppaan sängystä ylös ja fiilistelen alkavaa päivää, mutta sitä ei ole tapahtunut hetkeen. Inhoan käsitettä normaali, mutta mun mielestä se on ihan normaalia elää välillä ajanjaksoja joissa käy läpi enemmänkin sitä ”kuka minä olen?”. Koko kysymys on mulle niin suuri ja moniuloitteinen, että sille on pakko antaa hetkiä silloin tällöin. Kotona saatan vaikuttaa poissaolevalta tai vetäytyneeltä, mutta se on mulle välillä tarpeellista enkä taistele sitä vastaan. Oon lukenut useita kirjoja ja artikkeleita siitä, miten menneestä pitäisi päästää irti ja fiksuimpienkin argumenttien jälkeen mun on vaikea ymmärtää, että miksi. Mä en koe millään lailla, ettenkö pääsisi elämässäni eteenpäin vaikka kelaan vanhoja. Menneessä roikkuminen ymmärretään jotenkin tosi negatiivisesti, mutta siitähän nimenomaan oppii.

Helsinki on ollut mulle jo vuosia sellainen paikka, jossa pohdin tätä yhtä ja samaa asiaa eli omaa olemassaoloani. Oon reissannut nuoresta asti yksin Helsinkiin ja siitä on jäänyt tällainen tapa. Joskus keräsin kuukausia rahaa ja tulin päiväreissulle tuhlaamaan ne vaatteisiin ja kenkiin, joita ei Vaasasta saanut. Mitä erilaisempaa sen parempi. Sitten oli aika, kun tein täällä kaikenlaista tyhmää ja etsin itseäni sitä kautta. Nykyään reissut menee jollain tapaa aina urheilun ja/tai työn puolesta, harvemmin yksin ja yleensä myös melko edullisesti aikaisempaan nähden kun ei kiinnosta shoppailla. Olen kovin tyytyväinen, kun saan istua yksin kahvilassa ja olla ihan hiljaa edes hetken. Siitä asti, kuin fitness tuli kuvioihin on Helsinki ollut paikka johon tapaamiset sovitaan. Olen aina yhtä onnellinen, että asun ulkona tuosta kaikesta koska vaikka mäkin olen suhteellisen sinut itseni kanssa niin täällä saan kyllä itseni ahdistumaan ennen pitkää. Herkimmilläni olen lähtenyt kyynel silmässä kotiin, kun joku on sanonut jotain ja se on kantautunut mun korviin ja niin edelleen. Nykyään nahka on onneksi aika paljon kovempi.

Kaikkia yksityiskohtia tästä reissusta ei ole syytä avata, mutta se mikä teitä saattaa kiinnostaa on treeni ja ravinto. Treenasin valmentajan kanssa pari treeniä: jalat ja olkapäät. Koen, että multa vaaditaan sopivasti eli ei liikaa eikä liian vähän. Enää ei ole tarvetta todistaa, että pystyn tekemään valtavasti koska se on jo tiedossa ja tämä työkalu on tarvittaessa käytössämme. Nyt sitä ei ole syytä käyttää. Uskon, että toive valmentajan suunnalta on jopa hieman päinvastainen koska kovasti hän toistaa mulle rauhallisia ajatuksia ja armollisuutta. Heh. Aki tietää mut vuosien takaa ja on nähnyt mut pahimmillani, joten ymmärrän mistä ajoittainen huoli kumpuaa. Miehellä on hyvä muisti ja hyvä ihmistuntija osaa lukea oikeita merkkejä, mutta munkin ajatuksellinen kehitys on tällä hetkellä hurjimmassa ajassa eikä siihen välttämättä pääse kiinni ilman syvällisiä keskusteluja. Joten me tehtiin sellainen. Syvällinen keskustelu siis. Se oli avartavaa, koska aniharva tuntee minua. Mun käsitys small talkistakin on aika monipuolista, joten on rohkeaa istua mun kanssa alas kahvikupin kanssa.

Kevensimme hieman ruokapuolta ja vähensimme treeniä yhteisymmärryksessä. Haluaisinko tehdä täysillä? No todellakin, mutta haluta voi paljon muutakin eikä ihmiskroppa toimi optimaalisesti niin. Tahdonvoima on hieno juttu, mutta sen raja tyhmyyteen on häilyvä. Sen vaikutus urheilijan kehittymiseen on suuri, niin hyvässä kuin pahassa. Mun paras puoli on kärsivällisyys ja tasaisen hyvä tekeminen ja aion käyttää niitä hyväkseni. En ole on-off ja pystyn ehdottomasti olemaan itselleni armollinen, vaikka se ei muille siltä näyttäisikään. Se on mun korvien välissä ja itse tiedän ja tunnen ajatukseni. Toistan nyt hieman aikaisempia kirjoituksiani, mutta tosiaan sekä mun urheilija- että valmentaja-filosofiani kulminoituu aika pitkälti on-off-kytkimen poistamiseen ja perushyvän tekemisen toistamiseen sekä siitä nauttimiseen. Jos ja kun joku ei onnistu tavoitteessaan niin ongelma löytyy hyvin usein tästä. Sama pätee harrastamiseen ja kilpailemiseen, urheiluun ja moneen muuhunkin ”alaan”. Päämäärätön ja heikosti suunniteltu harvoin vie pitkälle.

Perushyvä tekeminen ei tarkoita mulle perus raskasta treeniä ja perus samanlaista syömistä koko ajan, vuodesta toiseen. Perushyvä tarkoittaa mielenrauhaa ja luottamusta omaan tekemiseen unohtamatta sitä, että muutoksiakin saa tehdä jos niille on perustelu. Treeniä tulee muttaa välillä ja kehonmuokkaus mielessä on oleellista vähän miettiä mitä tekee salin puolella VAIKKA meillä on esimerkkejä niistäkin, jotka saavat tulosta tekemällä pelkkää mavea. Ei ole turhaa hifistelyä muuttaa hiilihydraattien ajoitusta ja laatua tavoitteita silmälläpitäen ja yrittää oppia oman kehon toiminnasta lisää. Vaikka ”näin on aina tehty” niin ei sun tarvitse tehdä niin. Kiinnostuminen on tervettä, neuroottisuus ja laiskuus ovat asioita erikseen. On viisasta tarvittaessa vaihtaa hierojaa tai vaihtaa salia, jos tuntuu ettei edellinen palvele sinun tarpeitasi. Keskittymisen jatkuva häiriintyminen siitä, kun joku sanoo jotain ja toinen sanoo toista, tulee uusi pilleri tai jauho markkinoille ja muuta vastaavaa ei ole kärsivällistä ja luottavaista toimintaa. Samojen asioiden toistaminen viidettä vuotta putkeen ilman näkyvää tulosta, itsensä vertaaminen urheilijaan joka painii eri liigassa ja noudattaa erilaisia sääntöjä kuin sinä, nopeiden tulosten hakeminen — tyhmiä tapoja yrittää kehittyä. Isot linjat tulevat aina ensin, tarvittavat yksityiskohdat sen jälkeen.

Kun teet töitä jotain aatetta noudattaen tai jonkun ihmisen laatimia ohjeita noudattaen niin lähtökohtaisesti ole kyseenalaistamatta niitä ainakin jonkin aikaa. On monia tyylejä tehdä esimerkiksi fitness-kilpailemista ja sellainen joka on ollut monessa valmennuksessa ymmärtää hyvin mitä tarkoitan. Siitäkin huolimatta, että on jopa odotettavissa että vastaan tulee ei järkevä valmennussuhde niin hetkellisesti sillekin kannattaa antaa aikansa. Kaikesta oppii ja kyllä niistäkin aina jotain jää käteen. Tai mieleen. Jos me ollaan jo lähtökohtaisesti todella ennakkoluuloisia ja annetaan sellaista epäluuloista ja kyseenalaistavaa, ylimielistä signaalia niin ei meidänkään kanssa oo kiva tehdä duunia. Yleensä nää hommat on kuitenkin kahden kauppa ja ihmisten väliset kemiat nyt ei vaan aina pelaa. Tieto-taidon yli meneekin mun mielestä kemiat ja niiden on toimittava, jos hyvään lopputulokseen halutaan. Mun olis ainakin valmentajana todella epämotivoivaa tehdä töitä ihmisen kanssa, joka ei pysty sitoutua yhteen tyyliin ja hakee kikka kolmosia sieltä sun täältä.

Mulle itselleni tällä hetkellä se pääasia mitä pytyn fitneksen piiristä ajattelemaan on minun oma kehitys suhteessa aikaisempaan ja nykyiseen Jessicaan. Ei ole huono asia antaa mennä, uppoutua ja vaipua syvällekin. Sen ajatellaan monesti johtavan johonkin huonoon, mutta ei se ihan niinkään ole. Ja jos on niin kyllä ihminen sen kestää, pettymyksen. Jos haluaa saada on myös pakko antaa. Multa voitais kysyä monenkin asian suhteen, että ”miksi teit silloin noin” ja ”miten uskoit tuohon”, mutta vastaus on yksinkertainen. Lähtökohtaisesti yritän viedä asiat alusta loppuun eli lähden sillä asenteella liikkeelle. Tarpeeksi ison herätyksen äärellä tai maaliintulon jälkeen alkaa ihmettely ja yhteenveto, jolloin mietitään jatkoa. Ennen sitä se on all in.

 

jessica

2 vastausta artikkeliin “JOS HALUU SAADA ON PAKKO ANTAA”

  1. Mä lähinnä uskon, että menneisyydestä kehoitetaan olemaan märehtimättä aikalailla sen takia, että elämä tapahtuu aina nykyhetkessä, läsnäolossa.

    Mä laitan nyt aika provosoivaakin tekstiä, lähinnä vaan pohtiakseni, en sanoakseni, että asia on niin tai että sä olisit väittänyt toisin:

    Tietysti menneisyyden taakan tiedostaminen ja sen täydellinen hyväksyminen olisi ideaali, mutta aina kun prosessoi menneisyyttä, ei elä nyt vaan nimenomaan siellä menneessä. Sitä voi miettiä ja pohtia vaikka koko elämänsä menneisyydessä tehtyjä juttuja ja ottaa opiksi, mutta ketä se oikeestaan edes palvelee? Se että 28-vuotiaana pohtii niitä menneisyyden asioita, joita kävi läpi teini-iässä tai lapsuudessa, johtaa siihen, että elää silloin edelleen siinä mitä oli silloin teini-iässä. Yhtälailla sitä voi pohtia 40-vuotiaana sitä aika kun oli vajaa 30-vuotias, että miksi ei tehnyt joitain asioita tai miksi teki. Pointti: sitä voi siis aina pohtia ja prosessoida menneisyyttä. Tärkeintä olisi, ettei anna sen vaikuttaa nykyhetkeen, koska ei sillä loppupeleissä ole mitään merkitystä tässä ja nyt.
    En sano ettei menneisyys vaikuttaisi nykyhetkeen, päinvaistoin, tietysti se vaikuttaa, mutta se vaikuttaa nimenomaan epäsuotuisasti niin kauan, kun siinä menneisyydessä roikkuu ja sitä märehtii. Mieli ei elä silloin tässä ja nyt, vaan niissä tunteissa ja kokemuksissa ja projisoi niitä tähän hetkeen, joka saa tuntumaan tämän hetken yhtä epämiellyttävältä.

    En oikeestaan tiedä oliko tässä pointtia, tai mitä varten mä tämän laitoin, mutta oon itse pohtinut näitä asioita ja kysymyksiä paljon. Siksi kai mun oli sanottava se myös tässä ja nyt.

    • Kyllä, hyviä mielipiteitä. 🙂

      Mä harvoin mietin sitä, mitä olisi pitänyt tehdä tai ei vaan enemmänkin sitä että miksi musta on kasvanut juuri tällainen. Omaa käytöstä suhteessa menneisyyden tapahtumiin. En koe sitä negatiivisena vaan oikeastaan aika lailla ainoana tapana ymmärtää itseään kunnolla. Mutta se on toki jokaisella eri juttu ja toisella kye voi olla siitä mitä on itse tehnyt ja toisella siitä mitä itselle on tehty tai mihin joutunut olosuhteiden pakosta.

      Kiitos, kun osallistuit keskusteluun.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 14
Tykkää jutusta