ITSENSÄ HÄPEÄMINEN

Julkaisin tiistaina instagramiin kuvan muutoksesta, minkä olen tehnyt tässä vajaan parin vuoden aikana valmentajani avustuksella. Sain valtaisan määrän positiivisia viestejä, josta sain idean tähän tekstiin. Halusin jakaa ajatuksia siitä, miten pysyä kärsivällisenä ja luottaa että tulee se päivä kun kaikki palkitsee. Siitäkin huolimatta, että tilanne tuntuu toivottamalta. Ja myös siitä, että miltä tuntuu nähdä oman kropan suuret muutokset. Maailmassa on suurempiakin ongelmia, kuin meikäläisen painon nousut ja laskut mutta siltä varalta että siellä on muita vastaavassa tilanteessa olevia niin tässä pieni motivaatiokirjoitus.

Olen kirjoittanut tästä aikaisemmin ja pohjustaakseni mistä on kyse suosittelen lukemaan MITEN SELVITÄ PITKISTÄ TREENITAUOISTA, jossa selvennän 4kk kestänyttä treenitaukoani ja sen osuutta paranemisprosessiin.

Mä oon joskus ajatellut, että oon tosi kärsimätön ja kaikki pitäis saada heti mutta nyt kun oikein kunnolla mietin niin en mä tiedä. Oonko mä sitten oikeasti koskaan kovin kärsimätön ollutkaan? Enemmän mä oon uskonut siihen, että kaiken eteen tulee tehdä töitä ja uskonut myös siihen että haluamisen korkein taso tuottaa tulosta asiassa kuin asiassa. On eri asia haluta ja tehdä. Mä oon hyvä haluamaan, kuten varmasti moni muukin ja tekemistä harjoitetaan lähinnä pakon edessä. Hyvä toki, että edes silloin. Kuten oon aikaisemmin kirjoittanut motivaatiosta niin se herää, kun vaan alkaa tekemään. Ja se vahvistuu, kun näkee tuloksia. Tässä mun projektissa on pitkälti kyse siitä, ei todellakaan pelkästä ulkonäöllisestä muutoksesta. Vaikka homman alkutaipaleella mitään ulkoisia muutoksia ei tullut niin mun vointi parani sisältäpäin. Se paranee edelleen ja monta kertaa on ollut olo, että ei vitsi tästä ei kyllä olot voi enää parantua. Ja silti saatan olla seuraavana päivänä vielä jaksavampi. Mulle on enemmän kuin tyydyttävää olla nykyisessä kunnossani ja tulevat bikini fitness -kilpailut ovat vaan tavoite jonka halusin itselleni asettaa. Se ei missään nimessä ole end goal vaan osa mun harrastusta.

Luin viikonloppuna tekstin siitä, mitä on olla ylipainoinen ja mistä kaikesta se voi johtua (pääset tekstiin TÄSTÄ). Siinä sanottiin, että ihmiset aina olettavat ylipainoisen vaan syövän ja makaavan, olevan laiska ja elävän herkuilla. Moni ylipainoinen on silti aivan huomattavasti paremmassa kunnossa, kuin hoikemmat yksilöt mitä tulee esimerkiksi treenaamiseen ja jopa veriarvoihin. Hoikkuutta ihannoidaan, mutta ei sekään ole niin yksiselitteisen hienoa! Hoikkuus = onnellisuus on aivan tyhmä olettamus. Ylipainokin voi johtua monesta asiasta ja monelle vaikkapa tunnesyöminen on todellinen ongelma ja siihen johtavat syyt ovat niin painavia ja suuria, ettei yksinkertaisesti ole voimia pitää itsestään huolta. Mulle henkilökohtaisesti painon voimakas noususuhdanne aiheutti henkistä tuskaa enimmäkseen sen vuoksi, koska mun rakentamani identiteetti koki niin suuren kolauksen. Ja lisäksi läsnä oli murhe siitä, kun ei tiedä mistä tässä on kyse. Sain silti erittäin hyvän muistuksen siitä, että ihminen on paljon muutakin kuin ulkonäkö ja painon nousu voi tapahtua aivan helposti ilman laiskuutta ja herkuttelua. Koska tietynlainen ulkomuoto on osa mun työtä, mun elantoa, se liittyy mun harrastukseen ja osaksi koko minuutta, koin oloni huonoksi. Mun ei tarvitse olla rasvaton, mutta tottakai haluan voida hyvin omassa kehossani ja pystyä tekemään asioita joita rakastan. Treenaamaan ja levittämään terveysarvoja muille.

Muistan hyvin sen, miten olen jopa hävennyt valmentaa ihmisiä ravinto- ja treeniasioissa samaan aikaan, kun oma vyötärönympärys sen kuin kasvoi. Vaikka miten tarkasti söin ja vaikka miten yritin treenata niin paino läheni 75 kiloa ja olin kaikkea muuta mitä niin kovasti yritin. Olis tehnyt mieli huutaa kaikille, että kyllä mä teen kuten opetan vaikka se ei näy ulospäin tällä hetkellä. Vaikka mua rehellisesti sanottuna itketti vaan joka päivä aamusta iltaan se, että oon tuhonnut kroppani sekoilemalla ja jojoilemalla niin silti söin suunnitelman mukaan ja yritin treenata mahdollisimman hyvin sekä pysyä työssäni positiivisena. Kotona en sitä ollut koskaan ja saatoin olla 2 vuorokautta sanomatta mitään, vaan siitä syystä että en jaksanut liikuttaa suuta. Oikeastaan mulla ei tullut mieleenkään heittää hanskoja tiskiin, vaikka en toiminnallani saanutkaan mitään hyvää aikaiseksi. Kai se oli muodostunut jo niin rutiiniksi, että laittaa tietyn kaavan mukaan ruokansa ja menee tiettyyn kellonaikaan salille.

Kävin elokuussa 2015 tapaamassa ensimmäisen kerran nykyistä valmentajaani ja mietin koko junamatkan, että miten mä edes perustelen tätä mun ulkoista olemusta kun kisoista on kulunut vasta 10kk. Kun enhän mä tiennyt vielä mistä se johtuu, vaikka kilpirauhasarvot olivat olleet jo pitkään päin peetä ja lääkärit soittivat mulle jo kotiinkin, että nyt tarttis tehdä jotain asialle. En mä sitä hyväksynyt, koska se oli mun mielestä ihan hiton noloa ja kieli siitä että mä oon tehnyt kaiken huonosti. Toivoin siis vaan, ettei siellä salilla olis ollut kauheasti ihmisiä jotka tunnistais mut ja lähtisivät jakamaan eteenpäin uutista mun massasta koska mun tavoite oli pitää se mahdollisimman piilossa. Vaikka mulla olis todellakin ollut tärkeämpiä asioita, joihin keskittyä niin silti päässä pyöri että mitä muut ajattelee. Kun pääsin paikalle romahdin välittömästi ja aloin itkeä. En tiedä uskoiko valmentajani vielä silloin, että mä oon oikeasti valmis tekemään mitä tahansa jotta saan itseni takaisin, mutta kyllä se varmasti nopeasti selvisi. Mulle oli niin tärkeää se, että saan kerrottua valmentajalle eläväni kuten urheilija ja omaavani selkärangan. Aloin silti epäillä sitä itsekin ja mietin, että luulenko mä vaan ja onko mun käsitys itsestäni kuitenkin ihan vinksallaan. Mietin taaksepäin, että onko mun tullut mässäiltyä ja oonko mä lipsunut treeneissä, miten se kisadieetti nyt meni ja miten siitä tultiin ulos… Mietin ja ruoskin itseäni vuorotellen.

Vaikka mä oon ollut rehellinen siitä, mitä kaikkea tässä on ollut matkan varrella niin vasta jälkeenpäin todella ymmärtää asian. Mä oon kuitenkin sellainen ihminen, etten ihan hyväksy omaa epäonnistumista tai halua varsinkaan vaivata muita sillä. Asiat on lakaistu maton alle ja vaikka on pyörtynyt makuuhuoneeseen niin tunnin päästä on tehnyt lähtöä salille. Sillä olettamuksella, että tää nyt on vaan jotain matalaa verenpainetta tai muuta. Kuitenkin siinä vaiheessa, kun ei voi oikeastaan edes voida enää paljon huonommin niin ei ole mitään muuta vaihtoehtoa kun alkaa uskoa itseensä sen täydellisessä merkityksessä. Vaikka tässä asiassa ei ole kyse varsinaisesta menestyksestä niin tähän voidaan silti käyttää tuttua fraasia: menestyäkseen täytyy käydä pohjalla. Uskon ja tiedän, että jotain hyää on vielä edessä, enkä ole koskaan pettynyt kärsivällisyydestä saatuun palkintoon. Mä oon itseasiassa jo siinä pisteessä, että oon jopa kiitollinen pohjalla käymisestä. Kun on kokenut mitä on sellainen väsymys, ettei jaksa edes maata itkemättä saatika käydä suihkussa niin johan arvostaa päiviä, kun jaksaa vaikka nauraa.

Tietenkään pelkkä itseensä uskominen ei riitä vaan jotain on lähdettävä omassa toiminnassaan muuttamaan mikäli muutosta haluaa. Mä itse vannon sen nimeen, että ruokavalion tärkeys aineenvaihdunnan korjaamisessa tai minkä tahansa ylipainon kanssa kamppailussa on ensiarvoisen tärkeää. Jos kroppa kuitenkin toimii suht hyvin niin usein ruokavalion siistiminen ja säännöllistäminen tekee jo paljon, mutta silloin kun hiilihydraattien laaduillakin alkaa olla jo paljon väliä niin herkuttelu ja ylilyönnit vie aina askeleen kauemmas. Sellainen kroppa ei vaan kestä sitä. Kun alkukantaisin vinkki-vitonen siihen, että ”miten päästä hyvään kuntoon” on vähennä herkkujen syömistä niin silloin ei ole viisasta yrittää keksiä mitä tahansa ratkaisua siihen, että voisi laihtua JA syödä herkkuja samaan aikaan. Ei se mene niin, eikä sen kuulukaan mennä niin. Tässä voin viitata edelliseen tekstiini siitä tasapainosta syömisen kanssa, mikä on lähinnä hienolta kuulostava juttu mikä todella harvoin toteutuu sormia napsauttamalla. Etenkään ihmisellä, jolla on selvästi ongelmia painon ja/tai syömisen kanssa.

Koko treeniaihe on niin kärsimätöntä ja täynnä erilaisia vippaskonsteja, joilla pyritään nopeuttamaan kehitystä että ajan kunnioittaminen on aivan liian vähällä merkityksellä. Oli kyse sitten lihaksen kasvattamisesta, rasvanpoltosta, sarjapainojen nostamisesta tai jaksamisesta niin kaikki-mulle-heti-nyt. Moni ei siedä esimerkiksi lainkaan nälkää tai ole valmis hetkellisesti luopumaan asiasta X ja Y, että saa tulokset A, B ja C. Se on yllättänyt mut, ihan valehtelematta. Ihminenhän ei ole kone vaan eläin, joka tykkää syödä ja pyrkii mukavuuteen. Sen vuoksi se on työn takana muuttaa tuota luontaista tapaa ja vieläpä kovempi työ opettaa itselleen, että tämä on mun tyyli tästä eteenpäin ja tästä mä tykkään. Muutos vaatii muutosta, eikä pelkästään tekojen vaan myös ajatusten tasolla. Omalla kohdallani muutos tarkoitti kaikista eniten sitä, että lakkasi vaatimasta itseltään mahdottomia. Tämän lisäksi noudatin saamiani ohjeita ja menin päivä kerrallaan. Ymmärsin, että mulla on pitkä matka kiivettävänä mutta nyt ei muu auta.

Mulle on kirjosana se, että ihmiset haluavat jotain ja ovat suoraan sanottuna aivan tajuttoman kärsimättömiä tai vielä pahempi, haluavat jotain ilman että ollaan valmiita laittamaan tikkuakaan ristiin sen eteen. Kuten minä niin myös muut ihmiset ovat vastuussa itselleen aiheuttamistaan vahingoista ja jossain vaiheessa tulee aika, kun niiden eteen on alettava tekemään jopa vähän uhrauksia. Mä itse oon katsonut itseäni silmiin ja sanonut, että ”Sä oot tän itse tehnyt ja nyt sä saat itse hoitaa itses kuntoon. Oot sen velkaa itselles!”. Maksoi mitä maksoi, vaati se vuoden tai viisi. Ja totta on se, että tähän pisteeseen pääsy on vaatinut sekä rahaa että aikaa. Oma vika, en voi muuta sanoa. Asennoiduin itse siihen, että elämäntehtäväni on saada terveys ja hyvinvointi takaisin ja sen jälkeen en enää aja itseäsi samaan tilanteeseen. Jokaisella pitäis olla oikeus ja ehkä myös velvollisuus antaa itselleen parasta. Mä en tarkoita, että se olisi aivan tosissaan urheilua ja optimoitua syömistä vaan sellaista määrää ja laatua, mikä vie kohti hyvinvointia, energisyyttä ja terveyttä. Se tuntuu niin hyvältä.

Myönnän siis, että olen ylpeä tekemästäni työstä ja siitä, etten koskaan luovuttanut. Se on opettanut mut kunnioittamaan omaa kehoani ja terveyttäni aivan uudella tavalla. Se on myös herättänyt luottamusta sitä kohtaan, että omilla teoillaan ja päättäväisyydellään saa aikaan hienoja juttuja. Kun vaan luottaa systeemiin ja jaksaa tsempata päivästä toiseen. Ei yhtäkään jaksoa, että hanskat heitetään tiskiin vaan katse on pidettävä palkinnossa ja pää pystyssä. Mä en haluais, että kukaan häpeää oman kehonsa muutoksia koska näitä vaiheita mahtuu yllättävän monen elämään. Oli kyse sitten raskauskiloista, joita ei saatukaan pois suunnitellusti tai vaikka tällaisista aineenvaihduntaongelmista, masennuksesta tai jonkun lääkkeen sivuvaikutuksesta niin ei saa hävetä. Mulla se ainakin vaan pahensi asiaa, kun piti miettiä mihin voi mennä ja missä vaatteissa. Ylipäänsä asian ylianalysointi ja märehtiminen aiheutti pahaa ahdistusta ja mun päivät meni sen kanssa kamppailuun.

(Visited 4 272 times, 6 visits today)
jessica

8 vastausta artikkeliin “ITSENSÄ HÄPEÄMINEN”

  1. Olet niin fiksu ja ihana.
    Itse olen menettänyt kroppani, ja mikä pahampaa itseni syömishäiriöille. Ja oon just nyt siinä pisteessä, että tiedän et minun vastuu on laittaa itseni kuntoon. Oon sen velkaa itelleni. Minulla on oikeus voida hyvin. Kiitos Jessica. 🙂

    • Suuri kiitos kommentista! Toivon sulle todella paljon voimia matkalla kohti parempaa. Syömishäiriöstä selviäminen on takuulla iso ja monivaiheinen taival, mutta ei mahdoton. Toivon sydämestäni, että saat selätettyä kaikki haasteet mitä matkalla tuleekaan eteen.

      • Kiiitos.
        Sun teksteistä on aina välittynyt se, että oot aito oma itses ja sinulla sydän oikealla paikalla. Ja se, että oot selviytynyt monista vastoinkäymisistä ja uskot itsees tekee susta upean esimerkin monelle muulle, myös minulle. Kiitos siitä. 💜

        Toivon kaikea hyvää sinulle.

  2. Tosi hyvä teksti taas kerran, kiitos ! Ihanaa kun kirjoittelet taas säännöllisesti ja tärkeää asiaa ☺ Oot kyllä sitkeä mimmi ja se on ihailtavaa. Oon iloinen sun puolesta että oot päässyt nyt siihen pisteeseen missä nyt oot 😊 Kyllä se motivoi kun kova työ palkitsee niin henkisesti kuin fyysisestikkin. Uskon, että sua seuranneet kyllä tietävät miten kova työmoraali sulla on ja että tekemisestä ei ollut kiinni vaikeampinakaan aikoina. Tsemppiä jatkoon ja ihanaa kesää 😊

    • Voi kiitos! Ihan mieletön kommentti ja tulipas taas hyvä mieli. Kyllä jaksaa tsempata ja kirjoittaa, kun näin ajatellaan. 🙂

  3. Hyvä teksti ja olen iloinen sun puolesta että olet saanut itsesi kuntoon! Sorruitko kertaakaan valmentajan kanssa aloittamisen jälkeen vielä syömään huonosti tai övereitä? Vai oletko tehnyt kaikki siitä lähtien oikein ja sovitusti?

    • Suuri kiitos! 🙂 En ole oikeestaan yli 5 vuoteen syönyt mielestäni huonosti, övereitä sinä aikana on kylläkin tullut vedettyä. Niidenkin osalta elämä on tosi erilaista nykyään ja tämän n. parin vuoden aikana oon kyllä tosi säntillisesti noudattanut ohjeita. Se ei silti missään nimessä tarkoita sitä, etten olisi syönyt herkkuja. Olen, eikä sitä ole valmentajakaan koskaan kieltänyt. Omalla järjellä olen kuitenkin hoksannut, ettei ne kuulu kuin satunnaisesti tähän mun hommaan. Joskus se on ollut kerran kuussa ja joskus kerran viikossa, mutta kohtuudella joka tapauksessa. En aio jatkossakaan mitään herkkuja itseltäni kieltää – dieetit ovat erikseen.

  4. Ihanaa taas lukea sun blogia. Tämä tuli just tarpeeseen kun mulle on tullut ihan hirveä itseinho mun kehoa kohtaan raskauden jälkeen. Se on tosi kurjaa kun oikeasti on alkanut inhoamaan peilikuvaansa. Sun teksti auttaa muistamaan kuinka pitää antaa itselleen armoa ja ottaa päivän kerrallaan. Sain motivaatiota että jaksan taas ainakin yrittää olla armollisempi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 52
Tykkää jutusta