HITTO, TÄÄ OLI SITTENKIN RANKKAA!

Loppuviikosta alkoi toden teolla tuntua menneet viikot, kaikki reissaaminen, vähäiset vapaat, miinuskalorit ja kova treenaaminen. Mä vähän arvelinkin, että jossain vaiheessa voi olla vaikea pitää itseään motivoituneena kun painaa pää kolmantena jalkana ja mennyt viikko olikin heittämällä tämän dieetin vaikein. Mä oon ihan rehellisesti sanottuna miettinyt kaksi kertaa, että onko musta tähän ja, että kisaprojektin keskeyttäminen saattais tuntua vapauttavalta (sen yhden illan). Jos vaan pakkais laukun ja lähtis äkkilähdöllä jonnekin. Syy ei ole yksin minkään tietyn sektorin vaan nää ajatukset johtuu ihan puhaasti mun liian kiireisestä syksystä ja talvesta. Oikean työn ja parisuhteen rinnalla omat harrastukset ja fitnessunelmat tuntuvat välillä vähäpätöisiltä, vaikka niitä ei saisi yhtään väheksyä. Jos elämässä on mitään intohimon kanssa läheistäkään osa-aluetta niin siitä tulee olla kiitollinen, koska kaikki eivät löydä sitä koskaan.

Joskun ennen muinoin kisat määräsivät mun elämää ja muu elämä tuli niiden ehdoilla tai vaihtoehtoisesti jäi pois kyydistä. Fakta on kuitenkin se, että nykyään mielestäni vastuullisena, kypsempänä ja laajemmalla alueella kunnianhimoisena ihmisenä mun ajatusmaailma tämän suhteen on muuttunut paljon. En voi jo tässä vaiheessa elää elämääni kisojen tai dieetin ehdoilla vaan se täytyy järjestää toimivaksi muun elämän ehdoilla. Silloin, kun on vielä ollut epävarma tyttönen niin kisojen vaikutus pelkästään itsetuntoon on ollut huomattavasti voimakkaampi ja kisakuvat tai tulokset ovat määritelleet vähän liiankin paljon. Nykyään tiedän mitä haluan suuressa mittakaavassa ja kilpailujen ulkopuolellakin saavuttaa, mutta tiedän myös sen miten paljon henkistä kanttia kisaaminen kasvattaa ja siitä taas on hyötyä kaikessa. Mun suuri unelma on saada vielä tämän elämän aika julkaistua kirja ”vangin tytär”, josta kerron nyt ensimmäistä kertaa ns. ääneen ja, jota olen kaavaillut viimeiset 10 vuotta. Toivon, että päästään Juuson kanssa muuttamaan Helsinkiin ja pyöritetään omaa unelma-yritystämme yhdessä. Näiden suurien tavoitteiden ja myös pienempienkin tavoitteiden eteen on saatava jossain vaiheessa käytettyä yhtä paljon aikaa, kuin tällä hetkellä käytän tämän fitness-tavoitteen eteen. Kaikkea ei voi tehdä kerralla, ainakaan hyvin.

Oon sanonut, että mulla on jäänyt hampaankoloon jotain mikä täytyy käydä korjaamassa lavalla ja tottahan se on. Jos tämä tulee olemaan se viimeinen kisakauteni niin haluan jättää sen suoritukseen, johon olen tyytyväinen. Ellen ole niin jatkan. Niin paljon olen lajiin panostanut, että pettymykseen en sitä halua jättää mutta sekin on totta että tahdon vapauttaa vuorokaudesta tunteja muillekin asioille, kuten aikaisemmin sanoin. Yksi mun tulevan kisan motiiveista on vetää se niin hyvin, että voin eläköityä hommasta ja alkaa valmentaa ahkerammin muita intohimoisia, urheilijaksi haluavia kilpailijoita, vähentää töitä määrällisesti ja kehittää sietä vielä enemmän laadullisesti. Sanotaan, että se on mun lyhyen aikavälin tavoite.

Mä en kirjoita blogia, jossa yritän saada lukijat lipsumaan ja löysäämään, luopumaan unelmistaan tai tekemään sitä mitä jonkun mielestä kuuluisi nyt tehdä. En ole sellainen itsekään. Haluan kirjoittaa ihmisille, joilla on tavoitteita ja niille, jotka haluavat asettaa tavoitteita ja varsinkin niille jotka haluavat saavuttaa ne. Mä rakastan muutostarinoita ja sitä, ettei huonot lähökohdat ole este. Liian moni luulee, että me nyt vaan ollaan sellaisia kuin ollaan eikä muuksi muututa, mutta se ei todellakaan ole totta. Kun sanon, että eteenpäin pääseminen vaatii kipua niin se ei tarkoita pelkästään fyysistä kipua mitä urheiluun liittyy vaan nimenomaan sitä kasvukipua. Virheiden myöntäminen, peiliin katsominen, kritiikin vastaanottaminen ja riskinotto ovat takuulla tuttuja juttuja jokaiselle joka on päässyt urheilussa ja elämässä ylipäänsä eteenpäin. Mullekin on huomattavasti helpompi vaan tehdä kovemmin ja tarkemmin, enemmän ja nukkua vähemmän kuin olla paikallaan, katsoa peiliin ja myöntää että olis aika paljon oleellisimpiakin asioita jotta voisin olla parempi versio itsestäni. Täytyy keskittyä ja tietää mitä tekee niin hyvä tulee.

Menneinä vuosina kisadieetti oli niin maailmaani mullistava tapahtuma, että mieleen on jäänyt vaan ne kaikki emotionaaliset hetket ja nyt kun tunnelataus on neutraalimpi niin koen, että jotain oleellista puuttuu. Aivan, kun mun sydän ei olisi kunnolla mukana ja olisin kadottanut kilpailuhenkisyyteni. Tiedän, että odotan itseltän suuria – sitä, että jaksaisin olla aivan liekeissä jokaisesta treenistä ja miettiä millaisen meikin laitan kisapäivänä, sietää nälkää kuten ennen vanhaan ja videoida neljäsosakäännöksiä. Ei ole helppoa jaksaa aina tehdä 110%, mutta nämä itseään epäilevätkin fiilikset kuuluvat matkaan ja kertovat kai jotain siitä että tää taitaa kuitenkin olla mulle tärkeää. Jos viimeisen neljän vuoden aikana suurin osa päivistä on syöty kurkkua ja kanafileitä niin eihän sitä osaa enää kuvitellakaan mitä on normaali urheilijan syöminen, energisyys tai kylläisyys. Kisojen välissä vedetään kolme viikkoa suunpielet sokerissa ja palataan taas tuttuun kurkku-ruokavalioon. Mä oon yrittänyt parhaani mukaan luoda itselleni terveen tavallisen elämän pohjan, jossa mun on hyvä olla, syödä ja treenata ja, jonne toivottavasti palaan turvallisesti myös kisojen jälkeen. Sellaisen suhteen ruokaan, jota voi noudattaa ilman pakkomielteisyyttä. Kyllä mä tälläkin hetkellä kaipaan sitä +3 tuhannen kalorin päivää.

Mä koen, että olen harjoitellut kaikki aikaisemmat vuodet tätä hetkeä varten. Vuotta 2017 varten, jolloin olen paremmassa fyysisessä ja henkisessä(ainakin suurimmaksi osaksi) kunnossa kuin koskaan aikaisemmin. Harjoittelen laadullisesti ja määrällisesti paremmin ja enemmän kuin koskaan, mikä näkyy kasvaneena lihasmassana, matalampana rasvaprosenttina, kehon sopusuhtaisuutena ja parantuneena aineenvaihduntana. Laadun lisäksi myös määrällä on merkitystä, kun pyritään usean treenivuoden jälkeen parantamaan heikkouksia tai priorisoidaan jotain lihasryhmää. Tämä on aivan varma juttu. Mä syön enemmän ja paremmin kuin koskaan aikaisemmin ja sen eteen on tehty todella määrätietoisesti töitä yli kaksi vuotta. Tämä on kaikista palkitsevinta, koska oon kamppaillut kaikki kisavuoteni ruoan vähyyden kanssa mutta parempi aineenvaihdunta tarkoittaa ainakin mun kohdalla myös kovempaa näläntunnetta. Palaudun paremmin, koska olen vihdoin ymmärtänyt että senkin eteen on oltava valmis tekemään iha itse töitä: varattava aikoja hierojalle, venyteltävä ja toki se mun heikompi kohta eli nukkuminen tulisi tämän listan kärkeen. Mä en millään tasolla odota, että kehittyminen tai kilpaileminen tulisi koskaan olemaan helppoa ja sen virheellinen viestiminen ulospäin on väärin, koska ihmiset uskovat siihen mitä heille sanotaan. Ei se ole helppoa, mutta sitoutuminen siihen tyyliin mitä kulloisellakin hetkellä on toteuttamassa pitää fokuksen suurimmaksi osaksi hyvänä. Sinne tänne poukkoilu ei tule johtamaan mihinkään, eikä se että on vietävissä mihin tahansa villitykseen mukaan. Itseluottamus on todella suuressa roolissa, jos kehittyä haluaa.

Myönnän, että mun on aina ollut erittäin vaikea rauhoittua, rentoutua ja usein myön nukkua. Oon juuri sellainen ihminen, jolla on monta rautaa tulessa koko ajan ja joka nauttii tehokkuudesta mikä on varmasti myös yksi syy siihen, että olen valinnut lajikseni fitnessurheilun. Tykkään tehdä asiat reippaasti ja niin, että saan näkyvää tulosta aikaan, mutta mä en ole millään tasolla sählääjä. Oon takuulla liian vakava tyyppi ollakseni sellainen. heh. Mutta palatakseni tähän rentoutumiseen — sen kanssa mulla on vielä paljon työnsarkaa. Haluaisin oppia myös relaamisen hyödyntämisen yrittäjänä olemisessa ja urheilussa, jotta kehitys ei tyssäisi sen vuoksi että kynttilä alkaa palaa molemmista päistä. Mä oon sanonut, että esimerkiksi Netflixiä mä ”katson” kaikista keskittyneimmin silloin kun aamulla meikkaan vessassa ja kuuntelen mitä tapahtuu. Tietämättä miltä Mike ja Richard edes näyttävät. Mä oon hyväksynyt sen, että olen ihmisenä touhukas enkä halua sitä muuttaa. Tottakai munkin persoonallisuus on epätäydellinen ja koen, että nimenomaan tää rauhoittumisen vaikeus, hommien lopettaminen tai se yksinkertaisen EI:n sanominen tuottaa mulle toisinaan harmaita hiuksia. Toinen järjestää itsensä ongelmiin asioiden lykkäämisellä ja toinen sillä, että sopii itselleen liian tiukat aikataulut. Toisen on vaikea nousta sohvalta ja toisen on vaikea istua siihen. Tätä hankaloittaa huomattavasti sekin, että sohvalta katsottuna mun työpöytä on suoraan silmien edessä ja läppärin ääressä on jo niin luonteva istua tekemässä “vielä pari juttua”.

Mulla ei siis ole ollut hetkeen tällaista vaihetta elämässäni, jossa joudun miettiä että koska ehdin laittaa pyykit koneeseen. Samaan aikaan, kun tiedostan että mulla on kiire ja tärkeitäkin asioita tehtävänä niin välitän myös siitä miten likainen mun uusi valkoinen auto on ja murehdin muiden ihmisten asioita, jotka ei mulle periaatteessa kuulu millään lailla. Uskon, että onnelliset ihmiset osaavat keskittyä oleelliseen ja sanoa tarvittaessa ei, he tietävät millä on merkitystä ja millä ei. Mun täytyy olla vielä parempi organisoimaan ja vielä parempi lepäämään ja rentoutumaan tehokkaasti sekä tiedostaa mikä on mulle parhaaksi. Pienen elämäni aikana oon jättänyt aivan liian monesti itselleni mieluisia asioita välistä ja tehnyt sillä aikaa jotain suuremmalla mittapuulla merkittävää. Lapsesta asti oon punninnut millä teolla on suurin hyötyprosentti ja oletettavasti pisimmän korren on vienyt usein jokin muu kuin oma ilo. Oonkin päättänyt, että tässä elämässä on tehtävä enemmän niitä asioita joista itse nauttii, eikä se ole itsekkyyttä vaan oman elämän elämistä. Silläkin uhalla, että välillä on kiire, väsy tai menee rahaa “turhuuksiin” niin täytyy osata nauttia hetkestä.

jessica

Yksi vastaus artikkeliin “HITTO, TÄÄ OLI SITTENKIN RANKKAA!”

  1. Taas jälleen kerran aivan uskomattoman hyvä postaus. Oot kyllä niin upea esikuva! Samaistun ja haluan samaistua sinuun monessa asiassa.
    Tuosta pysähtymisestä ja oman ilon priorisoinnista: sairastuin vuosi sitten parantumattomaan sairauteen. Sen kautta tuli paljon pohdittua sitä, kuinka paljon sitä onkaan tehnyt asioita juuri siksi, koska ne ovat järkevämpiä tai hyödyttävät pitkässä juoksussa enemmän. Mutta juuri ne olivat asioita, mitkä kaduttivat, kun heräsin siihen, että elämä on todella rajallista. Tämän jälkeen olen herännyt tekemään asioita, joista oikeasti nautin. Mutta yksi asia minkä myös ymmärsin; treenaaminen on mulle älyttömän palkitsevaa ja siitä en luovu enkä leikkaa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 28
Tykkää jutusta