ELÄMÄ EI OLE HENGAILUMESTA

Viikonloppu vierähti vaihteeksi Helsingissä, kun kävin tapaamassa valmentajaani. Uusi reissu häämöttää jo viikon päässä, mutta ennen sitä ehtii kirjoitella ainakin muutaman blogitekstin. Helsingissä vieraillessa me yövytään usein muutamassa vakio hotellissa, mutta tällä kertaa varasin Bulevardilta Hotel Indicon joka oli ihan 5/5. Huoneet, palvelu ja aamupala loistavat eikä sijainnissakaan ollut mitään vikaa. Oikeastaan tykkään paljon enemmän olla vähän syrjemmässä ja irti ytimen hälinästä. Itse en voinut aamupalalta kananmunia ja kahvia kummoisempaa ottaa, mutta näin ja kuulin Juusolta miten laadukasta syömistä ja juomista tarjonnasta löytyi. Mulla oli mukana omat kaurahiutaleet ja valmiiksi tehdyt kanariisi-ateriat kylmälaukussa varsinaiseen dieetti-meininkiin. Vaikka en niin kauheasti nautikaan kylmälaukun kantamisesta ja kylmien riisiannosten syömisestä muovilusikalla julkisilla paikoilla niin täytyy myöntää, että oli todella helppoa syödä valmiita ruokia reissussa. Ehdottomasti jatkoon! Jos ja kun olen kisoihin menossa niin hommat tehdään tarkasti ja grammatarkkojen eväiden mukana raahaaminen on mulle yksi osa kokonaisuutta. Tietysti. Nälkä on ollut koko viime viikon ja jatkuu näköjään edelleen, mutta se on tässä vaiheessa jo aika perustunne, eikä häiritse elämää sen pahemmin. Joka neljäs tunti suunnilleen saa kuitenkin jotain suuhunsa laittaa, mikä on aika paljon parempi tilanne kuin todella monella muulla.

Kisoihin valmistautuminen on siis käynnissä kovaa vauhtia ja palautetta omasta työstä, kunnosta ja edistymisestä noin muutenkin kaipaa tasaisin väliajoin. Kaipaan myös uutta oppia ja neuvoja poseerauksiin, auki selitettyjä perusteluita syömiseen ja parannettavien osa-alueiden listaa. Mä koen face to face -kohtaamiset aivan äärettömän tärkeiksi ja tykkään muutenkin olla ihmisten kanssa aidosti tekemisissä pelkän viestittelyn ja puhelimessa puhumisen sijaan. Viikonloppuun mahtui kolme äärimmäisen kovaa treeniä, joista koko vartalon kipu muistuttaa mua tälläkin hetkellä. Jalat, selkä ja kädet ovat siinä mallissa, ettei tee mieli kävellä, istua tai nostaa kättä pään yläpuolelle ilman kirosanoja, mutta juuri tällaisten itsensä ylittämisten vuoksi tätä hommaa haluaakin tehdä. Oon todennut niin monet kerrat, ettei ihminen yksin pääse kuin tiettyyn pisteeseen ja sen jälkeen on oltava valmis ottamaan apua vastaan. Sama asia pätee urheilussa, bisneksessä ja kaikenlaisessa oppimisessa. Oon myös sitä mieltä, että itseltään on osattava vaatia ja jos pyytää ulkopuolisen apua niin on oltava valmis ottamaan myös sieltä suunnalta vaatimuksia vastaan. Tiettyjen rajojen sisällä tottakai ja täytyy myös ymmärtää, että jokainen on aina loppupeleissä vastuussa itsestään. Monesti se oma usko vaan loppuu yllättävän äkkiä verrattuna ihmiseen joka näkee sussa jotain potentiaalia.

Yhteisyö, josta olen todella kiitollinen.
Ihminen, josta olen kiitollisin ja jota ilman mikään ei olisi samalla tavalla.

Polven vaivat ovat häirinneet mun kovia jalkatreenejä jo useamman kuukauden, mutta nyt kun tilanne on huomattavasti parempi niin otettiin siitä kaikki ilo irti. Kun hetken luulin, että mulla on hyvä kunto ja hapenottokyky niin melkein sai sydäntä puristaa takaisin rintaan ja pitää oksennusämpäriä käden ulottuvilla. Valmentaja määräsi kaapin paikan ja konkretisoi millä tasolla treenien on tässä vaiheessa oltava. Nää treenit, ja erityisesti lauantai aamun jalkatreeni, tulee jäämään mun mieleen pitkäksi aikaa ja jokaisen sarjan jälkeen makasin lattialla kuin märkä rätti haukkoen henkeä. Viikonlopun treenit sisälsivät tosi paljon tarkkaan mietittyä liikkeiden ja suoritustapojen yhdistelmiä, jolloin mukaan mahtui kaikenlaista pikkukivaa mukaanlukien selvästi raskaampia kuormia, mitä olen itse pitkään aikaan käyttänyt. Näin suuri ero mun pari kuukautta jatkuneeseen polvikipuisen jalkajumppaan oli oikeasti todella kova kokemus ja sama jatkui myös seuraavan päivän selkätreenissä. Haaviin jäi taas vaikka ja miten paljon – nää reissut antaa niin hemmetisti. Ei oo kyse siitä, että tehdään kova treeni vaan joka ikiselle asialle löytyy perustelu. Löytyy aina vastaus kysymykseen miksi ja se taas on ainakin mun oppimisen ytimessä, yhdistettynä omiin kokemuksiini ja tuntemuksiini. Ilman kunnon perusteluja on vaikea pitää oman tekemisen taso pitkässä juoksussa laadukkaana ja sehän taas on suurin vaikuttava tekijä meidän lajissa. Olla pitkäjänteinen ja toistaa laadukkaita rutiineita päivästä toiseen.

Keskusteltiin mun treenaamisesta ja valmentaja kyllä tietää, että kehonrakennustyylinen tarkka tekeminen on mun oman treenaamisen ytimessä usein toistuvana. Kuitenkin myös rajumpi lihasta rikkova suoritustapa pitäis saada mukaan oikein mietittynä ja oikeassa kohtaa kokonaisuutta, mikä voi olla haastavaa etenkin ilman avustajaa mutta pystyn takuulla parantamaan. Aikoinaan liian suurilla painoilla ryskämisestä ollaan siirrytty teknisempään ja tarkempaan tekemiseen, joiden hyvä hallitseminen mahdollistaa taas lisää treenityylejä tai lähinnä niiden aktiivisempaa yhdistelemistä. Kunhan tärkeimmät tekniset asiat säilyvät myös tosi raskaiden painojen kanssa niin niitä voidaan osassa liikkeistä käyttää. Kuitenkaan unohtamatta sitä pääasiallista tapaa treenata ja on muistettava edetä porras kerrallaan myös useiden treenivuosienkin jälkeen. Tää on yksi niistä oivalluksista miksi pidän kuntosaliharrastusta ja siinä kehittymistä ikuisena. Koskaan ei tule valmista ja aina on mahdollisuus olla parempi.

Kahden vuoden muutosmatka valmentajan avulla.

Tämä reissu laittoi taas kerran ajattelemaan paljon ja mulla on nyt luottavainen fiilis siitä, mitä lähden tekemään ja muuttamaan täällä Vaasassa treeneissäni. Tällä viikolla treenimääriä on laskettu puoleen ja rehellisesti sanottuna kaipasin tätä itse puhtaasti mielen hyvinvoinnin vuoksi. En ole väsynyt tai mielestäni fyysisesti loppu, mutta mua ei oo ihan hirveästi napannut lähteä salille ja homma on tuntunut pakkopullalta lähinnä sen vuoksi, ettei ole aikaa hoitaa kaikkia muita asioita. Tämä blogin kirjoittaminen yhtenä niistä. Jokainen päivä on aamusta iltaan tukka putkella juoksemista ja vapaapäiviä on enää aivan satunnaisesti, ja silloinkin saan lähes 40 viestiä joihin odotetaan vastausta seuraavien tuntien aikana. Tiedän, että dieetti etenee hienosti ja paino on tänään jo alle 56kg mikä on mulle harvinaislaatuinen etappi, mutta ahneeksi ei saa ruveta. Tiedän jo kokemuksesta, miten päättyy pitkäaikainen elämä ilman hengähgystaukoja ja yhä nuoremmat kärsivät uupumuksesta ja suoritupaineista. Mun kohdalla on kyse siitä, että haluan tehdä näitä elämässäni tällä hetkellä olevia asioita vielä enemmän mutta kellosta loppuu tunnit kesken. Yrittäjänä oma työkyky ja rakkaus työtä kohtaan ovat keskiössä joka ikinen päivä.

Joulu tulee kova vauhtia!

Se ei ole mahdollista ettenkö pääsisi kisakuntoon näiden 22 viikon aikana, jos kisakuntoni alkaa samalla numerolla kuin painoni tällä hetkellä ja tässä vaiheessa syödään yli 100g raakapainoisia riisiannoksia. Ei mulla ole hätää, eikä mun tarvitse esittää supersankaria joka jaksaa ja tykkää aina treenata sata lasissa. Ei se niin mene niillä parhaista parhaillakaan. Toki kilpaurheilussa on paljon niitä hetkiä, kun ylitetään rajoja ja tehdään vaikka ei huvittais mutta asioiden suhteellistaminen ei saa unohtua tavoitteiden taakse. Arvostan sitä mahdollisuutta mikä mulla on panostaa lajiin, sitä että pystyn liikkua paljon mutta myös vapaa-aikaani ja kaikkia töitä joista mulle maksetaan. Luotan itseeni täysin ja kaikesta itseni haastamisesta huolimatta täytyy löytyä myös jonkinlainen lempeys, jolla ei ole mitään tekemistä laiskuuden tai saamattomuuden kanssa. Mä yritän pedata itselleni tulevaisuutta, johon olen tyytyväinen ja tekemällä hyvää on mahdollisuus saada sellainen. Tulojen suuruus ei ole koskaan ollut mulle asia, jonka eteen olen valmis uhraamaan kauheasti ja menestys on mulle enemmänkin sitä että onnistun vaikuttamaan muiden elämään positiivisesti. Se on oikeasti arvokasta ja sitä, mitä varten uskon meidän täällä olevan. Elämä ei voi olla pelkkä hengailumesta.

jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 
Tykkää jutusta