AVAUTUMISOKSENNUS JA TOIVEIKAS UUSI VUOSI

Mitä tahansa asiaa on oikeutettua perustella kiireellä. Tai tekemättä jättämistä, kuten mä tulen seuraavaksi tekemään.

”Valmennusalan” kovin vaihe alkaa tulla pikkuhiljaa päätökseen. Ei sillä, etteikö tässä olisi vielä krhm muutama juttu työn alla ja tekemättä, mutta pahin ryysis on selätetty. Pakko nyt hengähtää edes hetki tässä ja näpytellä jotain muuta välillä, jotta aivot saavat tarvitsemaansa huilia. Ennen joulua ja nyt vuodenvaihteessa tein tämänastisen yrittäjyys-urani kovimman työrupeaman samaan aikaan, kun vedin myös kovan 2kk kestäneen dieettijakson. Voin kertoa olleeni sen verran rikki ja poikki, että ellei joulu olisi osunut juuri tuohon kohtaan tai ellei mulle olis irronnut vapaata syömistä ja lepoa niin olisin lopettanut kisoihin valmistautumisen siihen paikkaan. Niin kuin ihan oikeasti. Nyt, kun on syöty ja levätty niin olo on tottakai aivan toinen, irtiotto tuli todellakin tarpeeseen.

Emmin tässä vieläkin, että haluanko kirjoittaa tapani mukaisen avautumis-postauksen ja oksentaa tähän tekstin muodossa pääni sisäiset syvimmät ajatukset vai pitää tämän toiveikkaana uuden vuoden kirjoituksena. Yritän tehdä kompromissin.

Mun päällimmäinen toive ja tavoite tälle vuodelle on kiireettömyys, mikä on lähtenyt aivan surkeasti käyntiin. Nyt on tammikuun ensimmäinen viikko ja oon mennyt kello kaulassa koko viikon täysin minuuttiaikataululla. Tehokkuuden arvostaminen on meissä niin sisäänrakennettua ja ainakin mulle hyvin opetettu, että miten muutenkaan toimisin? Kaikki mitä teen on ihanaa, jopa enemmänkin kuin ihanaa, mutta meille annettu rajallinen tuntimäärä ei ole varsinaisesti meikäläisen puolella ATM. Ajanhallinta kehittyy, kun sille on tarve ja mulla on ollut sellainen jo pitkään. Oon loppujen lopuksi ihan tyytyväinen sen kehityskäyrään, mutta kisadieetti tuo tähän lisämomentin. Joku viisas voisi sanoa, että jos kisoihin on vajaa 4kk aikaa niin joka viikko on irroitettava vähän lisäaikaa tälle projektille. Se on aina pois muista jutuista, mutta näin se vaan menee jos kilpaurheilla meinaa. Pidän keskittyneestä tekemisestä, mutta toisaalta oon myös sitä mieltä että mitä monipuolisempi elämä sen parempi. Tällä hetkellä se vaan ei toimi, että on monta eri aihealueen rautaa tulessa. Eli tämän paletin pitämistä kasassa helpottaa se, että asiat joita teen nitoutuu aika sulavasti yhteen mutta ajatuksellista taukoa ei juurikaan tule treeni-ravinto-ympyrästä. Ainakaan tällä hetkellä.

Me unohdetaan kaiken kiireen ja etenkin onnistumisen tai menestymisen keskellä se mistä tullaan ja mitä ollaan tehty saavutustemme eteen. Ketkä meitä on matkalla auttaneet ja keille kaikille voisi olla hyvä kiitollisuuttaan osoittaa. Mä oon melko hyvä itseni vähättelyssä ja aliarvioinnissa, huono ottamaan kehuja vastaan tai taputtamaan itseäni olkapäälle. Se oli mun tavoite viime vuodelle, oppia tässä paremmaksi ja kyllä mä siinä joiltain osin onnistuinkin. Voin sanoa, että olen kehittynyt ulkoisesti esimerkiksi fysiikkani muokkaamisessa, jos joku sen musta haluaa väkisin kaivaa. Kuten valmentajani tekee. Eihän se kuitenkaan ole mitään todellista itseni arvostamista vaan nimenomaan osaan oivasti kiertää ja kanavoida sen johonkin ulkoiseen, josta vielä kiitän jotain muuta kuin itseäni. Urheilumaailma on paljon muiden kiittämistä, kuten valmentajien, sponsoreiden, ystävien, perheen ja puolison. Ja tottakai näistä kuuluukin olla kiitollinen. Mutta aika harvoin tulee katsottua taaksepäin sitä, millainen ihminen oli itse joskus aikaisemmin. Väitän, että oma toiminta, tulos ja peilikuva ovat aina kehityksen alla ja niitä harvoin kunnioitetaan ennen kuin saavutetaan korkein mahdollinen taso/titteli. Mestari, päällikkö, toimitusjohtaja tai joku superlatiivi-alkuinen. Paras. Tää on oikeasti alkanut ärsyttää mua ja kiinnitän siihen paljon huomiota, että pienempikin edistyminen riittäisi ja ennen kaikkea ne muutokset, jotka eivät ole silmällä nähtävissä.

Mulle vaikkapa mun vartalo ei ole niin henkilökohtainen asia, kuin se että kirjoittaisin tähän kaikki ne asiat joista voisin ihan oikeasti olla ylpeä ja tyytyväinen. Ja tällä tarkoitan minua ihmisenä ja niitä ominaisuuksia joiden ansiosta jotain on tapahtunut, enkä sitä miten hienosti mun keskimmäinen pakaralihas on kehittynyt — Jostainhan sekin johtuu, että sitä ulkoista muutosta on tullut. Ja niin paljon, kuin tahoisin antaa vaikka valmentajalleni kaiken kunnian tästä niin edelleen meidän välimatka on 400 kilometriä, joten teen aika paljon töitä täällä yksinäni muun elämän ohessa. Merkittävin tulosta tuonut ominaisuus omalla kohdallani on ollut avoimuus. Intohimo-tekemisessä, kuten fitnesshommissa, kyseenalaistaminen ja tyylistä toiseen poukkoilu ovat epävarmuustekijöitä. Ne ovat hidasteita ja kertovat siitä, ettei omaan tekemiseen luoteta; Haetaan nopeampia, parempia ja hyväksytympiä ratkaisuja. Tänään näin ja huomenna noin. Rohkeutta on yrittää yhtä asiaa riittävän kauan ja antaa sille mahdollisuus ennen kuin tekee minkäänlaisia ylianalysointeja. Se mitä joku muu on mieltä mun tekemisestä ei kiinnosta mua enää lainkaan ja tiedän, että keneltä tahansa kysyisin niin saisin toisistaan poikkeavia ohjeita ja perusteluja. Mun avoimuus on kuitenkin tuonut mut siihen pisteeseen, että mitään varsinaisia rajoja ei ole. Keskityn isoihin kokonaisuuksiin, jotka muodostuvat pienistä palasista ja olen lopettanut kaikenlaisten promille-hyötyjen etsimisen.

Oon sanonut sen jo monesti, miten oma suhde kilpailemiseen on muuttunut/laantunut vuosien aikana aivan merkittävästi ja se tekee myös mun tavoitteeseen sitoutumisesta välillä ristiriitaista, kun ei ole varsinaista näyttämisenhalua ja tavallaan taas on. Kuitenkin, kun vastaan kysymykseen ”Miksi sitten teet tota?” niin perusteluja tulee iso liuta ja osa niistä on mulle niin suuria, että siksi. Mä olen panostanut liikaa ollakseni kilpailematta ja olen sen jollain tapaa itselleni pystyssä. Mulla ei ole ongelmaa sen suhteen, ettenkö uskoisi itseeni tai että haluaisin todistaa pystyväni esimerkiksi tähän kisaamiseen. Se on ehkä nimenomaan päinvastoin, että mä todella tiedostan olevani äärimmäisen selkärankainen, kovalla asenteella varustettu tyyppi ja tavallaan juuri nämä ovat tapoja, josta haluaisin poispäin. Kilpailemisella, yrittäjyydellä ja etenkin näiden kahden yhdistämisellä ruokin ja korostan itsessäni piirteitä, jotka ohjaavat mua entistä enemmän pärjäämään yksin. Varsinkin, kun se on mulle jo muutenkin ominaista. Eli jossain vaiheessa, toivottavasti tämän vuoden puolella tulen haastamaan itseäni tämän suhteen. Samoja asioita voi tehdä todella monella eri mielentilalla, yksin ja yhdessä.

Kaikkea hyvää vuodelle 2018!

jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 15
Tykkää jutusta