ANNA MÄ TOTEUTAN ITSEÄNI

Mä sain tänään tiedon, tai oikeastaan mun korviin kantautui juoru jonka mukaan mun omainen on kuollut. Tää osoittautui onneksi turhaksi huuteluksi ja kertoo vaan miten sekaisin jengi on, mutta siinä samalla kun meinasin saada auton ratissa paniikkikohtauksen ehti päässä pyöriä noin miljoona asiaa. Mä oon ihminen, joka arvostaa elämää todella paljon. Sen enemmän, mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi tulen eli perinteinen elämä opettaa -kuvio. Mä alan myös tulla yhä tietoisemmaksi siitä mitä haluan itselleni antaa. Se on harmittavaista, että yleensä jotain täytyy sattua ennen kuin me herätään mutta näin se vaan menee.

Mulle oma elämäni on itseni toteuttamista ja omana itsenäni olemista. Mä yritän nyt ihan oikeasti päästä tässä asiassa mahdollisimman pitkälle, koska oon huomannut miten valtavasti se vaikuttaa mun hyvän olon tunteeseen. Ulkonäön parissa touhuaminen työn ja oman elämäntavan puolesta voimistaa tätä, koska ellen tiedosta kuka mä oon ja mihin näillä teoillani pyrin niin tässä käy vielä hassusti. Ja tottakai tässä on koettu kaikenlaiset vaiheet aina ulkonäköpaineista suorituspaineisiin, muiden miellyttämiseen ja oman tekemisen kyseenalaistamiseen. Jos ajattelen itseäni valmentajana tai urheilijana, fitness-kilpailijana tai vaikka sosiaalisen median vaikuttajana niin kyllä mä tosi vahvasti itseeni uskon näistä jokaisella osa-alueella. Tiedän mitä kaikkea voisin ikään kuin parantaa, mutta jos syy on jokin muu kuin mun itse kokemani tarve kehittyä tässä asiassa niin en mä siihen lähde tämän enempää panostamaan. Esimerkiksi instagramin feedi on tällainen tai blogin kuvat. Kyllä mä tiedän miltä niiden ”pitäisi” näyttää ja mulla on kaikki mahdolliset apit feedin suunnitteluun ja vähän väliä päätän, etten laita enää yhtään amatöörimäistä kuvaa mutta ei se lupaus koskaan kauaa pidä. Koska mä haluan, että päivittäminen on mulle vaivatonta ja mun näköistä. Ei rajoittavia sääntöjä sen vuoksi, että saisin tuhat uutta seuraajaa.

Tavoitteet pitää mut elossa, vaikka niiden luonne muuttuukin vuosi vuodelta. Enää suurin haave ei ole pääsy yliopistoon, raha tai menestys muiden silmissä vaan aidosti omista kokemuksistani oppiminen ja sitä kautta kehittyminen. Esimerkiksi sellainen asia kuin ongelmanratkaisutaito on mun mielestä tosi harvinainen vahvuus yhtään kellään ja olis hienoa osata joskus näin uniikki taito. En siis välttämättä koe tarvetta kehittyä jollain mittarilla paremmaksi vaan lähinnä onnellisemmaksi ja elää sellaista elämää, jolla on mulle itselleni suuri merkitys. Osata ottaa yhä pienemmistä jutuista ilo irti ja olla entistä kiitollisempi ihminen. Iloinen ja sellainen kenen kanssa mun itseni ja myös muiden on hyvä olla. Se vaatii aika paljon rohkeutta, jos on ollut pitkään suorittajaluonne ja haalinut itselleen paljon. Mä ajattelen nimittäin, että oppiminen on parhaimmillaan silloin kun uskaltaa heittää vanhaa uuden tieltä pois ja jatkaa jollain tapaa kevyemmin. On liian raskasta yrittää kantaa kaikkea mukanaan, eikä luopuminen ole todennäköisesti lainkaan niin dramaattista miltä se kuulostaa. Helpottavaa korkeintaan.

Mitä tahansa muuta voi saavuttaa, kun pyrkii ennen kaikkea olemaan ihmisenä moniosaaja. Siis, jos mä haluan enemmän rahaa niin mun täytyy tehdä enemmän töitä ja, jotta mä pystyn ottaa lisää asiakkaita on mun kehityttävä taidollisesti vielä tosi paljon. Nää taidot liittyy jämäkkyyteen, organisointikykyyn, stressinhallintaan ja myös hyvin keskeisesti siihen ongelmanratkaisukykyyn. Näiden avulla saan lisää aikaa päiviini, mikä mahdollistaa lisää töitä tai jotain vielä parempaa, eli vapaa-aikaa. Mä tuun hyvin toimeen, enkä tarvitse mielestäni yhtään mitään rahalla ostettavaa lisää. Jos mun olis ihan pakko sanoa mitä rahalla ostettavaa haluan niin mä en keksi mitään. Matkustaminen ei onnistu pelkästään rahalla, jos ei ole aikaa lähteä minnekään eli sitä en voi valita (= suurin asia mitä haluaisin). Mua ei kiinnosta pätkääkään omistaa omaa asuntoa tai uudempaa autoa, lisää kenkiä, laukkua, koruja…. Tekis oikeastaan vaan mieli avata jätesäkki tohon lattialle ja heittää puolet kaappien sisällöstä sinne jo nyt.

Tavoitteisiin pääseminen vaatii toki aina prosessin ja jonkinlaisen suunnitelman, millä päämäärä saavutetaan. Mä uskon, että näinkin epätarkka tavoite kuin oma onnellisuus ei vaan voi toteutua asettamalla itselleen sääntöjä tai rajoja vaan kyse on elämäntavasta ja asenteesta, mikä kehittyy pikkuhiljaa. Erityisesti kokemalla enemmän, olemalla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja uteliaalla elämänasenteella. Jos odottaa elämän olevan täydellistä ennen kuin sitä alkaa elää niin asiat menee pahasti pieleen. Mä oon syyllistynyt tähän aivan liikaa ja näen miten moni muu toimii ihan samalla tavalla. Ei voi ajatella mitä kaikkea tekis, JOS tai SITTEN KUN. Se aika on hemmetti soikoon ihan just ja nyt ja tässä.

Ennen mitään muuta on tasan yksi asia, mikä täytyy saada kuntoon ja se on positiivinen suhtautuminen itseensä. Me voidaan saavuttaa paljon kaikenlaista pakolla ja suorittaa läpi elämän, mutta itsensä toteuttamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Merkityselämän kanssa vielä vähemmän. Mulla on tällä hetkellä menossa omassa elämässäni selvästi sellainen ”jakso”, että pyrin kiinnittää huomiota siihen miten puhun itselleni ja millaisia ajatuksia päästän päivänvaloon. Tottakai mä tiedän monellakin tasolla mitä on hyvä itsetunto, kehonkuva jne., oon kirjoittanutkin näistä mutta niissä on aina työstettävää. Itsestään pystyy aina löytää uusia ulottuvuuksia, vahvuuksia ja ikävä kyllä myös niitä heikkouksia. Mä oon esimerkiksi käyttänyt paljon turhaa energiaa siihen, ettei mulla olisi oikeutta olla iloinen, keskittyä omaan tekemiseeni tai käydä vaikka treenaamassa tai reissussa jos/kun on tapahtunut jotain ikävää tai mulla on joku homma hoitamatta. Puhumattakaan some-aktiivisuudesta, vaikka se on yksi suurimmista osa-alueista mun työssä. Oon kokenut, että se olis vaan vastuutonta vaikka todellisuudessa kukaan muu ei voi tietää mikä merkitys mun kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin näillä jutuilla voi olla. Toisekseen oman työn tuloksesta on oikeus nauttia. Oli se sitten jonkin ikään kuin palkinnon ostaminen tai vapaapäivän pitäminen, mikä nyt pitäis olla ihan itsestäänselvyys. Tätä kautta yleensä homma myös pysyy mielekkäänä ja laadukkaana eli kaikki hyötyy. Moni työ, kuten omani, on myös sitä jatkuvasti töissä olemista mitä ei vaan voi koskaan jättää täysin työpaikalle. Se mikä näkyy ulospäin on vaan minimaalinen osa koko palettia.

Paljon muutakin, kuin pelkkä ulkonäkötavoite

Kaikki tää tavoitteisiin pyrkiminen alkaa toisinaan tulla vähän korvista ulos, että eikö edes saa olla hyvä tyyppi ilman että siihenkin jotenkin systemaattisesti pyrkii. ”Hymyile joka päivä vähintään yhdelle ihmiselle” ja rasti ruutuun, kun se on suoritettu. Ei voi enää lukea kirjaa tai katsoa Netflixiä ilman, että sillä olis jokin kehitysarvo. Mä en ainakaan halua hetkeen nähdä yhtäkään dokumenttia vaan alkaa opetella Harry Potterin vuorosanoja seuraavaksi ulkoa. Viihde alkaa kuolla tätä menoa kun tietoa tulee ulos joka tuutista. Se ei välttämättä ole niin raskasta, kuin jokin tieteellinen tutkimus tai teoreettinen julkaisu, mutta kuitenkin sellaista minkä äärellä täytyy olla hereillä. Ei näihin blogeihinkaan periaatteessa vois ihan mitä vaan kirjoittaa, kun joku pitää näitäkin oppimateriaaleina. Tätä ei ainakaan kannata pitää, koska mä vaan kirjoitan tunteistani. Sen vuoksi jaan hyvin vähän treeni- ja ruokavinkkejä, koska ette te tarvitse niitä. Niitä saa kun selaa mitä tahansa puhelinapppia ja sen takia ihmiset onkin jo ihan sekaisin, että mitä miksi ja milloin.

Oon tässä lähipäivinä juuri käynytkin muutaman keskustelun meistä ihmisistä, kun me ollaan just sellaisia että halutaan sitä mitä ei saada. Tai mitä ei olla. Toinen tarvitsee tavoitteen ja toista alkaa jo vähän tavoitteellisuus nyppiä. Ja tän voi viedä ihan miten pitkälle tahansa rakkauselämään tai työelämään. Mun työssä on ”huono homma”, jos treeni tuntuu liikaa ja huono jos se ei tunnu tarpeeksi, toinen ei laihdu tarpeeksi nopeasti ja toinen ei pysy muutoksissa perässä. Ei jaksa syödä näin paljon ja mulla on nälkä. Liian iso selkä, liian pieni selkä. Voisko saada lisää treeniä vai olisko tässä sittenkin liikaa. Ei tää oikein tunnu dieetiltä, mutta nyt onkin jo liian rankkaa. Miks toi tekee noin ja mä teen näin. Sanoit vuosi sitten eri tavalla.

No joo, itse syyllistyy ihan samaan monessa asiassa ja tää on ihan luonnollista. Sen vaan huomioi niin herkästi, kun elämä pyörii kirjaimellisesti tavoitteiden ympärillä ihan koko ajan. Omien ja muiden, ja sen takia mä yritän aina tasaisin väliajoin muistutella siitä kaikesta muustakin mitä meillä on. Muistutella itseäni, valmennettavia ja vaikka just sua.

Tottakai hyvinvoinnin arvostus on korkealla ja ulkonäkö nyt vaan on oleellinen osa sitä, mutta kukaan ei pysty tekemään näihin liittyvistä projekteista aidosti positiivisia kokemuksia uhraamalla tai itseinhon kautta. Ei kerta kaikkiaan onnistu. Mä oon itse aina arvostanut ja pitänyt tärkeimpinä asioina turvaa, pysyvyyttä ja rakkautta. Nyt vuosia myöhemmin koen nämäkin monella eri tavalla. Mulla täytyy olla turvallinen olla itseni kanssa, ei ainoastaan toisen kanssa, täytyy rakastaa myös itseään eikä vaan muita ja täytyy olla pitkäjänteinen jotta elämässä olisi kaipaamaani pysyvyyttä. Ei liikaa kytkimiä, jotka vaativat toisen poissulkemista. Itsessään on pystyttävä näkemään potentiaalia, eikä aina vaan huomioida niitä juttuja missä epäonnistui tai joihin ei pysty.

jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 27
Tykkää jutusta