AJATUKSIA AAMU 5:LTÄ / BURN OUT

Heräsin 04:45 ja ajattelin, että turha kai tässä enää on takaisin sänkyynkään mennä. Saapahan aloitettua päivän hyvissä ajoin ja hommia eteenpäin. Nyt kello onkin jo 6, muutama työjuttu laitettu eteenpäin ja aamukahvi kädessä. Tässä vaiheessa alkaa kaduttaa, ettei mennyt peiton alle vielä kun siihen oli mahdollisuus. Mutta näillä mennään ja tälle päivälle olinkin varannut puolikkaan home office -päivän, joista olen karsinut viime kuukaudet oikein mallikkaasti. Ei ole ollut viisaimpia päätöksiäni. Niitä on p_a_k_k_o pitää joka viikko, mikäli aikoo pitää langat käsissään.

Oon kirjoittanut jo pitkään luonnosta aiheesta, josta pitäis varmaan puhua enemmän koska se yleistyy ja siirtyy aikuisilta nuorille ja varmaan seuraavaksi jo lapsillekin.

Milloin sä otit ensimmäisen burn outtisi?

Mun henkilökohtainen, eka burn outti ei liittynyt millään tapaa siihen elämään mitä tällä hetkellä elän eli treenaamiseen, yrittäjyyteen tai edes siihen että olis liikaa rautoja tulessa yhtä aikaa, vaikka silläkin oli osuutta asiaan. Pitkään jatkunut ponnistelu sietokyvyn ylärajalla. Psyykkinen uupumustila. Oonhan mä näitä jaksoja kokenut siinä missä moni muukin, mutta ensimmäinen on jäänyt mieleen tosi pysäyttävänä kokemuksena. Olin silloin 17-vuotias ja ponnistellut todella järkyttävän myrskyn keskellä aivan liian kauan. Mä oon tehnyt pitkään paljon asioita yhtä aikaa ja taas olis kaikki edellytykset vetää överiks niin, että roiskuu. Se ei vaan mee enää niin, että x-määrä ”tehtäviä” sais mut sekoamaan kun se riippuu ihan niistä tehtävistä, keiden kanssa niitä teen ja miten niihin suhtaudun.

Suurin osa niistä ekan kerran aiheuttajista on vieläkin olemassa, mutta niiden vaikutus on harjoitusten ja ajan myötä muuttunut neutraalimmaksi. Lisäksi minä ihmisenä osaan sulkea itseni paremmin niiden ulkopuolelle ja juurikin tää on se mikä tekee muutoksen. Olen yksilö, jolla on oikeus ja velvollisuus laittaa itsensä etusijalle aivan kuten kaikki muutkin, todistetusti, tekevät. Nautin auttamisesta ja siitä, että voin vaikuttaa mutta siihen ei saa jäädä koukkuun. Tiedän, että kiltteys ja välittäminen ovat juuri niitä piirteitä joista otetaan irti niin paljon kuin irti lähtee. Olet hyödyllinen tarvittaessa. En ole millään tasolla kyynistynyt tai todennut, ettei sydämellisyys kannata vaan valikoinut tarkemmin miten arvokkaana sen jakamista pidän. Vastaus on, että hyvin arvokkaana ja varjelen sitä koko ajan enemmän ja enemmän jotta sitä riittää heille jotka ovat sen ansainneet.

Takaisin ajassa taaksepäin. Silloin 17-vuotiaana kaikki asiat olivat niin huonolla mallilla, että lopulta myös minä, muiden ja jopa omasta mielestäni maailman vahvin ihminen romahdin sisältä ja ulkoa, sydämestä ja päästä ja joka suunnasta mistä voi kuvitella. Mä oon monesti miettinyt, että ei hemmetti. Miten noin nuori voi jaksaa kantaa tuollaista käsittämätöntä taakkaa harteillaan joka ikinen päivä… Ei ihme, että oon ollut fyysisestikin niin oireileva ja sairas mutta onhan se totta, että mielikin hajosi ainakin joiltain osin vaikka se mun vahvuus olikin aina ollut. Jaksaa, kun kaikki muut olivat jo luovuttaneet. Mussa on sellainen piirre, että en luovuta ja se on sekä vahvuus että heikkous ihmiselle, joka tapaa tehdä asiat aika lailla täysillä muutenkin. Muistan, että oon pitänyt omaa sietokykyäni aika poikkeuksellisena jo (tai varsinkin) lapsena.

Kun ihminen romahtaa niin siinähän on niin sanottu ”viimeinen niitti”. Burn out…pitkään jatkuneen, kovan stressin päätepysäkki mikä liitetään työelämään ja opiskeluun. Se ei tietenkään tarkoita, että ongelmat olisivat sieltä lähtöisin vaan sinne ne päättyvät. Mähän olin aivan käsittämätön ylisuorittaja. Koulu-uupumus ei ole todellakaan oikea termi kuvaamaan asiaa, mutta mihin muuhun nuori kanavoi pahan olonsa kuin pakonomaiseen täydellisyydentavoitteluun koulussa? Mulla ei ollut viettiä päihteiden käyttöön ja hyvä niin. Olin viisas ja omalla tavallani myös hyvin kekseliäs. Tajusin kyllä hyvissä ajoin, miten ihminen menestyy. Luojan kiitos menestyminen tarkoittaa mulle tänä päivänä täydellisesti muita asioita mitä joskus aikoinaan kelasin, koska muutenhan mä olisin omissa silmissäni aika pahasti epäonnistunut luuseri. Haluaisin ihan oikeasti kannustaa ainakin nuorten vanhempia miettimään, että mihin suuntaan lasta haluaa ohjata. Jos ihmisellä on aito, itsestään lähtöisin oleva sisäinen motivaatio johonkin asiaan niin ei muuta kuin sitä kohti. Hienoa, jos se on akateeminen ammatti ja hienoa, jos se ei ole. Hienoa on se, että saisi tukea omille unelmilleen ja olla mahdollisesti tässä elämässä vapaa tekemään sitä mistä tykkää. Sitähän me kaikki halutaan? Voittaa lotossa ja olla menemättä töihin. Paitsi, jos tekee mitä tykkää jo nyt niin silloin menee töihinkin vaikka olis 5 milliä rikkaampi tänään kuin eilen.

Omassa työssäni tutustun ihmisiin hyvin kokonaisvaltaisesti ja 20-vuotiaat tytöt ovat lähes poikkeuksetta todella pahasti lirissä näiden juttujen kanssa. Heille kelpaa vaan täydellisyys ja mitään omaa ei uskalleta tehdä, koska painetta tulee erityisesti vanhemmilta ja kavereilta olla jotain ”suurta ja ihmeellistä”. Ja tähän, kun vielä lisätään tuohon ikäryhmään kuuluvat paineet ulkonäöstä niin lopputulos on katastrofi. Krooninen ja jatkuva väsymys sekä pitkään jatkunut ahdistus. Nää lähtee nuorilla liikkeelle usein opiskeluun liittyvistä paineista ja sieltä ne siirtyvät työelämään, mikä pitää sekin aloittaa opintojen ohella koska eihän se käy, että käyt vaan koulussa ja teet läksyt, esseet, ryhmätyöt, lopputyöt yms. Harrastukset ja kaikki kiva jää pois, eikä monilla nuorilla ole minkäänlaista sosiaalista elämää! Kun parikymppiselle annetaan palautetta niin pitäis hieman miettiä, miten oikeasti nuoresta mielestä on vielä kyse. Me ehditään kyllä repiä rahaa tämän elämän aikana ihan tarpeeksi monta vuotta, eikä yhdenkään 21-vuotiaan tarvitse olla ostamassa omaa asuntoa ja olla samaan aikaan yliopistossa (ja valmistua mielellään ennätysajassa), töissä ja taloyhtiön johtokunnassa. Aivan päätöntä.

On todella surullista, miten vahvasti nuorisoa kannustetaan näihin älyttömiin suorituspaineisiin ja hakeutumaan pelkästään ammatteihin, joista meidän käsityksen mukaan maksetaan hyvin. Että se olis jonkinlainen onnellisuutta lisäävä tekijä, kun totuus on kuitenkin se että sopivasti rahaa riittää erinomaisesti hyvään elämään. Ja totuus on myös se, että monella ei ole tuon taivaallista tietoa siitä mistä kaikkialta voi tienata aivan yhtä mojovat summat tililleen. Onnettomia ovat rahaan koukussa olevat ihmiset, eli ne jotka istuvat varojensa päällä ja ovat koko ajan töissä tienaamassa lisää, eivätkä ehdi nauttia mistään. Ja ne, jotka elävät yli varojensa. Minkä takia tehdään hankintoja, joilla ajetaan itsensä kuseen? Riskinottoa olisi se, että uskaltaisi luopua perinteisestä menestyksen mittarista eli rahasta ja pyrkisi aineettomampaan onneen. Sehän ei tarkoita sitä, että joko rahaa on hemmetisti liikaa tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Mihin jäivät riittävästi ja sopivasti minulle? Suosittelen katsomaan ja etsimään ihmisiä, joista huokuu onnellisuus ja ottamaan selvää että miten he elättävät itsensä ja mihin he törsäävät rahansa. Uskallan väittää, että vastaus on hyvin harvoin perinteitä noudattava reitti tai varsinkaan pakonomainen tarve omistaa yhtään mitään.

Armollista perjantaita just sulle. 🙂

jessica

8 vastausta artikkeliin “AJATUKSIA AAMU 5:LTÄ / BURN OUT”

  1. Hienoja ajatuksia, pisti miettimään kun ite oon just ku se kuvailemasi nuori tyttö, joka tavottelee kaikessa täydellisyyttä. Ja sit ku joku juttu ei suju täydellisesti, tulee itsesyytöksiä ja kokee olevansa paska ihminen muihin verrattuna.

    Oon kirjotellu syksyllä itekki samasta aiheesta, mutta enemmänkin lukiolaisen näkökulmasta. Kiva huomata että tästä aiheesta puhutaan!

    Oot inspiroiva tyyppi, kiitos <3

    http://elamansiivin.blogspot.fi/2017/11/uupumuksen-veitsenteralla.html?m=1

    • Tosi hienoa, että näistä puhutaan edes jossain määrin. Aikoinaan myös himo-lukioilaisena, täydellisyyttä tavoittelevana stressipallona pyörineenä pystyn samaistua. Rauhallista ja hyväksyvää, onnellista elämää sinne! <3

  2. Juuri tämä mistä kirjoitat on keskeisin syy omiin mielenterveysongelmiini. Tunnen olevani huono ja epäonnistunut, kun en millään pysty tekemään kaikkea sitä mitä muka ”pitäisi”. Suoraan sanottuna ahdistaa kuulla ikäisistäni nuorista aikuisista, joilla on talo, auto, lapset, työt, opiskelut, aina huoliteltu ulkonäkö ja mitä vielä. Ei siinä mitään jos asiat siten sattuu menemään, mutta ei kaikki halua samanlaista suorituskeskeistä elämää, joka pyörii materian ja saavutusten ympärillä. Miksi naiset vaatii itseltään ja naisilta vaaditaan niin paljon?

    • Se on aivan älytöntä. Mä oon itse siinä mielessä iloinen, että en edes haluais sitä perinteistä elämää ja jos joku haluaa ja siihen nuorena ”pääsee” niin hyvä juttu hänelle. Kuitenkin, kannattaa tavoitella vaan sitä mitä oikeasti itse haluaa ja unohtaa se mitä muut tekee. Mä oon myös huomannut, että monesti Minna haluaa sitä mitä Marilla on ja Mari sitä mitä Minnalla on. Kukaan ei osaa arvostaa omia saavutuksiaan.

      • Tämä on ihan totta. Minulla on vielä paljon työstettävää asian kanssa. Helposti unohtuu kaikki se mistä on selvinnyt ja miten pitkälle on jo tiensä raivannut. En kyllä itsekään halua perinteistä elämää. Oikeastaan haluaisin vain työn jossa voi olla oma itsensä ja pari koiraa : D

  3. Tosi hyvä teksti! Itse olen onnellisessa asemassa, enkä ole koskaan kokenut esimerkiksi vanhemmilta painostusta mihinkään suuntaan. Olen saanut harrastaa ja rellestää ja jo 22 vuotiaana olen löytänyt työn joka on samalla mulle intohimo. Sen lisäksi myös opiskelen yliopistossa, erittäin rennosti, itse en ole koskaan tavoitellut täydellisyyttä. Haluan vain olla onnellinen ja uskon löytäneeni siihen jo aika hyvät työkalut 🙂

  4. Kiitos tästä postauksesta, tunnistan kyllä itseni. Olen yliopistossa opiskeleva, vieläpä yhteiskunnan mukaan ”hyvää ja tuottoisaa” alaa. Yritin valmistua nopeammin ja etsin koko ajan työtä opiskelun rinnalle, koska koin olevani laiska, vaikka tein tutkintotavoitteisesti kahden eri tutkinnon kursseja. Myös yksityiselämässä oli kaikenlaisata meneillää. Ihan hemmetin typerä ajattelutapa näin jälkeenpäin.

    Kaiken huipuksi treenasin kovaa koko viime kevään ja aloitin opintojen vielä ollessa täysillä toiminnassa kesätyön. Työ oli henkisesti raskasta ja sitten tapahtui se kaikkein pahin, en enää jaksanutkaan ja joudun myöntämään sen niin töissä kuin itselleni. Olin hetken vapaalla ja sain muutettua työn osa-aikaiseksi, joka helpotti. Kiitos tästä myös esimiehelleni. Koko viime syksy meni lopulta ihan sumussa ja toipuessa ja ehkä ensimmäistä kertaa koskaan käsittelin asioitani. Nyt alkaa pikkuhiljaa tuntua, että elämä vielä voittaa ja kantaa. Terveydenhuollosta yritin hakea apua, mutta ainoa asia mitä olisin saanut, olivat lääkkeet helpottamaan nukahtamista ja mielialaa. Tähän kierteeseen en halunnut mukaan. Mahtavaa, että itse olet jo oppinut arvostamaan itseäsi niin, etteivät muut käytä sinua vain hyötymistarkoituksessa. Sen taidon toivon itsekin oppivani 🙂

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 37
Tykkää jutusta