AIDOT KUVAT

Mulla on pieni yliannostus treeni- ja ravintoaiheisista jutuista ja oonkin tässä nauranut, että miten ihmisiä voi kiinnostaa mitä mä syön ja miten paljon. 😀 Mutta mikäs siinä, kyllä mä kirjoitan jos te luette. Haluan silti korostaa sitä, että vaikka lukijat ovat mun yleisö niin teen tätä ennen kaikkea itseäni varten. Oon saanut ihan mahtavia onnistumisentunteita kirjoittamisesta ja huomaan, miten paljon sutjakammin tekstit syntyy verrattuna vaikkapa helmikuuhun. Mun on pakko saada kirjoittaa siitä, mistä itse haluan ja silloin kuin haluan. Eli nyt tarvitsen jotain muuta ajateltavaa, muuta postattavaa ja toivottavasti teillekin kelpaa jokin muu luettava tähän väliin.

 

Ajattelin siis kirjoittaa valokuvaamisesta. Sehän on ihan valtavan suuri osa bloggaamista ja saattaa olla, että hyvät kuvat voivat joskus pelastaa huonon tekstin.

Me ollaan oltu Juuson kanssa enemmän tai vähemmän innostuneita kameroista ja kuvaamisesta nyt ehkä parisen vuotta. Tai Juuson innostus on kyllä mun mittakaavalla aika paljon enemmänkin. Kellosta vaan meinaa loppua tunnit kesken, eikä aikaa vaan ole (=saa järjestettyä) ikinä riittävästi kaikkiin juttuihin. Ja juurikin tässä kuvaushommassa tulee äkkiä turhautuminen vastaan, jos ei saa tuotettua mitään ulos ja vielä tietää sen, että kaikissa kamera-vehkeissä on melko paljon rahaakin kiinni. Tästä sais vähintään yhtä paljon aikaavievän harrastuksen, kuin fitness-kisaamisestakin mutta kaikesta ajanpuutteesta huolimatta ollaan kuitenkin otettu kuvia ja käytetty vapaa-aikaamme muuhunkin kuin Netflixin katsomiseen. Siitä mä oon ylpeä! Parantua ei voi muuta kuin tekemällä ja se koskee ihan kaikkea.

Koska Juuso tykkää tosi paljon kuvata niin mulle ei jää muuta vaihtoehtoa, kuin olla kuvattavana. Rehellisesti sanottuna mä inhosin sitä pitkän aikaa ja olin ihan pettynyt aina, kun katsoin otoksia. Mun oli huono olla itseni kanssa ja, kuten naiset yleensä niin olin mielestäni aina liian iso joka suunnasta katsottuna. Sitten meille tuli kinaa, kun mä haukuin jokaisen kuvan enkä osannut katsoa niissä mitään muuta kuin omia virheitäni. Ja sama se on varmaan kaikilla, kun on tottunut katsomaan itseään peilistä tietyssä kulmassa ja yleensä vielä joku tietty ilme naamalla niin onhan se nyt yllätys nähdä toisen ottama kokovartalokuva. Mutta nyt ajattelen niin, että mä näytän siltä miltä näytän ja olen tyytyväinen siihen. Vaikka mua on moneen kertaan kehuttu kauniiksi tai mitä milloinkin niin en näe sitä kyllä itse lainkaan. Kehuja on jotenkin todella vaikea ottaa vastaan, kun ne koskevat ulkonäköä eikä esim. jotain taitoa tai saavutusta.

Tää blogi on oikeastaan ollut tosi hyvä juttu kuvaamista ajatellen, koska mulla on joka päivä tarve saada kuvia. Oon myös ihan suunnitellusti halunnut laittaa IG-tilini uuteen uskoon ja oon ihan tyytyväinen siihen tällä hetkellä. Tarkoituksena on pitää kuvat pääosin laadukkaina, mutta myös välillä voin laittaa kännykkäselfien tuomaan rentoutta kaavaan. Ruokakuvat otan aina kännykällä ja softbox-valolla. Vaikka nämä ”paremmat kuvat” yleensä otetaankin äkkiä ennen salia, 12h naamassa ollut meikki päällä niin ne otetaan kuitenkin. Kuvien ottaminen on myös auttanut mua hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Mun kasvojen ”virheet”, pienet huulet, valkoinen iho ja mitä kaikkea nyt itsestäni löydänkään, eivät enää haittaa mua samalla tavalla kuin ennen. Kenestä tahansa saa otettua kauniin kuvan kovalla meikillä, tekorusketuksella ja heittämällä photoshoppia päälle. Ja onhan niitä kiva katsoa, todellakin! Mä vaan itse koen, että mun on helpompi ja parempi olla vaan minä. Osaa julkaisemistani kuvista en olisi vielä jokin aika sitten laittanut mistään hinnasta esille, mutta nyt oon ihan sinut kaikessa epätäydellisyydessänikin. Tiedän, että jokaisen hyvän kuvan takana voi olla aika monta epäonnistunutta otosta.

Mä en todellakaan pidä itseäni mitenkään kuvauksellisena, mutta se että pystyn olla oma itseni kameran ja Juuson edessä on vienyt kuviakin eteenpäin. Aika monet kuvat, mitä julkaisen on ns. tilannekuvia ja me karsitaan suurimmaksi osaksi ne tekemällä tehdyt poseeraukset pois. Juuso ottaa kuvan monesti silloin, kun mä rikon jonkun asennon tai ilmeen ja silloin niistä tulee aidompia. Jos kuviin sais välitettyä jonkun tunteen niin se olis ihan mahtavaa ja mun mielestä koko kuvaamisen idea onkin siinä! Sellainen tietynlainen feikkiys menee koko ajan kauemmaksi siitä, mitä itse haluan olla tai mitä haluan edes ympärilleni, enkä valokuvauksellisestikaan tykkää liian tehdyistä kuvista. Oli se sitten mallin epäaitous tai muokkauksen yliampuvuus. En mä laittais vastaan olla Kim Kardashianin näköinen, mutta oon tajunnut että jonkun muun ihmisen ulkonäön tavoittelu on aika hiton turhaa. Niin klisee kuin se onkin niin itsevarmuus on kauneinta. Muutenkin erilaisuus, erilaiset ihonvärit, pisamat, hörökorvat, raot hampaiden välissä, oranssit kulmakarvat ja kaikki normaali-kauneusihanteesta poikkeava on just älyttömän kaunista.

 

Tämä somen aikakausi ja siihen vielä lisättynä fitness-kilpaileminen pyörii niin valtavasti ulkonäön ympärillä, että se vie helposti mukanaan. Oli bikini fitness -streotypia mikä tahansa niin mä en halua liittyä mihinkään klaaniin. Haluan tehdä omaa juttuani just omalla tyylilläni ja ihan vaan itseäni varten. Tarvittaessa laitan tissit vähän korostetummin esille sinä kisapäivänä, mutta se riittää – Hyväksyn, että tietty ulkoinen olemus on osa kisalookkia. Mulla ei ole mitään syytä tai tarvetta heruttaa salilla, kaupassa tai toisen häissä tilanteeseen epäsopivalla pukeutumisella. Joskus aikoinaan mulla oli joku lapsellinen tarve korostaa kaikessa pukeutumisessa ”lihaksia” tai sitä että käyn muuten salilla, mutta enää se ei muuta kuin naurata. Oon tosi onnellinen siitä, että mulla on paljon muutakin elämässäni eikä tarvitse jatkuvasti miettiä että miten saan viestitettyä muille mun sali-minää. Mitä enemmän harrastuksesta tulee osa jokapäiväistä elämää sen vähemmän sitä tarvitsee muille selitellä. Kunhan tekee itselleen.

jessica

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

 27
Tykkää jutusta