ÄLÄ HEI OO TOLLANEN

Meinasin, että en kirjoita aiheesta omia muistiinopanojani pidemmälle, koska todennäköisesti ainoastaan lietson, mutta eihän tässä pian voi kirjoittaa enää mitään jos tolle linjalle lähtee. Oon saanut viime aikoina totuttua enemmän palautetta mun vakavavuudesta. Tai ehkä ollut vaan enemmän tekemisissä ihmisten kanssa ja todellisuudessa suhdeluku on pysynyt samana, koska ainahan mua on sellaiseksi kuvattu ja kehotettu, että ”älä hei oo niin vakava”.

Mä oon itse ihan tietoinen asiasta ja aivan samalla tavalla, kuin ylipainoiselle vihjailu yhden tutun onnistuneesta painonpudotuksesta ja tiedottaminen pullassa olevasta sokerista on pelkästään toisen tyhmänä pitämistä, niin on luonteenpiirteisiinkin tarttuminen. Mun vakavuus on voimakas piirre minussa ja sellainen, mikä ei lukeudu myöskään omiin suosikki-ominaisuuksiini. Sen vuoksi tai sen ansiosta kaikki mun voimassa olevat ihmissuhteet, parisuhdetta lukuunottamatta, ovat luonteeltaan jonkinasteisia ammattisuhteita. Joskin suurin osa onneksi melko vaivattomia sellaisia, eivätkä turhan asiallisia kuitenkaan. Mun kanssa ei jutustella muuten vaan, vaan muhun ollaan yhteydessä ja tottakai tunnen, että välillä pullo viiniä tekis mulle todella hyvää. Niin hyvää, että voisin jopa luopua omista juomiseen liittyvistä periaatteistani.

Mä oon antanut monesti halukkaiden lukea rivien välistä, että ”heh heh, elämässä on välillä vähän kaikenlaista”, eikä nää asiat ole dieettejä, silmätulehduksia tai vatsaleikkauksia. Eli niitä vakavempia asioita, joita saatan tuoda välillä sosiaalisessa mediassa esille ikään kuin elämän haasteina. Henkilökohtaisesti mun elämä on ollut ihan aina vakavaa ja pyörinyt oikeasti vakavien aiheiden ympärillä. Tällä hetkellä menee moneen muuhun hetkeen nähden aika hemmetin hyvin siinä mielessä, että olen kaikessa vakavuudessani kyvykäs esimerkiksi kirjoittamaan blogia ja harrastelemaan tässä jonkinasteista luomista. Elämä tekee meistä tietynlaisia ja, vaikka mitään dramaattista vakavoittavaa asiaa ei tapahtuisi juuri nyt, niin se mitä on tapahtunut tai minkä tietää olevan edessä vaikuttaa ainakin muhun. Se on yksi mun unelma ja tavoite rakentaa uusi suhtautuminen elämään, mutta kisadieetillä muutos ei tule tapahtumaan. Tää on aivan liian vakavaa hommaa, tavoitteellisuus on sellaista, suorituspaineet ovat sellaisia ja itsekriittisyyteni on ehdottomasti sellaista. Ei itseään muuteta ihan noin vaan.

En oikeastaan juurikaan pidä siitä, miten helpoksi elämänviisauksien jakaminen on netissä tehty. Tutut ja tuntemattomat analysoivat sua ja antavat sulle satunnaisiin kohtaamisiin tai some-persoonaasi perustuvia neuvoja tai vielä pahempaa…niitä luonneanalyyseja! On olemassa fraaseja, kuten ”kyllä se siitä” tai ”päivä kerrallaan”, joita voidaan käyttää monessa tilanteessa mutta tietämättä tarkemmin kenelle ja milloin näitä käyttää, on tiedettävä jotain enemmän. Tottakai ymmärrän, että kyse on kommunikoinnista ja osallistumisesta, mutta ehkä pääsette kiinni syvempään ajatukseeni. Mulle tää kaikki some-säätö on ihan puhdasta ajanvietettä, eikä kukaan voi tietää millaisessa tilanteessa olen ollut vaikkapa vartti ennen jonkin jutun julkaisemista. Voi hyvin olla, että julkaisen kivan kuvan siitä syystä, että siitä tulee mulle itselleni parempi fiilis. Mitä enemmän postaan, sitä huonommin todennäköisesti voin. Kun mulla on kivaa oon aina hiljaisempi. Mä en koskaan julkaise sen takia, että mun feedi houkuttelis kaupallisiin yhteistöihin tai suuriin seuraajakuntiin tai, että saisin tehtyä siitä kauniin yhtenäisen. Sieltä löytyy kuitenkin sanoma, jos sen haluaa nähdä ja tiedän että joku tajuaa mistä on kyse.

Mun antama kuva ulospäin on todellisuutta paljon laimeampi ja oikea minä on vähintään sanavalmis ja fiksu. Oli se suomalaiselle miten ylimielistä tahansa sanoa, niin enhän mä mikään tyhmä ole. Tää kirjoittaminen tuo eniten ”mua” esille ja tällä on ihan aito merkitys mulle itselleni, vaikka pintaraapaisusta on edelleen kyse. Harvoin reagoin tosielämässä yhtä vaisusti mitä netissä. En todellakaan ole vapautunut itseni jossain 10sek insta-videossa, enkä voisi kuvitella kuvaavani itseäni kadulla pelleillen. Toiselle itkeminen on pyhää ja henkilökohtaista, mutta mulle se on juuri päinvastoin eli aito riemu on sitä mitä ehdottomasti vähemmistö mussa näkee. Jotta mun elämä olis enemmän naurua ja hauskanpitoa niin tyyliin kaiken pitäis muuttua ympäristössä, minussa, työssä, ihmissuhteissani ja ehdottomasti menneisyydessäni. Osaan myös kunnioittaa suuresti sitä kaikkea, mitä mulla on vaikka se on tehnyt musta tällaisen.

ARVASIN, ETTÄ TÄSSÄ KÄY NÄIN!

Tuntuu, ettei aika ole mennyt koskaan näin vauhdilla kuin nyt. Aamulla silmät auki ja hetken päästä ollaankin jo pää tyynyssä, koko ajan on viikonloppu tulossa mikä tarkoittaa yhtä viikkoa vähemmän kisoihin. Mä oon niin kova jännittämään, että varmaan pilaan hommani sillä jos ei mitään muuta ilmaannu tielle. Huomatkaa positiivinen asenne ja suomalaiselle tyypillinen kyky nähdä asioiden valoisat puolet. Ei, mutta jos rehellisiä ollaan niin onhan tää aivan mieletöntä odottamisen aikaa ja ihan pian ollaankin jo kisamatkalla. Mun hartain toive olisi se, että oon oikeasti kunnossa sinä päivänä kun auto startataan eikä tarvis stressata siitä. Oon pahimmillani todella kova stressi-ahdistus-möykky ja pahoitteluni jo etukäteen heille, jotka tulevat tänä vuonna kisaviikonloppuani lähietäisyydeltä todistamaan. Helppoa se ei tule olemaan, mutta selviätte kyllä. 😀

YOUTUBESSA UUSI VIDEO

 

Ennen kisoja on vielä muutamia asioita hoidettavana ja niitä onkin tarkoitus alkaa vielä tällä viikolla järjestämään.

  • Hotelli: OK, varattu.
  • Matkat: OK, menemme omalla autolla.
  • Väri: OK, varasin Jan Tanalta suihkurusketuksen.
  • Bikinit: Hoidossa. Haen bikinit parin viikon päästä Tampereelta. Niiden kanssa saa toki jännittää vielä.
  • Hiukset ja meikki: OK, varasin Katarina Lagukselta molemmat.
  • Korut: OK.
  • Liput: OK, kaikille hommattu.
  • Piilolinssit: Hoidettava ASAP! Kävin tänään ottamasta asiasta selvää, mutta mun täytyy ensin saada silmäni kuntoon. Mahdollinen silmätulehdus tai muuten vaan tosi ärtyneet tällä hetkellä.
  • Kampaaja: Varattu.
  • Hieronta: Hoidossa, varattu. Tämän viikon sunnuntaina ja sitten vielä kerran ennen kisoja.
  • Kynnet: Mietin liimattavia, mutta katsotaan…
  • Sokerointi/karva-asia: Mietin vielä tätä karvojenpoisto-operaatiota, että millä metodilla sen tällä kertaa tekisi. Ihohan mulla on superherkkä. Sama juttu ihon kuorinnan kanssa, eli täytyy hakea joku hellävarainen tuote.
  • Muuta merkittävää? Kerro, jos tulee mieleen.

Fiilis on kaiken kaikkiaan hyvä, vaikka olotilat vaihtelevat päivästä riippuen voimakkaastikin. Mua ei haittaa olla puolikuutamolla silloin, kun ei ole mitään tähdellistä tehtävää mutta tilanteet jotka vaativat läsnäoloa ja skarppaamista eivät tunnu kivoilta hoitaa jos käy hitailla. Tärkeintä olis pystyä olee stressaamatta turhia ja ottaa suhteellisen rauhallisesti, keskittyä treenaamisen lisäksi vahvasti lepäämiseen ja sitä rataa. Melko vastakohta sille, mitä moni normaalisti duunailee tässä suorittamisen maailmassa. Tuntuu nyt ehkä vähän hölmöltä avata näitä kisajuttuja täällä, kun kenenkään on vaikea päästä mun pään sisään jossa nää asiat pyörivät ympyrää yhä voimakkaammin, mutta eiköhän tästä kuitenkin kiinni saa. Joskus aikaisemmin kirjoitin siitä, että en löydä sitä sisäistä fitness-Jessicaa millään ja kisojen ajattelu ei herätä tunteita. Sanotaan vaikka niin, että tilanne on heittänyt häränpyllyä. Sama juttu koskee sitä ”tämän” lopettamista, kun nyt ei tekis mieli luopua enää millään. ARVASINHAN mä, että näin tässä käy.

Tässä on yksi elävä esimerkki siitä kuuluisasta intohimosta. Oonhan mä ennenkin todennut, että fitness on mulle sellainen maailman isoimmalla I-kirjaimella, mutta kun piti taukoa kilpailemisesta niin siinä se vähän hämärtyi ja ihan hyvä niin koska jatkuva intohimossa eläminen on jo pakkomielle. Kun vaan lähtee tekemään niin tunteetkin voimistuvat. Oli kyse sitten motivaatiosta, tuloksista (ja sitä kautta motivaatiosta), tekemisen laadusta ja rutiineista tai sitten sen tajuamisesta, että tää ei oo mua varten. Tekeminen vahvistaa tunteita ja mä nyt näköjään satuin tykkäämään tästä vieläkin. Tai taas. Toisaalta pakkohan sen on tässä vaiheessa tunteita herättää, että on saattamassa loppuun pitkää projektia ja kisojen jälkeen on sitten aika kasata ajatuksia kunnolla, kun on sielu ravittu ja saanut jossain kohti vähän etäisyyttä tähän kaikkeen.

Mä yritän parhaani mukaan nauttia tästä ajasta, koska kuten kirjoitin viimeksi niin nää on ne hetket mitkä jää mieleen. Enhän mä missään nimessä tahdo luoda hyvästä reissusta huonoja muistoja! 🙂

 

KOSKA AJATUS KILPAILEMISEEN?

Ei meinaa oikein meikäläisellä enää aivotoiminta riittää kiinnostavan tekstin muodostamiseen ja täytyy myöntää, että näin 5 viikkoa ennen kisoja alkaa olee takki melkoisen tyhjä. Tähän asti oon yrittänyt parhaani mukaan revetä joka suuntaan, mutta nyt olen herännyt siihen todellisuuteen, että tässä sitä mennään. Näiden viimeisten viikkojen aikana kunto hiotaan esille. Lihasta ei rakenneta ja melko rasvaton kuntokin saisi jo alkaa olemaan, mutta timantin hiontaa vielä tapahtuu. Taisteluntahtoa vaaditaan ihan hitosti ja muistan, että joka kerta viimeinen kuukausi on todella raakaa menoa jaksamisen puolesta ja sellaista, että vaikka olis vetänyt tosi kovan puolvuotisen dieetin niin viimeisen kuukauden aikana luovuttaminen käy mielessä aina jossain kohti. Tämä on se vaihe, mikä jää mieleen pysyvästi ja pitkään ja mikä kuuluu unohtaa ennen kuin suunnittelee seuraavaa kisoihin valmistautumista. 😀

Viikko sitten tehtiin radikaaleja muutoksia ruokavaliooni ja sehän tuntuu jo ihan mukavasti. Kierrätän edelleen neljää erilaista ruokkista viikossa, mutta sisällöiltään ne ovat sekä entiseen että toisiinsa verrattuna selvästi muuttuneet. Kyse on siis hiilarivaihteluista, jossa on korkeahiilarista ja hiilaritonta päivää sekä kaikkea näiden väliltä. En tule avaamaan sisältöjä tai määriä sen tarkemmin, koska enää ei ole kyse sellaisesta syömisestä mitä voisin suositella eteenpäin. Kisadieetillä kunnon kiristäminen viedään äärimmäisyyksiin ja jossain vaiheessa tulee eteen steppi, jossa terveellinen ja monipuolinen ruokavalio ei ole enää täysin aiheellinen. Kaloreita on vähän ja kulutusta on paljon. Tästäkin huolimatta voin silti sanoa, että omalla tavalla nautin jokaisesta dieetin vaiheesta ja verestän muistoja, herätän omia ajatuksiani ja ehkä vähän haaveilenkin.

On hirmu tärkeää ja oleellista tiedostaa millainen on hyvä ja vaadittava pohja, jotta tällaista rumbaa on mitenkään ”järkevää” (huono sanavalinta) toteuttaa. Kilpailin itse ensimmäisen kerran vuonna 2012 ja siitä suhteellisen tiheään tahtiin muutaman vuoden. Sen verran, kun sitä nyt putkeen jaksoi vetää tukka putkella. Tämän jälkeen tuli pidettyä luovaa taukoa ja laitettua elämää sekä ajatuksia kasaan, ehkä vähän terveydellisiäkin haasteita oli tarttunut matkan varrella mukaan, koska mä vaan tein ja tein ajattelematta sen kummemmin, että mitä ja miksi… Mitään saarnaa en kuitenkaan ajatellut kirjoittaa, mutta onhan se tähän päivään mennessä käynyt selväksi, että kilpaileminen vaatii kaverikseen myös palautumisen. Sitä ei saisi koskaan vähätellä, eikä kilpaileminen tai menestys saa nousta hattuun, järkevyyden tai terveyden edelle. Monesti olenkin todennut, että en ollutkaan superihminen ja yhtä usein olen todennut, että moni muukin uskoo olevansa ikuisesti jaksava ja toimiva kone.

Vasta kilpailutaukoni mahdollisti sen pohjan luomisen, mikä oli alkujaan multa puuttunut kun fitnekseen hurahdin; Fitnessurheilun pohjalla on oltava täysin ongelmitta pyörivä, kyseiselle yksilölle optimaalinen ruokavalio ja tulosta tuottava treenisysteemi, riittävä lepo ja kehonhuolto. Elämän tulisi olla tasapainossa ihmissuhteiden ja talouden osalta nyt ainakin. Kukkaro pitää totta tosiaan olla kunnossa, jos meinaa minimoida stressin ja pystyä syömään laadukkaita lihoja ja kasviksia ympäri vuoden. Tämän jälkeen vasta ajatusta kilpailemiseen. Mun vahvuus on aina ollut sisukkuus ja kova tahto, mutta ne yksinään eivät riitä. Toisaalta ilman niitä tuskin voi onnistua senkään vertaa ja onhan se henkinen puoli ehdottomasti oleellisin tekijä. Intohimon ja sataprosenttisuuden yhdistäminen inhimillisyyteen ja järkevyyteen onkin se vaikein juttu. Taas yksi syy, miksi täytyy palkata valmentaja.

Kannattaa miettiä, että haluatko kokeilla mitä kisaaminen on vai oletko niin tosissasi, että haluat hakea ihan oikeasti menestystä ja panostaa kaikkesi. Siinä on kaksi TÄYSIN eri lähestymistapaa. Pidätkö itseäsi niin hyvänä, että mahdollisuudet menestykseen ovat olemassa? Jos vastaat kyllä niin hommaa itsellesi julman totuuden laukova valmentaja, vaativa valmentaja, jonka kanssa onnistuu rakentaa tarvittava paketti ja joka näkee sinussa potentiaalin. Ei pelkkää rahatukkua. Kukaanhan ei ole täydellinen ja kaikilla riittää tehtävää tässä lajissa, oli taso mikä tahansa. Jos valmentaja ei anna sinulle haastetta niin etsi joku, joka antaa. Tätä voi tehdä tosi monella eri tavalla, mutta sali ja treenaaminen itsessään on oltava sydämen asia. Askeettinen syöminen ei voi tuottaa minkäänlaista ongelmaa. On oltava hulluutta ja niin suurta päättäväisyyttä, että nämä perusasiat tulevat täysin vaivatta selkäytimestä myös silloin, kun ei huvita ja tekis mieli sitä tai tätä. Mielen lujuus ja katse tavoitteessa. Donitsit eivät voi olla top5 –listalla, vaikka ne hyvältä maistuvatkin.

Näillä ajatuksilla kohti tulevaa!

OTA MYÖS YOUTUBE SEURANTAAN