HAITALLISET SELVIYTYMISMEKANISMIT

Hyväksynnän tarve asuu todennäköisesti meissä jokaisessa jollain asteella, mutta hyvin monessa myös niin voimakkaana, että sen kuluttavuus on käsin kosketeltavaa. Se ei missään nimessä saisi olla tekijä, mikä ohjaa meitä meidän valinnoissa, mutta sellainenhan se nimenomaan on. Me heitetään aivan liian usein ja helposti muiden käsiin se, että voidaanko olla itseemme tyytyväisiä ja pyritään miellyttämään jopa ventovieraita ihmisiä. Miltä mun pitäisi näyttää ja mitä saavuttaa, että musta tykättäis enemmän? Kuka on määritellyt sen, että täytyy olla tietynlainen ollakseen jotain? Voi olla, että tämä on enemmän ”naisten juttu” ja sehän on fakta, että naiset pyrkivät hyvin harvoin esimerkiksi ulkonäköään muokkaamalla hakemaan hyväksyntää miehiltä. Me haetaan sitä nimenomaan toisilta naisilta ja monella on vieläpä ”ne tietyt toiset naiset”, joilta sitä hyväksyntää olis kaikista palkitsevinta saada.

Mä itse huomaan, että mitä stressaantuneempi olen niin sen helpommin pieni hyväksynnän tarve lyö päälle. Ihminen alkaa luonnostaan ruokkia tätä miellyttämällä muita tai haalimalla itselleen ihan hitosti liikaa vastuuta. Syntyy sellainen suorittamisen kierre, josta poispääsy ei käy helposti. Eli tähän samaan kategoriaan menee liioiteltu vastuunotto. Siis ihan turhaankin, sellaisissa tilanteissa joissa sitä ei todellakaan tarvitsisi tai edes kannattaisi ottaa. Joko henkilö on jo entuudestaan täysin finaalissa, eikä hänellä todellisuudessa olisi lainkaan voimavaroja vastuullisen tehtävän hoitamiseen tai sitten hän ei edes osaa tehtävää hoitaa, mutta ilmoittautuu siitäkin huolimatta vapaaehtoiseksi. Sehän on tavallaan itsekunnioituksen puutetta, eikö vain? Ajat itsesi täydelliseen kuseen. Et arvosta omaa jaksamistasi ja lisäksi pidät itseäsi ehkä parempana kuin muut. Et luota, että joku toinen osaisi hoitaa tehtävän sinun mittapuullasi ”tarpeeksi hyvin”. Mitä enemmän teet ja hoidat, sen arvokkaampi olet. Lisää meriittejä, titteleitä ja merkintöjä kalenteriin niin pisteet nousee.

Dieettiruokia ei ole tullut ylianalysoitua, vaikka ne eroavat täysin aikaisemmista ja yleisen käsityksen mukaan rasvaa polttaakseen tulisi syödä rasva+proteiini -painoitteisesti.

Kun soppaan lisätään vielä asioiden loputon miettiminen ja omien johtopäätösten vetäminen niin menee varsin hyvin… Ylianalysointi ei ole kehittävää ajattelua, vaan märehtimistä ja murehtimista. Mä käytän itseoppimisessa paljon omien tekemisteni, kokemusteni, ajatteluni sekä käyttäytymiseni analysoimista, mutta se eroaa selvästi ahdistavasta spekuloinnista. Oon ehdottomasti taipuvainen myös ylianalysointiin silloin, kun koen epävarmuutta tai oon esimerkiksi pettynyt itseeni. Voisinkin väittää, että spekuloiva ihminen on varsin raskas tyyppi. On raskasta olla itse siinä tilassa ja on raskasta olla sellaisen ihmisen lähellä.

Esimerkiksi laihduttamisessa on mun mielestä todella harvoin kyse siitä, että henkilön toive olisi vaan laihtua. Siinähän on kyse siitä, että me halutaan tuntea olomme hyväksytyksi. Peilikuva, vaakalukema ja omaan makuun väärän kokoiset vaatteet aiheuttavat pettymystä, häpeää ja pelkoa siitä, ettei olla tai tulla koskaan olemaan tietyissä mitoissa. Muutosprojektien taustalla olevat syyt pitäis kaivamalla kaivaa esiin, jotta lopputulos olisi palkitseva, eikä pelkkää vikojen etsimistä. Oon varma siitä, että negatiivisella ja tuomitsevalla, itseinhoa huokuvalla lähestymistavalla ei tulla koskaan olemaan tyytyväisiä itseensä. Sillä ei ole merkitystä mitä henkilö painaa tai miltä hän näyttää, koska fokus on aina uudessa viassa. Me ylistetään sellaisia piirteitä, kuin päättäväisyys, kurinalaisuus, tahdonvoima ja kilpailuhenkisyys, mutta ei noiden listaamisesta ainakaan mulla tule kovinkaan hyvä olo. Päinvastoin. Tiedän omaavani itse kaikki listan piirteet, mutta ne eivät ole niitä ominaisuuksia joilla vahvistan positiivista suhdetta itseeni. Esimerkiksi tämä käynnissä oleva kisoihin valmistautuminen on menty aika päinvastaisella asenteella. En osaa vielä sanoa, että tulenko pääsemään kisakuntoon mutta oon kuitenkin paljon tyytyväisempi itseeni kuin koskaan aikaisemmin. Oon oikeasti ollut itselleni todella armollinen koko projektin ajan ja pitänyt koko ajan mielessäni sen, että mun ei ole pakko. Saan ja voin lopettaa tämän ihan koska vaan, enkä ole päätökselläni pettänyt itseäni tai ketään muuta. Tämäkään ei poista sitä tosiasiaa, että rankkaa on totta tosiaan ollut mutta se mitä ajattelen itsestäni on erittäin hyvällä mallilla.

En väitä, että olisin missään nimessä mestari stressinhallinnassa mutta oon rakentanut ihan toimivia ratkaisuja ja korvannut huonompia suhtautumistapoja paremmilla. Esimerkiksi näin dieetillä, kun kaikki tuntuu puskevan yhtä aikaa päälle: treenit, työt, koulutus, ihmissuhteet, väsy, toisinaan nälkä, henkilökohtaiset odotukset jne., olisin ennen ajatellut ”voi ei, apua, paniikki”! Nykyään yritän suhtautua tähän hommaan rauhallisemmin. Mun keho yrittää selvästi viestiä jotain ja nyt on painettava jarrua tai mennään päin seinää — sehän on hienoa, että opin tunnistamaan rajani. Oon kokeillut moneenkin kertaan, miltä tuntuu ajaa itsensä ihan loppuun ja sanoa joka asiaan kyllä. Tämän vuoden teema on aivan ehdottomasti itsekunnioitus ja ei:n sanominen. Näillä ei ole mitään tekemistä epäonnistumisen tai laiskuuden kanssa. Ei ihmisen kuulu tehdä koko ajan perse ruvella hommia, eikä jokaista vapaa-ajan minuuttia kuulu täyttää työllä tai opiskelulla; stressi on stressiä, oli se fyysistä tai psyykkistä. Oman ajan ottaminen, omien mielipiteiden takana seisominen, ei:n sanominen ja epämiellyttävistä asioista kieltäytyminen eivät ole itsekästä toimintaa! Joustava ja kompromisseja tekevä on fiksu, mutta kenenkään kynnysmattona ei kuulu toimia.

Monesti (me naiset) myös huomioidaan muita ja muiden toiveita niin paljon, ettei vaan tarvitsisi kokea syyllisyyttä siitä, että ei huomioinut muita tarpeeksi. Ja auta armias, jos joku suuttuu. Myönnän todellakin sen, että mulle oli aikoinaan kaikista tärkeintä etten vaan suututa ketään ja se meni kaiken muun edelle. Enkä siltikään ole onnistunut olemaan suututtamatta muita, koska suuttujat suuttuu syystä tai ilman. Viestiin vastaamisen sävy tai vääränlainen katse olivat selviä suuttumuksen merkkejä, kunnes tajusin että ihmiset reagoivat kaikki tavallaan ja usemmiten mun uskomukset suuttumisesta olivat täysin aiheettomia ja selittyivät kiireellä tai ihan vaan erilaisilla tavoilla ja tottumuksilla. Ja mitä sitten, jos joskus tulee vähän eripuraa? Kenenkään elämäntehtävä ei ensisijaisesti sais olla se, että yrittää vaan miellyttää ja miellyttää ja miellyttää tai parantaa ja korjata muita, kuin itseään. Täytyy luottaa siihen, että omalla esimerkillään pystyisi innostaa muita ja hyväksyä myös se, että kaikki ei tule tykkäämään siitä mitä teet, eikä sille voi mitään. Ihmisillä on valtavasti omia ongelmia, joiden vuoksi he käyttäytyvät tavallaan. Mun ei tarvitse muuttaa itseäni sen vuoksi, että jonkun toisen prosessi itsensä kanssa on kesken. Ihmiset voi huonosti ja ne purkaa sitä muihin, provosoidutaan helposti ja juoruillaan perättömiä. Se ei ole mun ongelma.

Tyylilleni uskollisena ja vakuuttavasti edustavana valmistuin viime viikonloppuna Suomen Fitnessurheilu ry:n viralliseksi valmentajaksi Vierumäeltä 😀

Ja loppuun vielä yksi haitallinen selviytymismekanismi, eli yli-kiireinen ja yli-suunnitelmallinen elämä. Kun tekee tiukkaan laadittuja suunnitelmia niin tottakai siitä tulee riittämätön, stressaantunut ja epäonnistunut olo koska asiat eivät koskaan mene suunnitelmien mukaan. Syy siihen, miksi mä en tykkää tai kannusta itseäni enää yli-kontrolloituun sääntöelämään, jossa kaikki täytyy perustella mielellään järjellä ja taulukoilla, on yksinkertaisesti se, että hukkasin siinä tohinassa itseni aikoinaan. Tällöin mieleen tulee jatkuvalla syötöllä lisää vaatimuksia, ToDo-listoja ja paskaa oloa siitä kun ei repeä yhtä aikaa joka suuntaan ja asioita jää hoitamatta. Ihan hemmetin ahdistavaa jo ajatuksenkin tasolla. Jos työnteko tai treenaaminen olisivat mulle ”rasti ruutuun” -mentaliteetilla suoritettavia pakkoja niin todennäköisesti olisin erittäin onneton. Oma intuitio on korvaamaton työkalu, kun sitä oppii käyttämään oikein. Tiedän, että se ei ole kovinkaan tieteellinen termi, mutta väliäkös tuolla. Ei kaiken tarvitsekaan olla! Mä ainakin uskon siihen, että ihminen tunnistaa ja aistii mikä on kannattavaa riskinottoa ja mikä taas pelkoa, mikä palkitsee mahdollisesti myöhemmin ja mikä tulee ainaostaan kuluttamaan. Kenen lähellä kannattaa olla ja kuka ottaa enemmän kuin antaa.

VIIMEINEN KISAKAUSI?

”Jos mä saan tän kunnialla maaliin..ja nyt ei puhuta sijoituksista vaan, että mä olisin itse tyytyväinen mun tekemiseen. Tähän asti oon. Niin kyllä tää sitten on aika lailla antanut mulle sen mitä mä voin tältä pyytää.”

Ikinä ei voi sanoa, että ei ikinä. Ja näissä piireissä moni on käynyt viimeisen kisansa jo viisi kertaa, koska onhan se usein sen verran rankkaa että on normaalia välillä haluta lopettaa. Itse oon valmistellut ja yrittänyt valmistuautua mahdollisimman hyvin psyykkisesti viimeiseen kauteeni kuluneen vuoden aikana. Mitä se käytännössä sitten tarkoittaa?

Jollain tapaa sitä on tottakai alkanut määrittää itseään ”kisaajana”, eikä mistään roolista ole helppo päästää yhtäkkiä irti. Mä en vaan itse osaa sanoa, että onko ”kisaajan” rooli enää pitkään aikaan ollut sellainen mitä tarvitsen, mutta ainakin se on ollut hyvä ja sallittu perustelu omille valinnoille. Treenimäärille, tavalle syödä ja ennen kaikkea sille mitä olen elämässäni priorisoinut. Mä en ole koskaan kokenut minkäänlaista tarvetta perustella muille tekemisiäni, mutta itselleni senkin edestä. Nykyään mulle riittää perusteluksi esimerkiksi Always Move Forward, mikä on yksi mun motoista tässä elämässä. Tällä hetkellä mulla on aavistus siitä mitä haluaisin tehdä, mutta ei vielä mitään selkeää suunnitelmaa. Elämä on projekteja, mutta mulle voisi tehdä ihan hyvää elää hetki ilman sellaista jotta saisin auki ihan uudenlaisia ovia.

Olen oppinut kilpailemalla aivan valtavasti todella kallisarvoisia asioita, jotka ovat vieneet mua eteenpäin ihmisenä ja esimerkiksi valmentajana. Kaikki opittu tulee vielä syventymään, kunhan tiedot ja taidot joutuvat tosielämän tulikokeeseen ja sitä mä juuri odotankin. Ne hetket, kun on pakko pysähtyä, kelata taaksepäin ja suunnitella tulevaa, yleensä vaativat myös jostain luopumista. Tässä tapauksessa se ”jostain” voisi olla kilpailutavoite. Tunnen, että alan olee valmis, mutta se on vaatinut tosi paljon tietoista vastuun ottamista. Kuitenkin — jos mä olisin siellä missä haluaisin olla niin mitäänhän ei tarvitsisi muuttaa. Eli en ole tyytyväinen mun elämän tasapainoon. En havittele tilannetta, jossa mulla ei olisi mitään intohimoa (päinvastoin) mutta voisi olla aika päästä nauttimaan työn hedelmästä. Ei tarvitse enää harjoitella elämää varten vaan alkaa elää. Ja mitä tulee siihen elämän tasapainoon ja intohimon yhdistämiseen niin siinä mulla riittää tehtävää käytännön tasolla. Ajatuksissani olen asian kanssa melko pitkällä jo.

Motivaatio ei ole ollut mulle ongelma, ja oonkin ollut ihan super-motivoitunut tähän isoon prosessiin. Eli siis viimeiseen kisakauteen. Mä tajusin, että ihan kaiken täytyy muuttua jos haluan lopettaa tyytyväisenä. Tarkoittaa treenaamista ja syömistä, mutta ennen kaikkea mun suhtautumista itseeni, fitnekseen, täydellisyyden tavoitteluun, stressinhallintaan ja tavoitteenasetteluun. Että toisin mun urheilemiseen ja myös mun työhön enemmän sitä Jessicaa mikä oon kotona. Eli vaikka osaan niin mun ei tarvitse olla jäykkä, virallinen ja kaavamainen, kun voin ihan yhtä hyvin olla vaan Mä ja tehdä juttujani just niin kuin itse hyväksi koen. Itsevarmuus lisääntyy huimasti, kun lopettaa muiden hyväksynnän hakemisen ja asioiden miettimisen aina siltä kantilta että ”mitäköhän multa odotetaan nyt”. Tätäkään olisin tuskin sisäistänyt koskaan näin hyvin ilman kilpailemista.

Vielä ei silti ole lopettamisen aika vaan nyt mennään samaan tahtiin eteenpäin ja pidetään lippu korkealla! 🙂

AJATUKSIA AAMU 5:LTÄ / BURN OUT

Heräsin 04:45 ja ajattelin, että turha kai tässä enää on takaisin sänkyynkään mennä. Saapahan aloitettua päivän hyvissä ajoin ja hommia eteenpäin. Nyt kello onkin jo 6, muutama työjuttu laitettu eteenpäin ja aamukahvi kädessä. Tässä vaiheessa alkaa kaduttaa, ettei mennyt peiton alle vielä kun siihen oli mahdollisuus. Mutta näillä mennään ja tälle päivälle olinkin varannut puolikkaan home office -päivän, joista olen karsinut viime kuukaudet oikein mallikkaasti. Ei ole ollut viisaimpia päätöksiäni. Niitä on p_a_k_k_o pitää joka viikko, mikäli aikoo pitää langat käsissään.

Oon kirjoittanut jo pitkään luonnosta aiheesta, josta pitäis varmaan puhua enemmän koska se yleistyy ja siirtyy aikuisilta nuorille ja varmaan seuraavaksi jo lapsillekin.

Milloin sä otit ensimmäisen burn outtisi?

Mun henkilökohtainen, eka burn outti ei liittynyt millään tapaa siihen elämään mitä tällä hetkellä elän eli treenaamiseen, yrittäjyyteen tai edes siihen että olis liikaa rautoja tulessa yhtä aikaa, vaikka silläkin oli osuutta asiaan. Pitkään jatkunut ponnistelu sietokyvyn ylärajalla. Psyykkinen uupumustila. Oonhan mä näitä jaksoja kokenut siinä missä moni muukin, mutta ensimmäinen on jäänyt mieleen tosi pysäyttävänä kokemuksena. Olin silloin 17-vuotias ja ponnistellut todella järkyttävän myrskyn keskellä aivan liian kauan. Mä oon tehnyt pitkään paljon asioita yhtä aikaa ja taas olis kaikki edellytykset vetää överiks niin, että roiskuu. Se ei vaan mee enää niin, että x-määrä ”tehtäviä” sais mut sekoamaan kun se riippuu ihan niistä tehtävistä, keiden kanssa niitä teen ja miten niihin suhtaudun.

Suurin osa niistä ekan kerran aiheuttajista on vieläkin olemassa, mutta niiden vaikutus on harjoitusten ja ajan myötä muuttunut neutraalimmaksi. Lisäksi minä ihmisenä osaan sulkea itseni paremmin niiden ulkopuolelle ja juurikin tää on se mikä tekee muutoksen. Olen yksilö, jolla on oikeus ja velvollisuus laittaa itsensä etusijalle aivan kuten kaikki muutkin, todistetusti, tekevät. Nautin auttamisesta ja siitä, että voin vaikuttaa mutta siihen ei saa jäädä koukkuun. Tiedän, että kiltteys ja välittäminen ovat juuri niitä piirteitä joista otetaan irti niin paljon kuin irti lähtee. Olet hyödyllinen tarvittaessa. En ole millään tasolla kyynistynyt tai todennut, ettei sydämellisyys kannata vaan valikoinut tarkemmin miten arvokkaana sen jakamista pidän. Vastaus on, että hyvin arvokkaana ja varjelen sitä koko ajan enemmän ja enemmän jotta sitä riittää heille jotka ovat sen ansainneet.

Takaisin ajassa taaksepäin. Silloin 17-vuotiaana kaikki asiat olivat niin huonolla mallilla, että lopulta myös minä, muiden ja jopa omasta mielestäni maailman vahvin ihminen romahdin sisältä ja ulkoa, sydämestä ja päästä ja joka suunnasta mistä voi kuvitella. Mä oon monesti miettinyt, että ei hemmetti. Miten noin nuori voi jaksaa kantaa tuollaista käsittämätöntä taakkaa harteillaan joka ikinen päivä… Ei ihme, että oon ollut fyysisestikin niin oireileva ja sairas mutta onhan se totta, että mielikin hajosi ainakin joiltain osin vaikka se mun vahvuus olikin aina ollut. Jaksaa, kun kaikki muut olivat jo luovuttaneet. Mussa on sellainen piirre, että en luovuta ja se on sekä vahvuus että heikkous ihmiselle, joka tapaa tehdä asiat aika lailla täysillä muutenkin. Muistan, että oon pitänyt omaa sietokykyäni aika poikkeuksellisena jo (tai varsinkin) lapsena.

Kun ihminen romahtaa niin siinähän on niin sanottu ”viimeinen niitti”. Burn out…pitkään jatkuneen, kovan stressin päätepysäkki mikä liitetään työelämään ja opiskeluun. Se ei tietenkään tarkoita, että ongelmat olisivat sieltä lähtöisin vaan sinne ne päättyvät. Mähän olin aivan käsittämätön ylisuorittaja. Koulu-uupumus ei ole todellakaan oikea termi kuvaamaan asiaa, mutta mihin muuhun nuori kanavoi pahan olonsa kuin pakonomaiseen täydellisyydentavoitteluun koulussa? Mulla ei ollut viettiä päihteiden käyttöön ja hyvä niin. Olin viisas ja omalla tavallani myös hyvin kekseliäs. Tajusin kyllä hyvissä ajoin, miten ihminen menestyy. Luojan kiitos menestyminen tarkoittaa mulle tänä päivänä täydellisesti muita asioita mitä joskus aikoinaan kelasin, koska muutenhan mä olisin omissa silmissäni aika pahasti epäonnistunut luuseri. Haluaisin ihan oikeasti kannustaa ainakin nuorten vanhempia miettimään, että mihin suuntaan lasta haluaa ohjata. Jos ihmisellä on aito, itsestään lähtöisin oleva sisäinen motivaatio johonkin asiaan niin ei muuta kuin sitä kohti. Hienoa, jos se on akateeminen ammatti ja hienoa, jos se ei ole. Hienoa on se, että saisi tukea omille unelmilleen ja olla mahdollisesti tässä elämässä vapaa tekemään sitä mistä tykkää. Sitähän me kaikki halutaan? Voittaa lotossa ja olla menemättä töihin. Paitsi, jos tekee mitä tykkää jo nyt niin silloin menee töihinkin vaikka olis 5 milliä rikkaampi tänään kuin eilen.

Omassa työssäni tutustun ihmisiin hyvin kokonaisvaltaisesti ja 20-vuotiaat tytöt ovat lähes poikkeuksetta todella pahasti lirissä näiden juttujen kanssa. Heille kelpaa vaan täydellisyys ja mitään omaa ei uskalleta tehdä, koska painetta tulee erityisesti vanhemmilta ja kavereilta olla jotain ”suurta ja ihmeellistä”. Ja tähän, kun vielä lisätään tuohon ikäryhmään kuuluvat paineet ulkonäöstä niin lopputulos on katastrofi. Krooninen ja jatkuva väsymys sekä pitkään jatkunut ahdistus. Nää lähtee nuorilla liikkeelle usein opiskeluun liittyvistä paineista ja sieltä ne siirtyvät työelämään, mikä pitää sekin aloittaa opintojen ohella koska eihän se käy, että käyt vaan koulussa ja teet läksyt, esseet, ryhmätyöt, lopputyöt yms. Harrastukset ja kaikki kiva jää pois, eikä monilla nuorilla ole minkäänlaista sosiaalista elämää! Kun parikymppiselle annetaan palautetta niin pitäis hieman miettiä, miten oikeasti nuoresta mielestä on vielä kyse. Me ehditään kyllä repiä rahaa tämän elämän aikana ihan tarpeeksi monta vuotta, eikä yhdenkään 21-vuotiaan tarvitse olla ostamassa omaa asuntoa ja olla samaan aikaan yliopistossa (ja valmistua mielellään ennätysajassa), töissä ja taloyhtiön johtokunnassa. Aivan päätöntä.

On todella surullista, miten vahvasti nuorisoa kannustetaan näihin älyttömiin suorituspaineisiin ja hakeutumaan pelkästään ammatteihin, joista meidän käsityksen mukaan maksetaan hyvin. Että se olis jonkinlainen onnellisuutta lisäävä tekijä, kun totuus on kuitenkin se että sopivasti rahaa riittää erinomaisesti hyvään elämään. Ja totuus on myös se, että monella ei ole tuon taivaallista tietoa siitä mistä kaikkialta voi tienata aivan yhtä mojovat summat tililleen. Onnettomia ovat rahaan koukussa olevat ihmiset, eli ne jotka istuvat varojensa päällä ja ovat koko ajan töissä tienaamassa lisää, eivätkä ehdi nauttia mistään. Ja ne, jotka elävät yli varojensa. Minkä takia tehdään hankintoja, joilla ajetaan itsensä kuseen? Riskinottoa olisi se, että uskaltaisi luopua perinteisestä menestyksen mittarista eli rahasta ja pyrkisi aineettomampaan onneen. Sehän ei tarkoita sitä, että joko rahaa on hemmetisti liikaa tai sitten sitä ei ole ollenkaan. Mihin jäivät riittävästi ja sopivasti minulle? Suosittelen katsomaan ja etsimään ihmisiä, joista huokuu onnellisuus ja ottamaan selvää että miten he elättävät itsensä ja mihin he törsäävät rahansa. Uskallan väittää, että vastaus on hyvin harvoin perinteitä noudattava reitti tai varsinkaan pakonomainen tarve omistaa yhtään mitään.

Armollista perjantaita just sulle. 🙂