ANNA MÄ TOTEUTAN ITSEÄNI

Mä sain tänään tiedon, tai oikeastaan mun korviin kantautui juoru jonka mukaan mun omainen on kuollut. Tää osoittautui onneksi turhaksi huuteluksi ja kertoo vaan miten sekaisin jengi on, mutta siinä samalla kun meinasin saada auton ratissa paniikkikohtauksen ehti päässä pyöriä noin miljoona asiaa. Mä oon ihminen, joka arvostaa elämää todella paljon. Sen enemmän, mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi tulen eli perinteinen elämä opettaa -kuvio. Mä alan myös tulla yhä tietoisemmaksi siitä mitä haluan itselleni antaa. Se on harmittavaista, että yleensä jotain täytyy sattua ennen kuin me herätään mutta näin se vaan menee.

Mulle oma elämäni on itseni toteuttamista ja omana itsenäni olemista. Mä yritän nyt ihan oikeasti päästä tässä asiassa mahdollisimman pitkälle, koska oon huomannut miten valtavasti se vaikuttaa mun hyvän olon tunteeseen. Ulkonäön parissa touhuaminen työn ja oman elämäntavan puolesta voimistaa tätä, koska ellen tiedosta kuka mä oon ja mihin näillä teoillani pyrin niin tässä käy vielä hassusti. Ja tottakai tässä on koettu kaikenlaiset vaiheet aina ulkonäköpaineista suorituspaineisiin, muiden miellyttämiseen ja oman tekemisen kyseenalaistamiseen. Jos ajattelen itseäni valmentajana tai urheilijana, fitness-kilpailijana tai vaikka sosiaalisen median vaikuttajana niin kyllä mä tosi vahvasti itseeni uskon näistä jokaisella osa-alueella. Tiedän mitä kaikkea voisin ikään kuin parantaa, mutta jos syy on jokin muu kuin mun itse kokemani tarve kehittyä tässä asiassa niin en mä siihen lähde tämän enempää panostamaan. Esimerkiksi instagramin feedi on tällainen tai blogin kuvat. Kyllä mä tiedän miltä niiden ”pitäisi” näyttää ja mulla on kaikki mahdolliset apit feedin suunnitteluun ja vähän väliä päätän, etten laita enää yhtään amatöörimäistä kuvaa mutta ei se lupaus koskaan kauaa pidä. Koska mä haluan, että päivittäminen on mulle vaivatonta ja mun näköistä. Ei rajoittavia sääntöjä sen vuoksi, että saisin tuhat uutta seuraajaa.

Tavoitteet pitää mut elossa, vaikka niiden luonne muuttuukin vuosi vuodelta. Enää suurin haave ei ole pääsy yliopistoon, raha tai menestys muiden silmissä vaan aidosti omista kokemuksistani oppiminen ja sitä kautta kehittyminen. Esimerkiksi sellainen asia kuin ongelmanratkaisutaito on mun mielestä tosi harvinainen vahvuus yhtään kellään ja olis hienoa osata joskus näin uniikki taito. En siis välttämättä koe tarvetta kehittyä jollain mittarilla paremmaksi vaan lähinnä onnellisemmaksi ja elää sellaista elämää, jolla on mulle itselleni suuri merkitys. Osata ottaa yhä pienemmistä jutuista ilo irti ja olla entistä kiitollisempi ihminen. Iloinen ja sellainen kenen kanssa mun itseni ja myös muiden on hyvä olla. Se vaatii aika paljon rohkeutta, jos on ollut pitkään suorittajaluonne ja haalinut itselleen paljon. Mä ajattelen nimittäin, että oppiminen on parhaimmillaan silloin kun uskaltaa heittää vanhaa uuden tieltä pois ja jatkaa jollain tapaa kevyemmin. On liian raskasta yrittää kantaa kaikkea mukanaan, eikä luopuminen ole todennäköisesti lainkaan niin dramaattista miltä se kuulostaa. Helpottavaa korkeintaan.

Mitä tahansa muuta voi saavuttaa, kun pyrkii ennen kaikkea olemaan ihmisenä moniosaaja. Siis, jos mä haluan enemmän rahaa niin mun täytyy tehdä enemmän töitä ja, jotta mä pystyn ottaa lisää asiakkaita on mun kehityttävä taidollisesti vielä tosi paljon. Nää taidot liittyy jämäkkyyteen, organisointikykyyn, stressinhallintaan ja myös hyvin keskeisesti siihen ongelmanratkaisukykyyn. Näiden avulla saan lisää aikaa päiviini, mikä mahdollistaa lisää töitä tai jotain vielä parempaa, eli vapaa-aikaa. Mä tuun hyvin toimeen, enkä tarvitse mielestäni yhtään mitään rahalla ostettavaa lisää. Jos mun olis ihan pakko sanoa mitä rahalla ostettavaa haluan niin mä en keksi mitään. Matkustaminen ei onnistu pelkästään rahalla, jos ei ole aikaa lähteä minnekään eli sitä en voi valita (= suurin asia mitä haluaisin). Mua ei kiinnosta pätkääkään omistaa omaa asuntoa tai uudempaa autoa, lisää kenkiä, laukkua, koruja…. Tekis oikeastaan vaan mieli avata jätesäkki tohon lattialle ja heittää puolet kaappien sisällöstä sinne jo nyt.

Tavoitteisiin pääseminen vaatii toki aina prosessin ja jonkinlaisen suunnitelman, millä päämäärä saavutetaan. Mä uskon, että näinkin epätarkka tavoite kuin oma onnellisuus ei vaan voi toteutua asettamalla itselleen sääntöjä tai rajoja vaan kyse on elämäntavasta ja asenteesta, mikä kehittyy pikkuhiljaa. Erityisesti kokemalla enemmän, olemalla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja uteliaalla elämänasenteella. Jos odottaa elämän olevan täydellistä ennen kuin sitä alkaa elää niin asiat menee pahasti pieleen. Mä oon syyllistynyt tähän aivan liikaa ja näen miten moni muu toimii ihan samalla tavalla. Ei voi ajatella mitä kaikkea tekis, JOS tai SITTEN KUN. Se aika on hemmetti soikoon ihan just ja nyt ja tässä.

Ennen mitään muuta on tasan yksi asia, mikä täytyy saada kuntoon ja se on positiivinen suhtautuminen itseensä. Me voidaan saavuttaa paljon kaikenlaista pakolla ja suorittaa läpi elämän, mutta itsensä toteuttamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Merkityselämän kanssa vielä vähemmän. Mulla on tällä hetkellä menossa omassa elämässäni selvästi sellainen ”jakso”, että pyrin kiinnittää huomiota siihen miten puhun itselleni ja millaisia ajatuksia päästän päivänvaloon. Tottakai mä tiedän monellakin tasolla mitä on hyvä itsetunto, kehonkuva jne., oon kirjoittanutkin näistä mutta niissä on aina työstettävää. Itsestään pystyy aina löytää uusia ulottuvuuksia, vahvuuksia ja ikävä kyllä myös niitä heikkouksia. Mä oon esimerkiksi käyttänyt paljon turhaa energiaa siihen, ettei mulla olisi oikeutta olla iloinen, keskittyä omaan tekemiseeni tai käydä vaikka treenaamassa tai reissussa jos/kun on tapahtunut jotain ikävää tai mulla on joku homma hoitamatta. Puhumattakaan some-aktiivisuudesta, vaikka se on yksi suurimmista osa-alueista mun työssä. Oon kokenut, että se olis vaan vastuutonta vaikka todellisuudessa kukaan muu ei voi tietää mikä merkitys mun kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin näillä jutuilla voi olla. Toisekseen oman työn tuloksesta on oikeus nauttia. Oli se sitten jonkin ikään kuin palkinnon ostaminen tai vapaapäivän pitäminen, mikä nyt pitäis olla ihan itsestäänselvyys. Tätä kautta yleensä homma myös pysyy mielekkäänä ja laadukkaana eli kaikki hyötyy. Moni työ, kuten omani, on myös sitä jatkuvasti töissä olemista mitä ei vaan voi koskaan jättää täysin työpaikalle. Se mikä näkyy ulospäin on vaan minimaalinen osa koko palettia.

Paljon muutakin, kuin pelkkä ulkonäkötavoite

Kaikki tää tavoitteisiin pyrkiminen alkaa toisinaan tulla vähän korvista ulos, että eikö edes saa olla hyvä tyyppi ilman että siihenkin jotenkin systemaattisesti pyrkii. ”Hymyile joka päivä vähintään yhdelle ihmiselle” ja rasti ruutuun, kun se on suoritettu. Ei voi enää lukea kirjaa tai katsoa Netflixiä ilman, että sillä olis jokin kehitysarvo. Mä en ainakaan halua hetkeen nähdä yhtäkään dokumenttia vaan alkaa opetella Harry Potterin vuorosanoja seuraavaksi ulkoa. Viihde alkaa kuolla tätä menoa kun tietoa tulee ulos joka tuutista. Se ei välttämättä ole niin raskasta, kuin jokin tieteellinen tutkimus tai teoreettinen julkaisu, mutta kuitenkin sellaista minkä äärellä täytyy olla hereillä. Ei näihin blogeihinkaan periaatteessa vois ihan mitä vaan kirjoittaa, kun joku pitää näitäkin oppimateriaaleina. Tätä ei ainakaan kannata pitää, koska mä vaan kirjoitan tunteistani. Sen vuoksi jaan hyvin vähän treeni- ja ruokavinkkejä, koska ette te tarvitse niitä. Niitä saa kun selaa mitä tahansa puhelinapppia ja sen takia ihmiset onkin jo ihan sekaisin, että mitä miksi ja milloin.

Oon tässä lähipäivinä juuri käynytkin muutaman keskustelun meistä ihmisistä, kun me ollaan just sellaisia että halutaan sitä mitä ei saada. Tai mitä ei olla. Toinen tarvitsee tavoitteen ja toista alkaa jo vähän tavoitteellisuus nyppiä. Ja tän voi viedä ihan miten pitkälle tahansa rakkauselämään tai työelämään. Mun työssä on ”huono homma”, jos treeni tuntuu liikaa ja huono jos se ei tunnu tarpeeksi, toinen ei laihdu tarpeeksi nopeasti ja toinen ei pysy muutoksissa perässä. Ei jaksa syödä näin paljon ja mulla on nälkä. Liian iso selkä, liian pieni selkä. Voisko saada lisää treeniä vai olisko tässä sittenkin liikaa. Ei tää oikein tunnu dieetiltä, mutta nyt onkin jo liian rankkaa. Miks toi tekee noin ja mä teen näin. Sanoit vuosi sitten eri tavalla.

No joo, itse syyllistyy ihan samaan monessa asiassa ja tää on ihan luonnollista. Sen vaan huomioi niin herkästi, kun elämä pyörii kirjaimellisesti tavoitteiden ympärillä ihan koko ajan. Omien ja muiden, ja sen takia mä yritän aina tasaisin väliajoin muistutella siitä kaikesta muustakin mitä meillä on. Muistutella itseäni, valmennettavia ja vaikka just sua.

Tottakai hyvinvoinnin arvostus on korkealla ja ulkonäkö nyt vaan on oleellinen osa sitä, mutta kukaan ei pysty tekemään näihin liittyvistä projekteista aidosti positiivisia kokemuksia uhraamalla tai itseinhon kautta. Ei kerta kaikkiaan onnistu. Mä oon itse aina arvostanut ja pitänyt tärkeimpinä asioina turvaa, pysyvyyttä ja rakkautta. Nyt vuosia myöhemmin koen nämäkin monella eri tavalla. Mulla täytyy olla turvallinen olla itseni kanssa, ei ainoastaan toisen kanssa, täytyy rakastaa myös itseään eikä vaan muita ja täytyy olla pitkäjänteinen jotta elämässä olisi kaipaamaani pysyvyyttä. Ei liikaa kytkimiä, jotka vaativat toisen poissulkemista. Itsessään on pystyttävä näkemään potentiaalia, eikä aina vaan huomioida niitä juttuja missä epäonnistui tai joihin ei pysty.

PERUSRUOKA JA TERVEELLISET HERKUT

En tiedä oletteko vielä laittaneet merkille, että meillä pyörii täällä FitFashionissa myös yksi yhteinen blogi johon me bloggaajat vuoroillamme kirjoitellaan. Multa on ilmestynyt Parempaa oloa -blogiin kaksi ruoka-aiheista postausta:

Hiilihydraatit ruokavaliossa

”Ne, jotka minua seuraavat ahkerammin sosiaalisessa mediassa ja lukeva blogiani, tietävät että ruokavalioni on näin dieetilläkin runsashiilihydraattinen. Mielestäni se on toimiva ja terveellinen tapa syödä, eikä dieettini ole koskaan aikaisemmin näin hyvin mennyt eteenpäin. Tiedän osan uskovan, ettei oma keho siedä hiilaria mutta haluaisin kuitenkin rohkaista tekemään asialle jotain. Että ne jonain päivänä sopisivat ja syöminen voisi olla vapaampaa, monipuolisempaa ja energisoivaa. Hiilarin ei kuulu väsyttää tai turvottaa, mutta mikäli on syöty pitkään VHH-tyylisesti tai jopa täysin hiilarittomasti niin toki alkuun kaikki oireet ja ongelmat voivat olla läsnä. ”

HELPOT JA NOPEAT PREOTEIINIHERKUT X3 

Reseptit makroineen

Porkkanakakku-muffinit

Terveelliset kaura-suklaa-energia-pallot (ei kuumenneta)

Kuohkeat proteiinipannukakut

AVAUTUMISOKSENNUS JA TOIVEIKAS UUSI VUOSI

Mitä tahansa asiaa on oikeutettua perustella kiireellä. Tai tekemättä jättämistä, kuten mä tulen seuraavaksi tekemään.

”Valmennusalan” kovin vaihe alkaa tulla pikkuhiljaa päätökseen. Ei sillä, etteikö tässä olisi vielä krhm muutama juttu työn alla ja tekemättä, mutta pahin ryysis on selätetty. Pakko nyt hengähtää edes hetki tässä ja näpytellä jotain muuta välillä, jotta aivot saavat tarvitsemaansa huilia. Ennen joulua ja nyt vuodenvaihteessa tein tämänastisen yrittäjyys-urani kovimman työrupeaman samaan aikaan, kun vedin myös kovan 2kk kestäneen dieettijakson. Voin kertoa olleeni sen verran rikki ja poikki, että ellei joulu olisi osunut juuri tuohon kohtaan tai ellei mulle olis irronnut vapaata syömistä ja lepoa niin olisin lopettanut kisoihin valmistautumisen siihen paikkaan. Niin kuin ihan oikeasti. Nyt, kun on syöty ja levätty niin olo on tottakai aivan toinen, irtiotto tuli todellakin tarpeeseen.

Emmin tässä vieläkin, että haluanko kirjoittaa tapani mukaisen avautumis-postauksen ja oksentaa tähän tekstin muodossa pääni sisäiset syvimmät ajatukset vai pitää tämän toiveikkaana uuden vuoden kirjoituksena. Yritän tehdä kompromissin.

Mun päällimmäinen toive ja tavoite tälle vuodelle on kiireettömyys, mikä on lähtenyt aivan surkeasti käyntiin. Nyt on tammikuun ensimmäinen viikko ja oon mennyt kello kaulassa koko viikon täysin minuuttiaikataululla. Tehokkuuden arvostaminen on meissä niin sisäänrakennettua ja ainakin mulle hyvin opetettu, että miten muutenkaan toimisin? Kaikki mitä teen on ihanaa, jopa enemmänkin kuin ihanaa, mutta meille annettu rajallinen tuntimäärä ei ole varsinaisesti meikäläisen puolella ATM. Ajanhallinta kehittyy, kun sille on tarve ja mulla on ollut sellainen jo pitkään. Oon loppujen lopuksi ihan tyytyväinen sen kehityskäyrään, mutta kisadieetti tuo tähän lisämomentin. Joku viisas voisi sanoa, että jos kisoihin on vajaa 4kk aikaa niin joka viikko on irroitettava vähän lisäaikaa tälle projektille. Se on aina pois muista jutuista, mutta näin se vaan menee jos kilpaurheilla meinaa. Pidän keskittyneestä tekemisestä, mutta toisaalta oon myös sitä mieltä että mitä monipuolisempi elämä sen parempi. Tällä hetkellä se vaan ei toimi, että on monta eri aihealueen rautaa tulessa. Eli tämän paletin pitämistä kasassa helpottaa se, että asiat joita teen nitoutuu aika sulavasti yhteen mutta ajatuksellista taukoa ei juurikaan tule treeni-ravinto-ympyrästä. Ainakaan tällä hetkellä.

Me unohdetaan kaiken kiireen ja etenkin onnistumisen tai menestymisen keskellä se mistä tullaan ja mitä ollaan tehty saavutustemme eteen. Ketkä meitä on matkalla auttaneet ja keille kaikille voisi olla hyvä kiitollisuuttaan osoittaa. Mä oon melko hyvä itseni vähättelyssä ja aliarvioinnissa, huono ottamaan kehuja vastaan tai taputtamaan itseäni olkapäälle. Se oli mun tavoite viime vuodelle, oppia tässä paremmaksi ja kyllä mä siinä joiltain osin onnistuinkin. Voin sanoa, että olen kehittynyt ulkoisesti esimerkiksi fysiikkani muokkaamisessa, jos joku sen musta haluaa väkisin kaivaa. Kuten valmentajani tekee. Eihän se kuitenkaan ole mitään todellista itseni arvostamista vaan nimenomaan osaan oivasti kiertää ja kanavoida sen johonkin ulkoiseen, josta vielä kiitän jotain muuta kuin itseäni. Urheilumaailma on paljon muiden kiittämistä, kuten valmentajien, sponsoreiden, ystävien, perheen ja puolison. Ja tottakai näistä kuuluukin olla kiitollinen. Mutta aika harvoin tulee katsottua taaksepäin sitä, millainen ihminen oli itse joskus aikaisemmin. Väitän, että oma toiminta, tulos ja peilikuva ovat aina kehityksen alla ja niitä harvoin kunnioitetaan ennen kuin saavutetaan korkein mahdollinen taso/titteli. Mestari, päällikkö, toimitusjohtaja tai joku superlatiivi-alkuinen. Paras. Tää on oikeasti alkanut ärsyttää mua ja kiinnitän siihen paljon huomiota, että pienempikin edistyminen riittäisi ja ennen kaikkea ne muutokset, jotka eivät ole silmällä nähtävissä.

Mulle vaikkapa mun vartalo ei ole niin henkilökohtainen asia, kuin se että kirjoittaisin tähän kaikki ne asiat joista voisin ihan oikeasti olla ylpeä ja tyytyväinen. Ja tällä tarkoitan minua ihmisenä ja niitä ominaisuuksia joiden ansiosta jotain on tapahtunut, enkä sitä miten hienosti mun keskimmäinen pakaralihas on kehittynyt — Jostainhan sekin johtuu, että sitä ulkoista muutosta on tullut. Ja niin paljon, kuin tahoisin antaa vaikka valmentajalleni kaiken kunnian tästä niin edelleen meidän välimatka on 400 kilometriä, joten teen aika paljon töitä täällä yksinäni muun elämän ohessa. Merkittävin tulosta tuonut ominaisuus omalla kohdallani on ollut avoimuus. Intohimo-tekemisessä, kuten fitnesshommissa, kyseenalaistaminen ja tyylistä toiseen poukkoilu ovat epävarmuustekijöitä. Ne ovat hidasteita ja kertovat siitä, ettei omaan tekemiseen luoteta; Haetaan nopeampia, parempia ja hyväksytympiä ratkaisuja. Tänään näin ja huomenna noin. Rohkeutta on yrittää yhtä asiaa riittävän kauan ja antaa sille mahdollisuus ennen kuin tekee minkäänlaisia ylianalysointeja. Se mitä joku muu on mieltä mun tekemisestä ei kiinnosta mua enää lainkaan ja tiedän, että keneltä tahansa kysyisin niin saisin toisistaan poikkeavia ohjeita ja perusteluja. Mun avoimuus on kuitenkin tuonut mut siihen pisteeseen, että mitään varsinaisia rajoja ei ole. Keskityn isoihin kokonaisuuksiin, jotka muodostuvat pienistä palasista ja olen lopettanut kaikenlaisten promille-hyötyjen etsimisen.

Oon sanonut sen jo monesti, miten oma suhde kilpailemiseen on muuttunut/laantunut vuosien aikana aivan merkittävästi ja se tekee myös mun tavoitteeseen sitoutumisesta välillä ristiriitaista, kun ei ole varsinaista näyttämisenhalua ja tavallaan taas on. Kuitenkin, kun vastaan kysymykseen ”Miksi sitten teet tota?” niin perusteluja tulee iso liuta ja osa niistä on mulle niin suuria, että siksi. Mä olen panostanut liikaa ollakseni kilpailematta ja olen sen jollain tapaa itselleni pystyssä. Mulla ei ole ongelmaa sen suhteen, ettenkö uskoisi itseeni tai että haluaisin todistaa pystyväni esimerkiksi tähän kisaamiseen. Se on ehkä nimenomaan päinvastoin, että mä todella tiedostan olevani äärimmäisen selkärankainen, kovalla asenteella varustettu tyyppi ja tavallaan juuri nämä ovat tapoja, josta haluaisin poispäin. Kilpailemisella, yrittäjyydellä ja etenkin näiden kahden yhdistämisellä ruokin ja korostan itsessäni piirteitä, jotka ohjaavat mua entistä enemmän pärjäämään yksin. Varsinkin, kun se on mulle jo muutenkin ominaista. Eli jossain vaiheessa, toivottavasti tämän vuoden puolella tulen haastamaan itseäni tämän suhteen. Samoja asioita voi tehdä todella monella eri mielentilalla, yksin ja yhdessä.

Kaikkea hyvää vuodelle 2018!