ALOITIN YOUTUBE -VIDEOIDEN TEKEMISEN!

Sain vihdoin ja viimein aikaiseksi aloittaa jo kauan takaraivossa jyskyttäneiden YouTube -videoiden tekemisen. Ensimmäinen My Day (s) on nähtävissä kanavallani ja lisää on tulossa. Ideoita on paljon!

Ensimmäinen video on viime viikonlopun Helsingin reissusta, valmentajan tapaamisesta, treeneistä ja sen sellaisesta. Jätin tarkoituksella itseni esittelyn pitkän kaavan mukaan myöhempään ajankohtaan, eikä tällä My Day -videolla ollut sen suurempaa tarkoitusta, kuin aloittaa koko projekti ja antaa teille seuraajille jotain takaisin. En sinänsä kaipaa valloin kasvavaa seuraajajoukkoa tai missään nimessä yritä tehdä kaikille mieluisaa sisältöä, vaikka toki jokaisesta uudesta seuraajasta olen hyvin otettu. Kuitenkin mulle, eräänlaisena some-vaikuttajana, tärkeää on vaan tuottaa omaan tahtiin sellaista sisältöä jota itsekin katson, luen tai kuuntelen. Sanoin Juusollekin, että ei missään nimessä mitään ylihienoa, ylieditoitua tai mitään sellaista matskua josta näkee että esitän. YouTube on mulle tärkeä viihteen muoto, mutta myös kanava josta opin ja jota käytän päivittäin. Senkin vuoksi on tullut pieni ”paluu aitoon ja alkuperäiseen” -fiilis, kun videoita tulee katsottua niin paljon ja kaikkiin hetkellisiin trendeihin tulee turruttua äkkiä. Samat biisit, editoinnit ja läpät…

Yhden videon tekeminen vie valtavasti aikaa, eikä mulla olisi tähän mahdollisuutta ilman auttavia käsiä. Eli superaktiivinen en pysty näiden(kään) kanssa olemaan vaan täytyy mennä niillä aikatauluilla mitä meidän perheessä on. Lyhyitä jutskailuvideoita on varmasti tulossa ja aiheita niihin ylhäällä. Toiveita saa ilman muuta esittää myös! Kunhan homma pysyy aitona, melko vaivattomana, helposti lähestyttävänä ja jollain tapaa asiallisena.

Tällä videolla avaan hieman dieettiäni, kerron ruokavaliomuutoksista ja näette yhden tuplatreenipäiväni valmentajan kanssa. Höpöttelen nykyään aika paljon insta storyyn ja kerroinkin siellä eilen omasta treenifilosofiastani pikaisesti. Se, että mun treeni ei ulkopuolisen silmään näytä ”kovalta” = peräsuoli pitkin lattiaa, ei tarkoita etteikö se olisi yleensä aina tosi haastavaa. Minulle. Mun fokus on vaan täysin peräsuoli-treenin vastakohta, eli kohdelihas, kontrolli ja erilaisten ominaisuuksieni yhdistäminen harjoittelussa. Päästän aniharvoin suustani mitään treenin aikana ja valmentajan kanssa me ei jutella, ellei hän koe tarvetta opettaa mulle jotain keskustelun kautta. Itse pyrin kuuntelemaan ja näyttämään tekemiselläni, että kaaliin meni. Teen kotiläksyni aina ja harjoitus tekee mestarin. Ei lörpöttely. Kun sanotaan, että pakara määrittää liikkeen pituuden niin silloin se määrittää ja urheilijana tottelen käskyä. Mitä lyhyemmällä paussilla kaksi treeniä tehdään, sen vähemmän peräsuoli-treenejä ne silloin ovat. Dieetin ollessa näin pitkällä myös palautuminen on hitaampaa ja tunnen sen tässä vaiheessa jo melko hyvin. Myös valmentaja näkee minusta, että millaisessa treenivalmiudessa olen minäkin päivänä. Esimerkiksi tällä videolla olen suhteellisen väsynyt. 😀

Aina, kun Helsingissä vierailen niin harjoittelemme tiiviillä aikataululla. Kotona toimin eri rytmillä ja harjoitukset ovat jossain määrin erilaisia. Aivan, kuten ne ovat aina Akinkin kanssa. Emme ole vuosien aikana koskaan tehneet kahta samanlaista treeniä, tai edes kauheasti sinnepäin. Eli ensi kerralla tämän videon jutut ovat jo vanhaa ja tulee uutta tilalle. Vaikka pyörää ei keksitä uudestaan niin saan ihan joka kerta työkaluja, joilla muokkaan omaa treenaamistani kotona. Se on homman idea, koska opittava ei lopu koskaan. Mä en tarvitse sellaista tukea, jolla pyritään itsensä ylittämiseen vaan nimenomaan sitä että joku katsoo mun fysiikkaa ja päättää sen perusteella mihin keskitytään seuraavat viikot. Oli se sitten koko alavartalo tai jokin pienen pieni osa alavartaloa. Se on asia, jota en osaa tehdä itse — arvioida omaa ulkomuotoani kisoja ajatellen. Sen vuoksi tarvitaan valmentaja.

MUN FITNESS

Oon tosi otettu siitä, että tekemiseni on herättänyt mielenkiintoa ja musta tuntuu, että oon saanut teiltä paljon tukea ja se taas innostaa mua vieläkin enemmän. On todella hienoa, mitä tämä somekin parhaimmillaan mahdollistaa — Ei pelkkää paskaa siis, kuten usein sanotaan. Ja, jos joku ärsyyntyy niin ei sen ääneen sanominen yleensä mitään pelasta vaan aiheuttaa sanojallekin aivan ylimääräistä vaivaa. Somessa on mahdollista seurata paljon erilaisia persoonia ja erilaista ulosantia on tarjolla varmasti jokaisen makuun. Eli ei, kun valitsemaan. Myös tässä fitness-kilpailemisen/harrastamisen piirissä on monenlaista tapaa ja toteuttajaa, joista minä olen yksi. Mä mietin joskus aikaisempina vuosina sitä, että millainen mun pitäis olla ja vertasin omaa ulosantiani suosituimpiin, että pitäiskö jotenkin yrittää mahtua tuohon muottiin vaikka se ei tunnu luontevalta. Jos vaan yrittäisin tarpeeksi niin tulisiko siitä myös mulle tapa tuoda itseäni esille. No ei siitä tullut, enkä niin kauheasti edes yrittänyt kun ei tuntunut sen arvoiselta.

Mulla aina särähtää korvaan ne muiden lajien harrastajien kommentit fitneksestä, kun tosiasiassa ei olla tietoisia siitä mitä me yksilötasolla tehdään. Tätä tehdään sekä naisten että miesten keskuudessa myös hyvin urheilijamaisesti ja esimerkiksi mulle se on kaiken perusta. Nykyään. Asiat meidän lajissa on vaan viety niin äärimmäisyyksiin, että niissä asuu mahdollisuuksia astua harhaan kun ero pakkomielteiseen toimintaan on niin lähellä. Kun sattuu niin sattuu yleensä kunnolla, koska pelissä on murtuneen sormen sijasta ihmismieli, kehonkuva ja arkipäiväiset asiat kuten syöminen, unihäiriöt ja yleinen toimintakyky ja sen menettäminen. Fitness ei ole kovinta urheilua mitä itse tiedän, mutta kyllä se korkealle sijoittuu urheilulajinakin. Todella raa’an kovaa se on kuitenkin psyykkisellä tasolla ja sen vuoksi meistä saa otettua ääriesimerkkejä, koska tämä voi todellakin riepotella kilpailijaa ja jopa harrastajaa. Sillekin kävi noin ja näin, kuulitko että jne. Se on jopa meidän kilpailijoiden keskuudessa puheenaihe, saatika miltä se vaikuttaa niin sanotusi ulkopuolisen korviin ja silmiin. Muistetaan silti se, että tuomitseminen on yleensä aina tiedonpuutetta. Se mitä kuulet on useimmiten kaukana todellisuudesta, eikä voi tietää ennen kuin on kokeillut itse. Voisi sanoa, että jokaisen tuomitsevan olisi hyvä kokeilla vetää yksi kisadieetti ja miettiä sen jälkeen miten stereotypioiden kävi.

Se, että tästä on pystytty tekemään näinkin organisoitunutta ja jatkuvasti kehittyvää urheilua on hatunnoston arvoinen suoritus. Se miten kukin tahtoo hommaa tehdä on ihan vapaasti valittavissa ja kaikki on henkilökohtaista aina motiivista päätepysäkkiin. Kirsikka kakun päällä, elämän tarkoitus, elämäntapa, yksittäinen kokemus, urheilu, facebookin profiilikuva, itsensä haastaminen, unelman saavuttaminen, epävarmuus, päähänpistos… Jalkapallossa tai sadan metrin juoksussa nää motiivi-asiat menee todennäköisesti eri tavalla ja uskon, että myös fitnessliiton (liittojen) tavoitteena on tänä päivänä hakea mallia korkeasti arvostettujen lajiliittojen toiminnasta. Meidän lajissa ei ole mahdollista saada lapsuusajan tai edes nuoruusajan lajipohjaa juuri tähän lajiin, mikä tekee siitä hurahtamis-vaiheesta vasta aikuisiän jutun. Aika harvassa lajissa on vastaavaa. Voitte kuvitella, että kun 35-vuotias hurahtaa lapsen lailla harrastukseensa niin siinä missä 6-vuotias Mikko haluaa kaupan kalleimman lätkämailan niin aloittelevan fitnessharrastajan on saatava jotain muuta. Vaikka ne tissit tai mitä tahansa ulkoisesti havaittavaa ja monesti myös tuomittavaa.

Urheilun keskiössä pitäisi olla intohimo ja innostus. Mä voin listata monta kilpailijaa, jotka tekevät tätä nämä asiat etusijalla, itseni mukaanlukien. Tottakai mukana on aina, kuten joka lajissa, myös niitä jotka haluavat vaan osan tästä lajista tai huomaavat kokeilun kautta, että ei se ollutkaan mun juttu. On oikeus kokeilla, koska muuten ei voi tietää. Kaikki lapset eivät jää pelaamaan jalkapalloa ikuisiksi ajoiksi, eivätkä kaikki fitnessintoilijat jaksa sitä pitkään. Tottakai Bikini Fitneksen räjähdysmäinen suosio on tuonut tähän aivan oman osion ja siitä on revitty irti kaikki mitä lähtee. Niin hyvässä kuin huonossa sekä bisnessmielessä. Monella pidempään kilpailleella tai varsinkin pidempään treenanneella on ollut aikoinaan tarkoitus olla osa marginaaliryhmää ja nyt meillä on Bikini Fitness, mikä sekoittaa tätä paljon. Tää on kaikkien laji, jossa ei saa olla liian lihaksikas tai kireä tai liian yhtään mitään. Kaunis saa ja pitää olla. Mitä urheilua se on joku miettii? Moni nykylaji on moderni versio jostain alkukantaisemmasta lajista, kuten bikini on kehonrakennuksesta vaikka yksikään bikinikisaaja ei tietäisi kuka on Dorian tai Coleman. Ja tottakai useat tietää, mutta kehitys kehitys kehitys. Ei ole enää vaan sitä yhtä ja oikeaa tai hyväksyttyä polkua kilpailla vähissä vaatteissa lavalla.

Kun mietitään vaikka tollasta 12-vuotiaiden junnulätkää ja sitä, miten tosissaan se homma otetaan jo silloin niin ihan samoin voi halutessaan nähdä fitneksen, vaikka kilpailijoiden ikähaarukka onkin eri. On eritasoisia joukkueita ympäri Suomen, on hyvämaineisia valmentajia ja niitä, joilla ei todellakaan ole hyvä maine. On laiskoja valmentajia ja niitä hullun tiukkoja, jotka tekee legendan mukaan pojista huippupelaajia. Fitneksessä voisi olla, että joku pääsisi huimasti eteenpäin muuttamalla paikkakunnalta toiselle ja ottamalla apua vastaan, mutta se haluaa asua tuolla ja treenata kotisalilla käsipainojen ja levytangon varassa. Näin on tehty aina. Junnulätkässä on vanhempia, jotka aiheuttaa riitoja ja nolaa poikansa kerta toisen jälkeen. Fitneksessä meillä on tiimejä, ihmissuhdedraamaa, todellakin maineasioita ja vähän lisää draamaa. Jokaisessa lätkäjoukkueessa alkaa tuossa iässä näkyä yksilölliset erot pelaajien kesken. Yhtä suositaan, se on valmentajan kaverin poika ja noiden perheellä on rahaa, tulee riita. Me spekuloidaan fitneksessä tuomaritoimintaa ja vähän kaikkea muutakin, esimerkiksi eettisiä asioita ja niitä kuuluisia metodeita, jotka on tietysti aina väärät. Jääkiekossa on jumalattoman lahjakkaita pelaajia, jotka vaan jostain kumman syystä lopettaa ja alkaa pahimmillaan tekee jotain tosi typerää pelaamisen korvikkeeksi. Niistä puhutaan vielä vuosikymmenten jälkeen. Meilläkin on niitä ja toisille ne ovat ikuisia esikuvia, toinen taas halveksuu. Pelaajista yksi sadasta on sellainen, joka harjoittelee yli kaikkien muiden ja jonka katseesta näkyy fokus aina. Meillä on fitneksessä niitäkin, ettekä te välttämättä tiedä heistä koska niillä ei oo mitään kiinnostusta tuoda itseään esille. Ei niillä oo edes sometilejä. Tai sitten on, mutta ne tekee kuitenkin laadukkaampaa työtä kuin suurin osa muista koska niillä on unelma ja visio. Jollain on isot taustajoukot ja perheen tuki, toisella ei oo koskaan perhettä ollutkaan, eikä rahaa tai mitään muuta kuin työmoraali lajiin jota on fanittanut pikkupojasta asti. Kyllä meillä on näitä kaikkia, mutta ihmiset huomaa sen mitä ne haluaa huomata.

Mua on monet kerrat ”ärsyttänyt” tää laji ja sitten ihan oikeastikin ärsyttänyt ja jopa ahdistanut tää kaikki. Oonkin sanonut, että fitnekselle pitäis antaa pidemmän ajan mahdollisuus. Aivan, kuten mustakin saa revittyä surullisia esimerkkejä jos olisin jättänyt kilpailemisen ja harrastamisen 2-3 vuoden mittaiseen sekoiluun. Sinä aikana ei ehdi juuri muuta, kun kokeilla paria eri lähestymistapaa ja saada päänsä pyörälle uusista kontakteista, saada veriarvot päin persettä ja itkeä sitä. Ja edelleen ollaan jossain pilvilinnoissa, vaikka alamäki on ulkopuolisen silmin alkanut jo ensimmäisestä päivästä lähtien. Tässä tulee kaikenlaista eteen, koska ajatustyötä joutuu tekemään niin paljon ja yleensä vasta seurausten jälkeen. Erehdyt ja opit, edes jotain. Mä uskon, että moni sellainen salilla treenaava hyväkuntoinen joka saa tasaisin väliajoin kysymyksiä ”Ootko menossa jonnekin kisoihin?” haluais oikeasti koittaa mennä, mutta ei enää kehtaa koska on julkisesti haukkunut koko homman noloksi. Ja tosiasia saattaa olla hyvinkin se, että vaikka oltais omilla treenaamisillaan ja terveellisesti syömisillään hyvässä kondiksessa niin kisakuntoon ei päästäis ikinä. Koska se on oma maailmansa, jota ei osattu aavistaa. Mitä vaatii saada hyvästä kunnosta vielä 5 kiloa pois? Aika kovaa asennetta nyt ainakin ja paljon muutakin, että paino tippuu rasvasta eikä vaan jostain. Tai millaista psyykkistä valmiutta vaatii tehdä just eikä melkein jonkin kaavan mukaan asioita päivästä toiseen, ilman omaa soveltamista, työn ja perheen ohella? Ei tää oo täysin hyvinvoinnin vastakohta, mutta täytyy siitä vähän joustaa ettei fruktoosi ole se mitä voi syödä välipalaksi kun on nälkä tai paistaa kanat terveellisessä öljyssä. Jos se öljy ei siihen kokonaisuuteen kuulu niin ei paisteta.

Mutta todellakin, tässä täytyy lukea tosi osaavasti kehon ja mielen merkkejä, reagoida ja uskaltaa kokeilla. Yksilölliset erot ovat todennäköisemmin suurempia kuin missään muussa lajissa, koska harjoittelun lisäksi ravinnon rooli on niin valtava. Täytyy jotenkin saada kilpailija jaksamaan ja palautumaan aliravittuna, polttaa rasvaa pelkän painonpudotuksen sijaan ja paljon muuta. Huomioitavia seikkoja on niin paljon, että jokaiselle päivälle riittää opittavaa. Tiedettähän tämä hyvin pitkälti on, mutta myös todella kokemuskeskeistä ja henkilökohtaisiin tuntemuksiin perustuvaa. Se on siis siinä mielessä aivan uskomattoman vaativa pala valmennukselle, kun sun pitäis olla hullu tiedemies, terapeutti, auktoriteetti, vaativa ja inhimillinen… Alkaa kuulostaa jo seuranhakuilmoitukselta, jossa yhdistyy vaatimukset jotka ovat keskenään täysin ristiriidassa. Mun mielestä kaikkea ei voi saada samassa paketissa vaan kyse on siitä, että mistä olet urheilijana valmis joustamaan. Deadline-päivämääristä ja excel-taulukoista vai 24/7 tuesta. Mun vastaus on ihan selvä, koska ei tätä hommaa minkään taulukon varassa todellakaan tehdä.

Me ei pystytä lajina kehittymään varmaankaan yhtään tämän nopeammin, kuin mitä tällä hetkellä tehdään. Onko tahti kisaajan näkökulmasta jopa liian kova? Omasta mielestäni nyt mennään aivan rajoilla, kun ajatellaan fitnestä isona kokonaisuutena kaikki harrastajat ja kisaajat huomioiden. Tämä urheilun korostaminen täytyy muistaa pitää kuitenkin jotenkin inhimillisissä rajoissa ja jättää valmentajille vapauksia, koska harrastaja valitsee toivon mukaan edelleen valmentajansa sen perusteella millaista ohjausta itselleen haluaa. Ei liikaa samasta puusta veistettyjä toistensa kopioita — se tappaa kaiken mitä tää on joskus ollut ja niin ei saa päästä käymään. Fitnessurheilussa ja -valmennuksessa yksilökeskeisten ratkaisujen etsiminen on tärkein osa koko tätä juttua ja itse ainakin uskon, että jos me tehdään tästä liian kaavamaista, mitattua ja vaaditaan liian paljon liian aikaisin niin menee se kaikista oleellisin päin persettä. Innostus nimittäin katoaa. Mulle on tärkeää pudottaa seksistinen osa naisten lajeista mahdollisimman alas ja tuoda sen tilalle urheilumaisia piirteitä, mutta sekään ei tapahdu yhdessä yössä. Voisi kuitenkin ajatella, että jos ei osaa tai pysty juosta, hypätä ja kyykätä niin ei sitä voi kisoihinkaan osallistua. Mutta kyllä lajille omistautuminen tietysti tulee näkymään huippukisaajien tasossa ja kansainvälisessä menestyksessä. Se on aivan varmaa.

ANNA MÄ TOTEUTAN ITSEÄNI

Mä sain tänään tiedon, tai oikeastaan mun korviin kantautui juoru jonka mukaan mun omainen on kuollut. Tää osoittautui onneksi turhaksi huuteluksi ja kertoo vaan miten sekaisin jengi on, mutta siinä samalla kun meinasin saada auton ratissa paniikkikohtauksen ehti päässä pyöriä noin miljoona asiaa. Mä oon ihminen, joka arvostaa elämää todella paljon. Sen enemmän, mitä vanhemmaksi ja viisaammaksi tulen eli perinteinen elämä opettaa -kuvio. Mä alan myös tulla yhä tietoisemmaksi siitä mitä haluan itselleni antaa. Se on harmittavaista, että yleensä jotain täytyy sattua ennen kuin me herätään mutta näin se vaan menee.

Mulle oma elämäni on itseni toteuttamista ja omana itsenäni olemista. Mä yritän nyt ihan oikeasti päästä tässä asiassa mahdollisimman pitkälle, koska oon huomannut miten valtavasti se vaikuttaa mun hyvän olon tunteeseen. Ulkonäön parissa touhuaminen työn ja oman elämäntavan puolesta voimistaa tätä, koska ellen tiedosta kuka mä oon ja mihin näillä teoillani pyrin niin tässä käy vielä hassusti. Ja tottakai tässä on koettu kaikenlaiset vaiheet aina ulkonäköpaineista suorituspaineisiin, muiden miellyttämiseen ja oman tekemisen kyseenalaistamiseen. Jos ajattelen itseäni valmentajana tai urheilijana, fitness-kilpailijana tai vaikka sosiaalisen median vaikuttajana niin kyllä mä tosi vahvasti itseeni uskon näistä jokaisella osa-alueella. Tiedän mitä kaikkea voisin ikään kuin parantaa, mutta jos syy on jokin muu kuin mun itse kokemani tarve kehittyä tässä asiassa niin en mä siihen lähde tämän enempää panostamaan. Esimerkiksi instagramin feedi on tällainen tai blogin kuvat. Kyllä mä tiedän miltä niiden ”pitäisi” näyttää ja mulla on kaikki mahdolliset apit feedin suunnitteluun ja vähän väliä päätän, etten laita enää yhtään amatöörimäistä kuvaa mutta ei se lupaus koskaan kauaa pidä. Koska mä haluan, että päivittäminen on mulle vaivatonta ja mun näköistä. Ei rajoittavia sääntöjä sen vuoksi, että saisin tuhat uutta seuraajaa.

Tavoitteet pitää mut elossa, vaikka niiden luonne muuttuukin vuosi vuodelta. Enää suurin haave ei ole pääsy yliopistoon, raha tai menestys muiden silmissä vaan aidosti omista kokemuksistani oppiminen ja sitä kautta kehittyminen. Esimerkiksi sellainen asia kuin ongelmanratkaisutaito on mun mielestä tosi harvinainen vahvuus yhtään kellään ja olis hienoa osata joskus näin uniikki taito. En siis välttämättä koe tarvetta kehittyä jollain mittarilla paremmaksi vaan lähinnä onnellisemmaksi ja elää sellaista elämää, jolla on mulle itselleni suuri merkitys. Osata ottaa yhä pienemmistä jutuista ilo irti ja olla entistä kiitollisempi ihminen. Iloinen ja sellainen kenen kanssa mun itseni ja myös muiden on hyvä olla. Se vaatii aika paljon rohkeutta, jos on ollut pitkään suorittajaluonne ja haalinut itselleen paljon. Mä ajattelen nimittäin, että oppiminen on parhaimmillaan silloin kun uskaltaa heittää vanhaa uuden tieltä pois ja jatkaa jollain tapaa kevyemmin. On liian raskasta yrittää kantaa kaikkea mukanaan, eikä luopuminen ole todennäköisesti lainkaan niin dramaattista miltä se kuulostaa. Helpottavaa korkeintaan.

Mitä tahansa muuta voi saavuttaa, kun pyrkii ennen kaikkea olemaan ihmisenä moniosaaja. Siis, jos mä haluan enemmän rahaa niin mun täytyy tehdä enemmän töitä ja, jotta mä pystyn ottaa lisää asiakkaita on mun kehityttävä taidollisesti vielä tosi paljon. Nää taidot liittyy jämäkkyyteen, organisointikykyyn, stressinhallintaan ja myös hyvin keskeisesti siihen ongelmanratkaisukykyyn. Näiden avulla saan lisää aikaa päiviini, mikä mahdollistaa lisää töitä tai jotain vielä parempaa, eli vapaa-aikaa. Mä tuun hyvin toimeen, enkä tarvitse mielestäni yhtään mitään rahalla ostettavaa lisää. Jos mun olis ihan pakko sanoa mitä rahalla ostettavaa haluan niin mä en keksi mitään. Matkustaminen ei onnistu pelkästään rahalla, jos ei ole aikaa lähteä minnekään eli sitä en voi valita (= suurin asia mitä haluaisin). Mua ei kiinnosta pätkääkään omistaa omaa asuntoa tai uudempaa autoa, lisää kenkiä, laukkua, koruja…. Tekis oikeastaan vaan mieli avata jätesäkki tohon lattialle ja heittää puolet kaappien sisällöstä sinne jo nyt.

Tavoitteisiin pääseminen vaatii toki aina prosessin ja jonkinlaisen suunnitelman, millä päämäärä saavutetaan. Mä uskon, että näinkin epätarkka tavoite kuin oma onnellisuus ei vaan voi toteutua asettamalla itselleen sääntöjä tai rajoja vaan kyse on elämäntavasta ja asenteesta, mikä kehittyy pikkuhiljaa. Erityisesti kokemalla enemmän, olemalla tekemisissä erilaisten ihmisten kanssa ja uteliaalla elämänasenteella. Jos odottaa elämän olevan täydellistä ennen kuin sitä alkaa elää niin asiat menee pahasti pieleen. Mä oon syyllistynyt tähän aivan liikaa ja näen miten moni muu toimii ihan samalla tavalla. Ei voi ajatella mitä kaikkea tekis, JOS tai SITTEN KUN. Se aika on hemmetti soikoon ihan just ja nyt ja tässä.

Ennen mitään muuta on tasan yksi asia, mikä täytyy saada kuntoon ja se on positiivinen suhtautuminen itseensä. Me voidaan saavuttaa paljon kaikenlaista pakolla ja suorittaa läpi elämän, mutta itsensä toteuttamisen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä. Merkityselämän kanssa vielä vähemmän. Mulla on tällä hetkellä menossa omassa elämässäni selvästi sellainen ”jakso”, että pyrin kiinnittää huomiota siihen miten puhun itselleni ja millaisia ajatuksia päästän päivänvaloon. Tottakai mä tiedän monellakin tasolla mitä on hyvä itsetunto, kehonkuva jne., oon kirjoittanutkin näistä mutta niissä on aina työstettävää. Itsestään pystyy aina löytää uusia ulottuvuuksia, vahvuuksia ja ikävä kyllä myös niitä heikkouksia. Mä oon esimerkiksi käyttänyt paljon turhaa energiaa siihen, ettei mulla olisi oikeutta olla iloinen, keskittyä omaan tekemiseeni tai käydä vaikka treenaamassa tai reissussa jos/kun on tapahtunut jotain ikävää tai mulla on joku homma hoitamatta. Puhumattakaan some-aktiivisuudesta, vaikka se on yksi suurimmista osa-alueista mun työssä. Oon kokenut, että se olis vaan vastuutonta vaikka todellisuudessa kukaan muu ei voi tietää mikä merkitys mun kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin näillä jutuilla voi olla. Toisekseen oman työn tuloksesta on oikeus nauttia. Oli se sitten jonkin ikään kuin palkinnon ostaminen tai vapaapäivän pitäminen, mikä nyt pitäis olla ihan itsestäänselvyys. Tätä kautta yleensä homma myös pysyy mielekkäänä ja laadukkaana eli kaikki hyötyy. Moni työ, kuten omani, on myös sitä jatkuvasti töissä olemista mitä ei vaan voi koskaan jättää täysin työpaikalle. Se mikä näkyy ulospäin on vaan minimaalinen osa koko palettia.

Paljon muutakin, kuin pelkkä ulkonäkötavoite

Kaikki tää tavoitteisiin pyrkiminen alkaa toisinaan tulla vähän korvista ulos, että eikö edes saa olla hyvä tyyppi ilman että siihenkin jotenkin systemaattisesti pyrkii. ”Hymyile joka päivä vähintään yhdelle ihmiselle” ja rasti ruutuun, kun se on suoritettu. Ei voi enää lukea kirjaa tai katsoa Netflixiä ilman, että sillä olis jokin kehitysarvo. Mä en ainakaan halua hetkeen nähdä yhtäkään dokumenttia vaan alkaa opetella Harry Potterin vuorosanoja seuraavaksi ulkoa. Viihde alkaa kuolla tätä menoa kun tietoa tulee ulos joka tuutista. Se ei välttämättä ole niin raskasta, kuin jokin tieteellinen tutkimus tai teoreettinen julkaisu, mutta kuitenkin sellaista minkä äärellä täytyy olla hereillä. Ei näihin blogeihinkaan periaatteessa vois ihan mitä vaan kirjoittaa, kun joku pitää näitäkin oppimateriaaleina. Tätä ei ainakaan kannata pitää, koska mä vaan kirjoitan tunteistani. Sen vuoksi jaan hyvin vähän treeni- ja ruokavinkkejä, koska ette te tarvitse niitä. Niitä saa kun selaa mitä tahansa puhelinapppia ja sen takia ihmiset onkin jo ihan sekaisin, että mitä miksi ja milloin.

Oon tässä lähipäivinä juuri käynytkin muutaman keskustelun meistä ihmisistä, kun me ollaan just sellaisia että halutaan sitä mitä ei saada. Tai mitä ei olla. Toinen tarvitsee tavoitteen ja toista alkaa jo vähän tavoitteellisuus nyppiä. Ja tän voi viedä ihan miten pitkälle tahansa rakkauselämään tai työelämään. Mun työssä on ”huono homma”, jos treeni tuntuu liikaa ja huono jos se ei tunnu tarpeeksi, toinen ei laihdu tarpeeksi nopeasti ja toinen ei pysy muutoksissa perässä. Ei jaksa syödä näin paljon ja mulla on nälkä. Liian iso selkä, liian pieni selkä. Voisko saada lisää treeniä vai olisko tässä sittenkin liikaa. Ei tää oikein tunnu dieetiltä, mutta nyt onkin jo liian rankkaa. Miks toi tekee noin ja mä teen näin. Sanoit vuosi sitten eri tavalla.

No joo, itse syyllistyy ihan samaan monessa asiassa ja tää on ihan luonnollista. Sen vaan huomioi niin herkästi, kun elämä pyörii kirjaimellisesti tavoitteiden ympärillä ihan koko ajan. Omien ja muiden, ja sen takia mä yritän aina tasaisin väliajoin muistutella siitä kaikesta muustakin mitä meillä on. Muistutella itseäni, valmennettavia ja vaikka just sua.

Tottakai hyvinvoinnin arvostus on korkealla ja ulkonäkö nyt vaan on oleellinen osa sitä, mutta kukaan ei pysty tekemään näihin liittyvistä projekteista aidosti positiivisia kokemuksia uhraamalla tai itseinhon kautta. Ei kerta kaikkiaan onnistu. Mä oon itse aina arvostanut ja pitänyt tärkeimpinä asioina turvaa, pysyvyyttä ja rakkautta. Nyt vuosia myöhemmin koen nämäkin monella eri tavalla. Mulla täytyy olla turvallinen olla itseni kanssa, ei ainoastaan toisen kanssa, täytyy rakastaa myös itseään eikä vaan muita ja täytyy olla pitkäjänteinen jotta elämässä olisi kaipaamaani pysyvyyttä. Ei liikaa kytkimiä, jotka vaativat toisen poissulkemista. Itsessään on pystyttävä näkemään potentiaalia, eikä aina vaan huomioida niitä juttuja missä epäonnistui tai joihin ei pysty.