KUNPA ELÄMÄ OLIS AINA HYMYÄ JA HYVÄÄ ASENNETTA

Negatiivisuuden ja positiivisuuden väliin mahtuu onneksi paljon muitakin asenteita, mutta koska lokeroiminen ja leimaaminen on ihmiselle luontaista niin olet joko tai. Mä oon itse ollut aina tosi hyväuskoinen etenkin ihmisten suhteen ja toiveikkaasti luottanut myös aina siihen, että asiat järjestyy. Eivät kuitenkaan itsestään vaan silloin, kun niiden eteen tehdään töitä. Kasvatus on ollut sellainen, että mikään ei tule ilmaiseksi eikä kyse ole tavaroista tai rahasta vaan ihan elämästä noin yleensä. Asiat eivät vain tupsahtele. Me ollaan aina puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä, riidelty jos siltä on tuntunut ja nähty, ettei kaikki ole aina omasta asenteesta kiinni vaikka miten yrittäis. Onko se sitten realismia vai mitä, mutta joskus elämä potkii päähän ja on tilanteita kuin se kuuluisa hyvä asenne ei edes sovi käytettäväksi.

Onnistuminen, ilo ja kaikki muu vastaava vetävät puoleensa positiivisuutta ja jokaisen on helppo yhtyä siihen. Juhla on juhlaa, mutta mites se kaikki muu? Mun mielestä ihmisen vahvuus määritellään vaikeuksien käsittelyn kautta ja siihen oikea ratkaisu ei ole vaikeneminen. Onko se koskaan toiminut kellään? Nieleskellään ja esitetään, etsitään aina pelkästään ne asioiden valoisat puolet eikä puhutakaan muusta… Esimerkillinen voi olla monella tapaa ja, jos ajattelen itseäni jonkinlaisena esimerkkinä niin ei se varmasti ole vuoden iloisin -titteli, minkä saan. Ihmisyys on tunteita, se on toisinaan myös kovuutta itseään kohtaan, jos haluaa kehittyä. Mulle yltiöpositiivisuus on piirre, mitä en koskaan tule tavoittelemaan ja näen sen hyvin haitallisena keinona päästä eteenpäin. Se on vähän sama asia, kuin katsoisi valmiiksi naurettua saippuaa tv:stä ja mä en katso. Mieluummin valitsen dokumentin jostain aidosta aiheesta ja aidosta opetuksesta — se kertoo musta varmasti jotain. Tahdon mieluummin olla se kenelle soitetaan, kun tulee paha paikka kuin se jolle soitetaan vaan, kun on bileet. Ihmisissä mua kiinnostaa rosoisuus, epätäydellisyys ja elämänkokemus. Mun suhde negatiivisvivahteisiin aiheisiin on enemmänkin kotoisa, kuin kaukaa kierrettävä ja pelottava.

Ihminen reagoi ja on kypsää osata hallita tunteitaan. Mä en ole tyyppi joka saa raivokohtauksia, eikä pysty hillitsemään itseään. Olen herkkä ja rakastava, kyyneleet tulevat helposti, halaan ja kerron jos tykkään susta. Esimerkkinä mun kisassa kokema pettymyksen ja surun tunne hillittiin ilman muuta kilpailutilanteessa ja kilpailupaikalla, mikä on urheilijamaista käytöstä. Se hillittiin ruokapöydässä ja julkisilla paikoilla. Omassa hotellihuoneessa itselleni tärkeän ihmisen kanssa purskahdin itkuun yllättävällä hetkellä ja sen jälkeen tuli ajatusten purkautuminen. Jos joku kysyy multa miten kisat meni niin sanon rehellisesti, etteivät mielestäni kovinkaan hyvin. Yleensä tästä seuraa keskustelu, jossa on mahdollista avata asiaa laajemmin. Toiset menevät lukkoon kuullessaan ”mitä kuuluu” -kysymykseen muun vastauksen kuin ”hyvää”, mutta sitä ei sitten ehkä kannata kysyä multa. Saatan vastata rehellisesti, enkä valehtele. Homma toimii myös päinvastoin, eli ei mulle ole minkäänlainen ongelma kehua kun siihen on aihetta.

Ensimmäinen sääntö onkin olla aito ja sallia itselleen ihmisen perustunteet. Rakastan paljon, sekä tärkeitä ihmisiä että elämää ja olen hyvin paljosta kiitollinen päivittäin. Mulla ei koskaan ole olo, että elämäni olisi huonoa, mutta se ei poista sitä, että olen myös kova haaveilemaan ja haastamaan itseäni. Mulla on intohimo asioita kohtaan ja se on yksi suurista kiitollisuuden aiheista, koska tiedän etteivät kaikki tunne samoin. Tunnistan itsestäni monia vahvuuksia, enkä pelkää käyttää niitä. Uskon itseeni, mutta tahdon myös kehittyä. Se vaatii kriittisyyttä, jos tavoite on edetä jotain päämäärää kohti. Mun mielestä negatiivisuus on jotain muuta. Se on sitä, ettei mistään tule mitään, eikä mihinkään varsinkaan itse pysty vaikuttaa. Elämä vaan on tällaista. Tämän ajatusmaailma sotii täysin mun elämänasennetta vastaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö koskaan valittaisi tai sanoisi että elämä on epäreilua koska kyllähän se välillä on. En kuitenkaan muista ainuttakaan tilannetta, kun olisin jäänyt vellomaan ja heittänyt hanskat tiskiin tai lopettanut yrittämisen. Uhonnut olen monestikin, mutta matka sanoista tekoihin on pitkä.

On jotenkin hassu ajatus, että mikäli koet negatiivisia tunteita, tarkoittaa se automaattisesti sitä ettet nauti siitä mitä teet. Kyllähän parisuhteessa, työssä, urheilussa, häiden suunnittelussa, opiskelussa ja lasten kasvatuksessa on hetkiä, kun homma ei maistu mutta ei se sitä tarkoita että tahdot palauttaa lapsen tai erota. Pitkäjänteisyys on jotain hyvin arvokasta ja siihen liittyy aina tunnevaihtelut, ylämäet ja alamäet. Yhden illan juttu tai avantoon hyppääminen voivat olla negatiivisia kokemuksia, jotka jäävät yhden kerran kokeiluun, mutta elämäntyö tai pitkän ajan projekti ei todellakaan kaadu yhteen huonoon kokemukseen. Ehkä tämä nykyajan kärsimättömyys on vaikuttanut siihen, ettei näitä enää osata erottaa toisistaan. Mitä tapahtui pitkän tähtäimen palkinnoille ja oppimisesta nauttimiselle? Me voidaan kritisoida kumppanissamme yhtä piirrettä tai myöntää, että työ on muuten tosi jees mutta yövuorot ovat perseestä. Me voidaan kritisoida kovallakin kädellä lavakuntoamme tai suoritustamme yhdessä pelissä, mutta eihän se tee koko lajista tai koko urheilijasta huonoa.

SE RIITTÄÄ, KUN PARHAANSA YRITTÄÄ

Yksi suuri projekti tuli viikko sitten päätökseen eli kisat on kisattu ja käteen jäi pronssia. Olen asiaa jo puinut lähes kyllästymiseen asti ja aiheet vanhentuvat somessa nopeasti, joten tämän analysointi blogissa saattaa olla myöhäistä. Tahdon kuitenkin kirjoittaa vielä postauksen aiheesta, koska matkaa on täälläkin seurattu enemmän tai vähemmän tiiviisti. Jos olisin tullut kirjoittamaan heti kisojen jälkeen tai muutamana sen jälkeisenä päivänä niin tämä teksti olisi hyvin erilainen. Tähän päivään mennessä olen ehtinyt käydä läpi surun, vihan ja pienen masentuneisuuden, mutta nopeasti se mieli selkeytyy eli tunnepurkaus tasaannutti mielen hyvin.

Viikko ennen kisoja

Sijoitushan ei ollut mulle millään lailla pettymys, koska paremmat menivät ansaitusti ohi ja itse olisin tuomaroinut aivan samoin. Olin kuitenkin pettynyt siihen mitä toin lavalle ja millaiseen lavakuntoon kroppani saatiin viritettyä. Vaikka joku olisi sitä mieltä, että siltä mä näytän niin mulla on eri totuus. Vaikka oma silmä sokeutuu dieetin edetessä niin mulla on kuvia jokaiselta päivältä, joten voin käsi sydämellä sanoa, ettei parasta minua nähty taaskaan. Näin ollen oma tavoitteeni jäi lunastamatta ja hampaankolossa on edelleen usko siihen, että pystyn parempaan. Mun oma vahvuus on usko itseeni ja muistan elävästi sen, miten vuoden 2014 kisojen jälkeen se jotenkin mureni täysin. Nyt oli vähän samanlainen fiilis, mutta sen verran olen kuitenkin saanut itseäni vuosien varrella vahvistettua, ettei mua yksi epäonnistunut kilpailukokemus enää kaada. Vahvistaa vaan! Dieetti opettaa paljon, kisatkin opettaa jotain, mutta eniten opettaa kisojen jälkeinen aika, kun fitness-lasit laitetaan syrjään.

Mulla liittyi tähän kisaan aivan valtavasti odotuksia ja tunteita, sekä myös sellaista ”kaiken tämän työn ja panostuksen jälkeen…” -ajattelua. Oma panostukseni ei arvotu mulle sillä perusteella, että olenko tehnyt enemmän tai vähemmän duunia muihin verrattuna, vaan peilaan sitä ainoastaan omaan itseeni ja tällä kertaa koin todella tehneeni joka hetkisen kaikkeni. Halusin lunastaa visioni ja saada hienon päätöksen, joten sen vuoksi petyin. Olen ilman muuta itsestäni ylpeä ja tiedän kehittyneeni monessa mielessä paljon. Vaikka kisat meni miten meni niin kukaan ei voi poistaa sitä kaikkea työmäärää mitä tuonkin eteen tehtiin. Pettymyksessä kyse ei missään nimessä ollut menestyksestä, titteleistä tai EM-edustuspaikasta. Mä oon niin diippi ja tunteellinen tyyppi, että kiedon jokaiseen projektiini, jokaiseen ihmissuhteeseeni ja jokaiseen asiaan, johon ryhdyn niin paljon tunnetta että usein lopussa vähän sattuu. Se, että olen valmis laittamaan aikaani asioihin tai ihmisiin tarkoittaa aina sitä, että niillä on mulle paljon merkitystä ja juuri siitä on kyse tässäkin tapauksessa. Ei ne ollut vaan kisat. Se oli mulle piiiitkä projekti ja hetki hetkeltä se sai ainoastaan lisää merkityksiä, mitkä eivät edes urheiluun liittyneet. Ne liittyivät luottamukseen, henkiseen kehitykseen ja toisinaan myös kehittymättömyyteen ja kaiken kaikkiaan mulle aukesi tasaisin väliajoin muistuksia omista vahvuuksistani ja heikkouksistani. Siinä vaiheessa, kun stressi laukeaa kisojen jälkeen niin aika paljon asioita lävähtää vasten kasvoja.

Urheiluun liittyy valtavasti tunnetta ja lajit, joissa valmistaudutaan pitkään yhteen kisaan ovat siinä mielessä vielä raadollisempia, että uutta mahdollisuutta ei ihan heti tulekaan. Kun mokaat niin se on siinä ja yrität vuoden päästä uudestaan, jos pystyt. Koska valmistautuminen kestää pitkään, on näin ollen myös se psyykkinen fokuksen kanavoiminen kauan yhdessä päämäärässä. Se onkin mun mielestä kovinta esimerkiksi juuri fitness-kisoihin valmistautuessa, vaikka toki fyysinen palautuminen on myös iso osa meidän lajia. Urheilu ei ole ”vain urheilua” silloin, kun harjoitellaan, mutta onhan se ”vain urheilua” kun ajatellaan mitä kaikkea tärkeämpääkin elämässä on. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä, etteikö saisi tuntea esimerkiksi pettymystä tai olla surullinen epäonnistuessaan itselleen tärkeässä tavoitteessa. Mä oon aina pitänyt tunteiden piilottamista ja vähättelyä tosi huonona tapana käsitellä asioita. Niillä ei vaan saa loukata muita, mutta ei kai sitä nyt ainakaan itselleen kannata alkaa esittää että kaikki on hyvin, jos oikeasti harmittaa. Pääsee huomattavasti nopeammin eteenpäin, kun purkaa sydäntään. Ymmärrän, että sivusta seuranneille on säikäyttävää nähdä, että joku kehtaa tirauttaa kyyneleen kameralle ja olla itsekriittinen, mutta ei se mulle ole mitenkään häpeällistä näyttää tunteitani. Voin hyvin ilmaista, että näytin omasta mielestäni huonolta ja se on edelleen totta. Se on mun lavakunto mitä kritisoin ja sen läpikäyminen on tärkeää, jotta voisi jatkossa kehittyä. Kyllä jääkiekkoilijakin katsoo suoritustaan videolta ja myöntää tehneensä huonoja ratkaisuja, syöttöjä ja mokanneensa varmoja maalipaikkoja.

Kilpaurheilussa kroppa ja mieli ovat kovilla ja urheilusta tulee iso osa identiteettiä. Mä tiedän, että osan mielestä ne olisi hyvä erottaa toisistaan, mutta mä taas koen että ne olis parempi nimenomaan yhdistää niin että urheilijaminä ja ei-urheilijaminä oltais yksi kokonaisuus. Tähän oon itse pyrkinyt ja pyrin edelleen. Niin kauan, kuin urheilen ja panostan itseni kehittämiseen päivittäin niin kyllä se urheilija olen aivan yhtä lailla minä. Kilpailija-minä on sitten asia erikseen, koska se näyttäytyy kerran muutaman vuoden välein.

VIIMEISTELYVIIKKO ALKAA

Jaahas, täällä ollaan elossa ja kirjoittamis-kunnossa pitkästä aikaa. Suoraan sanottuna koko blogin avaaminen on ollut to do -listan häntäpäässä viime aikoina, kun tässä on ollut ihan pikkusen kaikkea muuta. En aio nyttenkään kirjoittaa mitään sellaista lausetta, josta tulee huono fiilis vaan keskittyä toiveikkaan tekstin luomiseen niin saatan eksyä tänne taas useammin. Heh. Ollaan panostettu Juuson kanssa nyt enemmän videoiden kuvaamiseen ja YouTuben kanssa touhuamiseen, mikä ei tässä vaiheessa rasita mua juurikaan, koska kuvaaminen ja editointi on ulkoistettu. Kirjoittaminen on yhä edelleen mulle ”se juttu”, mutta oon tullut lähinnä surulliseksi siitä ettei aivot ja sormet synkkaa yhteen vaan olen tuijottanut näyttöä tyhmänä. Poissa silmistä, poissa mielestä -metodilla on siis menty tämän kanssa, mutta tänään tuntuu paremmalta voinninkin suhteen ja tässä junassa istuskellessa on rentouttavaa kirjoittaa.

YouTube-kanavalle tulee matskua kisoista myös!

 

Kisoihin olisi nyt aikaa 5 päivää ja viimeiset viikot on paiskittu hommia niin maan perkeleesti (tuonkin kirjoittamisesta tuli vielä suhteellisen hyvä olo). Olen ollut viimeisen kuukauden hiilarittomalla ruokavaliolla ja suurista ruoka-annoksista on jäljellä enää kaukainen muisto. Tällaisessa syömisessä plussaa on sen helppous, se ettei ole nälkä ja se, että mun kohdalla se myös toimii loistavasti tehokeinona viemään kuntoa eteenpäin. Miinuksena on todella vetämätön olo ja kaikki siihen liitettävissä oleva, eli mitään energistä tunnetta en todellakaan itse saa hiilarittomasta ruokavaliosta. Jos valita täytyy niin otan kuitenkin mieluummin tämän, kuin kovan nälän. Pitkälle astihan mä sain syödä tosi reilusti, eikä varsinainen dieettaaminen sen radikaalissa merkityksessä ole kovin kauaa kestänyt. En voi silti vähätellä missään määrin sitä duunia mitä olen tehnyt joka ikinen päivä ja ylpeä saan olla itsestäni. Nää viimeiset viikot ovat vaan olleet melko rankkoja etenkin mielelle ja avaankin tuossa uudella videolla sitä enemmän.

Tämä viikko onkin sitten se kuuluisa viimeistelyviikko, minkä sisältö on aina huippusalaista ja ihmeellistä kikkailua. Vai miten se meni? Viimeistelyissä on tapoja yhtä monia, kuin tekijöitä mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan tarkoitus on saada viritettyä kilpailijan kunto kisatilannetta varten LAJIN VAATIMUKSIA vastaavaksi. Jokainen tahtoo olla kuiva ja kireä, mutta riutunut lookki ei palvele oikeastaan mitään naisten lajia, mikä täytyisi munkin muistaa itseäni arvioidessa. Se on todellakin ollut haaste, että kilpailen Suomen ensimmäisessä wellness-kisassa, koska ei ole vertailupohjaa tai sitten erehtyy vertaamaan itseään tämän hetken maailman parhaisiin. Tällainen luonne mikä itsekin olen, suorastaan kärsii epätietoisuudesta ja se antaa oivan mahdollisuuden panikointiin. Ikävä kyllä en kykene hallitsemaan tunteitani täydellisesti, enkä edes psyykkaamaan itseäni ajatukseen ”tämä on vaan yksi kisa”.

Terve, urheilullinen, naisellinen, hyvinvoiva ja muodokas. Säännöissä sanotaan selvästi, että wellnessissä kyse ei ole body fitness tai women’s physique –kilpailusta.

Kilpailijalla tulee olla lihasten muotoja, mutta ei:
  • Lihasten selvää erottuvuutta
  • Lihasryhmien selviä yksityiskohtia
  • Liian alhaista kehonrasvapitoisuutta
  • Kuivuutta ja lihaskovuutta kuten body fitness –kilpailijoilla
  • Lihaskokoa ja –laatua kuten women’s physique –kilpailijoilla

Tässä täytyy kuitenkin muistaa se, että näyttääkseen lihaksikkaalta, urheilulliselta ja ylipäänsä fitness-kilpailijalta, on naisen oltava vähissä rasvoissa aina. Kuivuus ja säikeinen lookki eivät voi kuitenkaan olla mitenkään sitä mitä tässä lajissa haetaan. Sääntöjen mukaan meitä wellnessissä on kielletty olemasta liian lihaksikkaita ja liian rasvattomia. Ensimmäisestä tuskin tulee ongelma kenellekään, mutta rasvattomuus on ollut itselleni aina se ultimaattinen tavoite. Näiden vaatimusten sisäistäminen on ollut mulle kilpailijana vaikeinta ja olen sanonut Juusolle noin kymmenen kertaa päivässä, että ellen ole tarpeeksi kireä lauantai aamuna niin mua ei saa päästää lavalle. Että sillä ei ole merkitystä, vaikka olisin panostanut näihin kisoihin viimeiset 10 vuotta, mutta kireä täytyy olla. Kuulemma hän aikoo arvioida mun kunnon ja lavalle päästämisen wellnessin kriteerien mukaisesti, eikä mun omien kriteereiden. 😀

Olen juuri matkalla Helsinkiin ja viettelen siellä koko viimeisen viikon, lähellä valmentajaa. Mulle tämä on tietysti suuri henkinen tuki ja helpotus, koska minkäänlaista oman itsensä arviointikykyä ei ole jäljellä vaan lähinnä kehittelen päässäni erilaisia kauhuskenaarioita ja sen sellaista. En ole saanut etukäteen ohjeita, kuin yhdelle päivälle kerrallaan ja katsotaan mitä viikko tuo tullessaan. Vettä, suolaa ja hiilihydraattia ja näistähän on sitten useita eri mielipiteitä, enkä osaa vielä tässä vaiheessa sanoa miten tämä mun kohdalla toteutetaan. Tiedän, mitä syön ja juon tänään, mutta huominen on uusi tarina.

Ylipäänsä tässä ehtii kelata päässään kaikenlaisia ajatuksia, kun elämä pyörii melko vahvasti tietyn tavoitteen ympärillä. Nyt muistan taas sen, miksi kilpailuista kestää niin kauan henkisestikin palautua. Tää on oikeasti aika stressaavaa, kun tavoite lähenee loppuaan ja kaikki siihen liittyvät tunteet ovat pinnassa. Tavoitteellisuus imaisee kuplaansa, mutta onneksi näin kävi vasta nyt tässä loppumetreillä eikä menty koko preppiä jossain omassa ulottuvuudessa. Uskon, että pitkä kilpailutauko teki todella hyvää paitsi kropalle niin myös mielelle ja niinhän mä aikoinaan sanoinkin, että ei uusia kisoja ennen kuin vanhat on unohdettu. Mä oon todellakin sellainen tyyppi, joka tekee asiat täysillä kun johonkin ryhtyy ja tämä kisoihin valmistautuminen on yksi hyvä esimerkki siitä. Töitä on tehty paljon ja suurin osa ehdottomasti ennen tätä viimeistä kuukautta. Nyt vaan viimeinen silaus ja hyvillä mielin korkkarit kattoon!