MONTA VAATEKOKOA JA ITSETUNTO

Mä oon ollut aikuiselämäni aikana monen kokoinen ja elänyt erilaisissa vartaloissa, vaikka ikää on vasta 26 vuotta. Ensimmäisten treenivuosieni aikana uskoin vahvasti massakauden voimaan, enkä pelännyt sen toteuttamista. Toiveena oli voimakas kroppa, isot painot ja riski lookki. Siistiä off-kuntoa ei ole yritettykään ylläpitää ja ero dieettiin oli huima esimerkiksi ruoan määrän ja aerobisen liikunnan suhteen. Oon tehnyt aikoinaan todella radikaaleja kisoihin valmistautumisia ja ennen sitä omia kuntokuureja, jotka ovat olleet vähintään yhtä kovia rykäisyjä. Koko ”max 10 kiloa kisapainosta” kriteeri tuli kuvioihin vasta myöhemmin ja sitä tukemaan kaikkien keskuuteen ajautui Reverse dieetti, jota en ole itse toteuttanut koskaan. Osa otti tämän jopa vähän liiankin kirjaimellisesti nostellen kaloreita 0,5% viikossa ja näen reversessä vielä paljon aukkoja, jotta sen hyödyt pääsisivät kunnolla vaikuttamaan kilpailijan elämään positiivisesti. Kun pelätään syödä ja rentoutua, pelätään vaakalukemia ja M-kokoisia vaatteita niin jossain on menty mönkään. Dieettiin on ehkä jääty sekä henkisesti että fyysisesti kiinni, mutta en todellakaan puolusta päinvastaistakaan palautumistyyliä. Kaloreiden nosto ja aerobisen liikunnan vähentäminen muutamassa portaassa melko sutjakkaan tahtiin toivottavasti riittäisi palauttamaan suurimman osan kilpailijoista.

Nyt
Silloin

Liikkunnalla ja ravinnolla saa tehtyä hurjaa ulkoista muutosta suuntaan jos toiseen, mistä oon elävä esimerkki. Mun täytyy silti myöntää, että oma rasvattomampi kroppani on edustanut mulle pitkään pientä, heikkoa, raukkaa ja oudon tuntuista lainavartaloa jossa on ollut ihan kiva vierailla satunnaisesti. Rasvattoman kunnon saavuttamistakin raskaampaa on ollut palauttaa lainavartalo, mutta kun sen on käynyt läpi monta kertaa niin ei sitä kauaa surkutella. Ja onhan siitä sentään jäänyt muutama kuva puhelimen arkistoihin muistoksi. Mulle on oikeastaan aina ollut luontaisempaa kantaa muutamaa ylimääräistäkin kiloa, eikä mustan ja valkoisen välissä ole nähty juurikaan harmaita sävyjä. Painonnousu ei silti ole ollut mulle syy huonoon itsetuntoon, eikä timmimpi kroppa tae hyvälle itsetunnolle. Itsetunto ja kehonkuva ovat tiukasti sidoksissa toisiinsa ja vaikuttavat molempiin suuntiin. Jos itseään ei arvosta niin onhan se epätodennäköistä nähdä keho positiivisessa valossa ja kunnioittaa sen tarpeita tai esimerkiksi nauttia tekemästään muutoksesta. Sanoisin, että heikolla itsetunnolla varustettu ihminen on taipuvaisempi mille tahansa kehon/elämäntilanteen ääritilalle. Itsetunto on pysyvämpi ja vaikutuksiltaan voimakkaampi asia, kuin esimerkiksi päivän olotilan mukaan heilahteleva itsevarmuuden tunne. Mä oon mieltänyt asian niin, että kaiken lähtökohtana on hyvä mentaalipuoli, jossa ymmärretään omat rajat ja se ettei kaikki ole aina täydellistä. Ollaan myös halukkaita pitämään itsestään huolta, vaikka elämässä olisikin vaikeampi hetki meneillään ja hyväksytään, että elämässä tulee vastaan haasteita ja pettymyksiä joista otetaan opiksi. Hyvän itsetunnon avulla koetaan olevan kyvykkäitä tekemään asioiden eteen jotain, luotetaan omaan osaamiseen ja luodaan realistisia tavoitteita joilla vahvistetaan edelleen itsetuntoa.

Riippumatta siitä, että oon ollut välillä sen 20 kiloa painavampi niin mun luottoa itseeni se ei ole päässyt musertamaan oikeasti koskaan. Kun mä olen lihonut niin tottakai se on vaikuttanut muhun aina jollain tapaa mutta epävarmuus on tunne, jota jokainen kokee silloin tällöin. Oon kuitenkin jo vuosia pohtinut sitä, että miten kaikesta mun panostamisesta huolimatta kerään niin valtavasti kiloja varteeni… Oon suorittanut kovia salitreenejä x määrän viikossa ja yrittänyt kärvistellä vapaasyöntipäivän voimin eteenpäin, mutta mitenkään liikunnallinen ihminen en ole ollut. Kuten oon kertonut niin valtaisa herkuttelu on ollut mulle elämäntapa ja sen kohtuullistaminen on vienyt kauan aikaa. Jos kohtuus on tuntematon käsite niin mieliteoista kieltäytyminen on joidenkin tapauksessa itseensä panostamista. Heti, kun tosissani halusin muuttaa elämäntapani sekä suhteeni ruokaan ja tietyllä tapaa aikuistuin näiden asioiden äärellä niin sain sen järjestymään. Mä oon aina mielestäni ollut sellainen selviytyjä ja pärjännyt paskemmissakin olosuhteissa hoitaen asiat kuntoon. Tiedän myös, että halutessani jotain kovasti saan sen onnistumaan mutta päätöksen tasoja on monenlaisia. En ollut koskaan aikaisemmin nähnyt järkevää syytä tällaiselle muutokselle ja pystyin kyllä hyväksymään itseni suuremmalla rasvaprosentilla. Tuli kuitenkin hetki, kun painon voimakkaat heilahtelut eivät olleet enää vitsi ja kyse alkoi olla mun terveydestä. Sen horjuminen herätti lopullisesti arvostamaan sitä kaikkea mikä oli menetettävissä.

Nyt
Silloin

Voiko päivittäisellä tasolla kehoaan muokkaavalla olla terve kehonkuva? Jos omalla toiminnalla pyritään muokkaamaan kehoa tiettyjen sääntöjen mukaisiksi ja etsitään kehon heikkouksia ja vahvuuksia niin onko se tervettä? Jollain tapaa haluaisin vastata kyllä ja toisaalta taas vastaukseni on ei. Se on tottakai mahdollista, mutta vaatii sen että ollaan sinut itsensä kanssa oikeasti syvällisellä tasolla. Kehonmuokkaukselle ei voi antaa itseään määrittävää roolia. Pinta on pintaa. Mä yritän monen muun tavoin jokaisella treenillä muokata kehoani omaa kauneusihannettani vastaavaksi ja tuon ihanteen ovat luoneet muunmuassa sosiaalinen media ja he, ketkä päättävät fitnessliiton lajikriteereistä. Tässä pisteessä missä olen kehoni kanssa nyt, ei näkyvällä muutoksella ole enää sellaista merkitystä mitä joskus aikaisemmin ja kävisin ehdottomasti salilla pelkästään ylläpitämässä nykyistä olemustani. Haluan syödä terveellisesti, koska sen vaikutukset ovat paljon muutakin kuin pelkästään ulkoisesti nähtävät. Oon täysin sinut kehoni kanssa tällä hetkellä ja se enemmän, kovemman ja paremman tavoittelu on kanavoitu muuhunkin kuin pelkkään peilikuvaan. Näkyvää muutosta enemmän nautin lajin vaatimasta kurinalaisuudesta ja itseni haastamisesta, mikä nyt tässä tapauksessa kulminoituu ulkonäköön ja sillä kilpailemiseen. On hienoa ajatella, että kuntosalitreenillä voit rakentaa jotain aivan uudenlaista ja sen aikaansaaminen on vaatinut paljon epämukavuusaluetta, toistoja ja opettelua. Kilpailun arvostelua en ole koskaan ottanut liian vakavasti ja tänä päivänä tiedän pystyväni suhtautua siihen entistä neutraalimmin. Teen omaa juttuani ja aina löytyy joku parempi, jos oikein etsimään aletaan.

Se, että hyväksyy itsensä ja opettelee oikeasti tykkäämään itsestään ei millään tavalla poista esimerkiksi ylipainoisen halua laihduttaa tai urheilijan halua kehittyä. Se ainoastaan tekee siitä helpompaa ja kestävämpää, koska se tehdään rakkaudesta omaa hyvinvointia/elämäntapaa/tavoitetta kohtaan eikä ulkonäköpaineiden/hyväksynnän/itseinhon vuoksi. Tyytyväisyys ei takuulla tapa kehitystä vaan rakentaa kehityksen terveelle pohjalle, oli kyse sitten mistä tahansa.

Kilpailukunnon radikalius sekoittaa kuitenkin jonkin verran pakkaa etenkin, kun siihen kriittiseen kuntoon muuntaudutaan suhteellisen nopealla aikavälillä. Dieetillä löytyy harvoin sellaista aikaa, kun ei olisi kiire saada vielä tuosta ja tuosta vähän kireämmäksi tai jos edes vähän enemmän lihasta olisi jäänyt reisiin… Voi siis olla, että kisojen jälkeen myös mun itsekriittisyys nostaa taas päätään ja löydän itsestäni paranneltavia osa-alueita. Hyväksyn kyllä itselleni kaikki tunteet, mitä kisat mukanaan tuovatkin mutta niihin ei saa jäädä vellomaan ikuisesti. En haluaisi missään vaiheessa alkaa pitää kehoani itsestäänselvyytenä vaan arvostaa päivittäin terveyttä ja hyvinvointia. Oon pysynyt jo jonkin aikaa mielestäni kilpailuja ajatelen hyvässä kunnossa, eikä muutos kisakuntoon tule tällä kertaa olemaan ihan niin valtava minkä uskon vaikuttavan positiivisesti myös mun kehonkuvaan ja itsetuntoon. Arvostan itseäni nimenomaan ihmisenä niin paljon, ettei peilikuva muuta sitä asiaa mitenkään. Mitä harrastukseeni tulee niin arvostan myös omaa työmoraaliani aivan valtavasti ja olisi vaikea kuvitella minkäänlaista itseinhoa vaikka vartalossa olisikin vielä työnsarkaa. Fitness-harrastus on kylläkin tehnyt mut noin miljoona kertaa tietoisemmaksi omasta kehostani ja jossain määrin koen, että tieto lisää tässäkin asiassa tuskaa.

Jos itsetunto on huono niin ei kehonkuvakaan voi olla hyvä. Tästä syystä on ensin tehtävä duunia sen kanssa, että kunnioittaa itseään, pitää itsestään huolta kaikin tavoin ja kokee myös ylpeyttä ja tyytyväisyyttä omasta itsestään, teoistaan ja pystyy seisoa mielipiteidensä takana eikä ole manipuloitavissa. Jos nää kaikki on päin peetä niin ei pakonomainen ulkonäön muuttaminen tilannetta todennäköisesti paremmaksi tee. Oli kyse sitten treenaamisesta, ruokavalion noudattamisesta, kisaamisesta tai vaikka huulten täyttämisestä niin ne eivät ole kenenkään itsetuntoa yksinään nostamassa huippulukemiin. Tätä asiaa ei saa rahalla ja rajoitteilla. Kuitenkin myös tavallaan pinnallisilla asioilla, kuten määrätietoisella kehonmuokkaustreenillä on parhaimmissa tapauksissa erittäinkin positiiviset vaikutukset koko elämään ja itsetuntokin vahvistuu tavoitteiden myötä. Mä oon silti nähnyt monet kerrat senkin, miten huono itsetunto vaikuttaa siihen ettei luotetan omaan (hyvään) treenaamiseen vaan pelätään virheiden tekemistä ja muiden katseita, joiden vuoksi jätetään treenit mieluummin tekemättä kokonaan. Jos omassa tekemisessä tai ulkonäössä ei nähdä mitään muuta kuin parannettavaa niin silloin täytyy hoitaa kuntoon paljon muutakin, kuin uudet treenivermeet ja ostaa PT-paketti.

Fitnesslajeissa kilpailevana koen, että tyytyväisyys omaa kehoa ja kehitystä kohtaan ovat ilman muuta olemassa. Kisaaminen ei vaan kerta kaikkiaan sovi tilanteeseen, jossa elämä on sekasortoa ja tähän voi varmasti yhtyä kaikki ne jotka ovat tätä metodia joskus kokeilleet. Elämän hetkellinen kontrolloiminen liikunnan ja ruokailun avulla ei poista muita ongelmia vaan pelkästään lykkää ja lisää niitä. Fitteys voi tarkoittaa monelle ulkoisesti näkyvää toimintaa, pyöreitä pakaroita ja kauniita ruokakuvia mutta kehosta huolen pitäminen on kuitenkin myös tosi paljon näkymätöntä työtä. Mulla on tällä hetkellä oman itseni kanssa sellainen ”jes mä tein sen” -fiilis ja koen suurta mielihyvää omaa työtäni kohtaan. Olen tottakai saanut hyvää apua valmentajaltani ja Juusolta, mutta kaiken konkreettisen työn olen loppujen lopuksi tehnyt itse. En millään tavalla väheksy, inhoa tai kammoksu vanhoja kuviani tai painavampaa minää vaan päinvastoin oon niin hiton ylpeä että oon silloinkin luottanut omiin kykyihini vaikka voimavarat ovat olleet vähissä. Nimenomaan tuolloin oon alullepannut tän kaiken ja itseäni mun on kiittäminen, jos kiitos täytyy jollekin osoittaa. Mä haluan tuoda tätä esille siitä syystä, koska muutama viime vuosi on opettanut mulle niin paljon sellaista mistä moni muukin voisi hyötyä. Mä olin ilman muuta painavimmillani huonovointisempi kuin nyt ja lähdin tekemään tätä isoa muutosprojektia täydestä halusta tarjota itselleni jotain parempaa. Kovasta uupumuksesta ponnistaminen ei ollut mikään itsestäänselvyys, mutta antamalla itselleni ensin pitkän levon ja sen jälkeen rauhallisen startin opin pitkäjänteisyyttä ja nöyryyttä. Minäkään en ollut kaiken kestävä superihminen vaikka sitä niin kovasti toivoin. Täytyy myös muistaa, että ulkonäkö on kuitenkin aina jollain tapaa katoavaa, eikä siihen voi turvautua tai jäädä liikaa kiinni. Me ollaan niin paljon muutakin.

 

Seuraa myös instagramissa: @jsilfvernagel