MITEN PÄÄDYIN FITNEKSEN PARIIN

Tämä on itseasiassa toivepostaus. Aihetta on sivuttu useampaankin otteeseen, mutta omaa tekstiä en ole muistaakseni tästä kirjoittanutkaan. Oon aidosti onnellinen siitä, että olen päätynyt juuri tämän lajin pariin ja tässä on paljon kiehtovia puolia. Opittava ei lopu koskaan, jos oppia haluaa ja lajin parissa olevat ihmiset ovat juuri sopivalla tavalla yhtä sekaisin kuin itsekin olen. Eli mikään tuskin hetkauttaa kovinkaan radikaalisti. Me voidaan puhua keskenämme kieltä, jota ulkopuolinen ei ymmärrä ja antaa palautetta toisen ulkonäöstä ammatillisesti päin naamaa. Voisin silti väittää, että hieman monipuolisemmatkin ihmissuhteet voisi tehdä ihan hyvää ettei kaikki nyt ihan pelkkää vitnestä olisi.

Vuosi oli 2011 ja lajini oli tuolloin kaikki mikä kesti kauan: juoksu, pyörä, kävely. Mitä kroppa milloinkin kesti niillä huoltotoimenpiteillä (huoltoa ei siis ollut). Juokseminen oli viety itseasiassa niin äärimmilleen, että oman ruumiinpainon menetyksen lisäksi menetin jo kyvyn syödä, ajatella ja palautuakin. Taisin olla kävelyllä kaverin kanssa, kun otettiin puheeksi fitness. Bikini Fitness oli juuri rantautunut Suomeen ja puhuttiin, että siinä olis mielenkiintoinen laji. Bikinien väri olisi violetti — sen muistan. Eli aivan, kuten tänä päivänäkin niin ensin mietitään lookkia ja sitten mietitään josko tarttis ostaa salijäsenyys ja tehdä sielläkin jotain.

Salille päätyminen oli varmasti monen tekijän summa. Siihen vaikutti se, etten oikeastaan enää pystynyt juosta ja pyöräilykausi oli rajoitteista sääolosuhteiden vuoksi. Siinä vaiheessa, kun siirryin pyörästä kävelyyn niin ei se tuntunut enää edes liikunnalta. Niinpä aloin käydä monen muun tapaan ryhmäliikuntatunneilla ja kovan kestävyyden vuoksi niitä sai vetää 3 tuntia putkeen, että tyttö alkoi hyytyä. Se oli loputon suo ja hyvin aikaavievää touhua, minkä lisäksi sain hullun leiman kun hyppäsin tunnista toiseen saman päivän aikana. Ryhmäliikunnasta puuttui myös kilpailu-aspekti, mikä oli mulle tärkeää. Aloin myös uuvuttavan näännytyksen jälkeen nähdä peilistä sen muutoksen mitä kestävyysurheilu ja syömättömyys oli muhun tehnyt. Aloin mennä kasaan ryhdin ja kokonaisolemuksenkin puolesta. Näytin väsyeeltä ja olinkin sitä. Eli pieni määrä lihaa luiden ympärille ei tuntunut lainkaan pahalta idealta, mutta syöminen pelotti ilman perusteluita.

Hyvin nopeasti mua alkoi kiinnostaa pienen lihasmäärän sijaan suurempi. Eli tavallaan kyllä – se oli ulkonäkötavoitteista, mutta myös jotain uutta johon paneutua. Olin peilin edessä vähemmän kuin koskaan myöhemmin koska en mä ehtinyt. Mulla oli kiire treenata ja tehdä sen lisäksi koulu, työ ja muut velvollisuudet. Silloin ei myöskään kuvattu tähän tyyliin, kuin nykyään. Vaivuin syvälle fitness-kuplaan ja sieltä ei näkynyt melko pitkään aikaan mitään muuta, mutta niinhän se menee monen muunkin uuden asian kanssa. On se sitten vauva, opiskelu, ihastuminen tai talonrakennus. Hienointa salitreenissä oli ehkä tuolloin se, että sitä teki niin harva 20-vuotias tyttö. Nykyään tämä harrastus on suosittua ja enemmän sääntö kuin poikkeus, mutta aina ei ollut niin. Eli oli kiva tehdä jotain erikoisempaa, vaikka salitreeni tai kisaaminen ei kauaa sellaisena pysynytkään niin siihen mennessä mä olin jo myyty eikä paluuta ollut. Sen verran täytyy itsekin kommentoida tähän 2017 vuoden hysteriaan, että ero vaikkapa sinne 5 vuoden taakse on merkittvä. Silloin, kun hurahti fitnekseen niin oli muutama blogi joista jokainen oli puhtaasti omiin kokemuksiin pohjautuva ja se tehtiin kirjoittajienkin osalta hyvin selväksi. Kukaan ei oikeastaan esittänyt omia kokemuksiaan tai mielipiteitään absoluuttisina totuuksina, kuten nykyään tehdään. Oli tietyllä tapaa vaarattomampaa hurahtaa, kun pää ei seonnut ainakaan siitä tietotulvan määrästä ja erilaisista ”some-guruista”. Jos sattumalta löytyi joku uusi ihminen niin se oli vaan tosi hienoa ja harvemmin myöskään peiteltiin sitä mitä tehtiin. Blogit olivat päiväkirjamaisia, joihin merkittiin tarkasti mitä syödään ja millloin, grammoineen päivineen. Treenit oli kerrottu tarkasti, eikä mitään oltu sen enempää perusteltu – kunhan vaan tehtiin.

Pitkän aikaa mulla oli sellainen hullunkiilto silmissä, että ei pahemmasta tietoa. Opetettu tapa oli oikeastaan kärsimyksen kautta ja kaikki piti ansaita; oli kyse sitten ruoasta, levosta, alimmasta painosta tai kehuista. Sain kanssakilpailijoilta aika paljon viestejä siitä, että mun asennetta ihailtiin koska olin ulospäin niin kurinalainen ja niin omistautunut. Eikö ole sairasta? Olinhan minä, mutta ei siinä mitään ihailtavaa ollut tai mitään josta ylpeänä tänne kirjoittaisin. Edelleen huomaan osasta kisaajista samoja piirteitä, mitä mussa oli tuolloin mutta se ei ole mun asia siihen puuttua. Ikävää, jos ollaan valmiita tekemään ihan mitä tahansa kun asiat voisi tehdä toisellakin tyylillä mutta uskon hullunkiillon olevan monelle myös se ainut tapa saada itsestään kaikki irti. Ainut tapa päästä siihen täyteen fokukseen ja siihen fokukseen on muodostunut riippuvuussuhde. Lupa olla välinpitämätön — Tästä syystä me kisaajat kaivataan välillä dieettiaikaa. Eikö olis mahtavaa saada itseltään lupa olla piittaamatta muista kuin itsestään ja tarpeen vaatiessa heittää se kisahirviömoodi päälle? On tää vähän semmosta hullun hommaa, mutta myös antoisaa ja jotain ihan omanlaistaan.

Suurimmassa riskiryhmässä ovat aloittelijat, nuoret tytöt ja pojat jotka ovat alttiita vaikutuksille ja uskovat helposti mitä tahansa. Omista kompastuskivistä oleellisin on ollut suuruudenhulluus ja malttamattomuus. Yhtä lailla pienten nippelitietojen kalastelu, mikä on mun mielestä tänä päivänä rantautunut monen harrastajan ongelmaksi. Kisaajat ymmärtävät ehkä jopa entistä paremmin, että suuret linjat on saatava selvästi kuntoon ennen tätä tai ainakin sitä on yritetty korostaa.

JOS HALUU SAADA ON PAKKO ANTAA

Istuskelen tällä hetkellä junassa matkalla Helsingistä kotiin ja aloittaessani tätä tekstiä olin matkalla kotoa Helsinkin…päivä oli sunnuntai. Olen edennyt yhden kappaleen verran eli runosuoni kukkii, kuten huomataan. Sunnuntaina olen ilmeisesti pohtinut, että mahdanko olla tulossa flunssaan vai olenko edelleen niin sairaan väsynyt viime viiko(i)sta, että olo on verrattavissa sairaana olemiseen. Noh, en ole ainakaan vielä sairastunut mutta junassa käy kyllä sellainen kröhä että toivottavasti mun super-immuniteetti toimii. Myönnän myös sunnuntain olleen jostain syystä vaikea päivä, enkä mä nyt vieläkään mikään paras versio itsestäni ole energioiden puolesta. Parempaan päin kuitenkin ja se on pääasia.

Oon kelannut omaa elämääni läpi juurta jaksaen, eikä se yleensä tee mulle kovin hyvää mutta silti harrastan sitä aika ajoin. Samaan aikaan oon tehnyt todella kovia työputkia ja hoitanut ikävien asioiden lisäksi myös yrityksen asioita ja omia treenejäni. Tämä on toki aivan sitä perusarkea, johon mahtuu kaikenlaisia mäkiä ja mutkia mutta pientä alakuloa on siis ollut havaittavissa. Yleensä pomppaan sängystä ylös ja fiilistelen alkavaa päivää, mutta sitä ei ole tapahtunut hetkeen. Inhoan käsitettä normaali, mutta mun mielestä se on ihan normaalia elää välillä ajanjaksoja joissa käy läpi enemmänkin sitä ”kuka minä olen?”. Koko kysymys on mulle niin suuri ja moniuloitteinen, että sille on pakko antaa hetkiä silloin tällöin. Kotona saatan vaikuttaa poissaolevalta tai vetäytyneeltä, mutta se on mulle välillä tarpeellista enkä taistele sitä vastaan. Oon lukenut useita kirjoja ja artikkeleita siitä, miten menneestä pitäisi päästää irti ja fiksuimpienkin argumenttien jälkeen mun on vaikea ymmärtää, että miksi. Mä en koe millään lailla, ettenkö pääsisi elämässäni eteenpäin vaikka kelaan vanhoja. Menneessä roikkuminen ymmärretään jotenkin tosi negatiivisesti, mutta siitähän nimenomaan oppii.

Helsinki on ollut mulle jo vuosia sellainen paikka, jossa pohdin tätä yhtä ja samaa asiaa eli omaa olemassaoloani. Oon reissannut nuoresta asti yksin Helsinkiin ja siitä on jäänyt tällainen tapa. Joskus keräsin kuukausia rahaa ja tulin päiväreissulle tuhlaamaan ne vaatteisiin ja kenkiin, joita ei Vaasasta saanut. Mitä erilaisempaa sen parempi. Sitten oli aika, kun tein täällä kaikenlaista tyhmää ja etsin itseäni sitä kautta. Nykyään reissut menee jollain tapaa aina urheilun ja/tai työn puolesta, harvemmin yksin ja yleensä myös melko edullisesti aikaisempaan nähden kun ei kiinnosta shoppailla. Olen kovin tyytyväinen, kun saan istua yksin kahvilassa ja olla ihan hiljaa edes hetken. Siitä asti, kuin fitness tuli kuvioihin on Helsinki ollut paikka johon tapaamiset sovitaan. Olen aina yhtä onnellinen, että asun ulkona tuosta kaikesta koska vaikka mäkin olen suhteellisen sinut itseni kanssa niin täällä saan kyllä itseni ahdistumaan ennen pitkää. Herkimmilläni olen lähtenyt kyynel silmässä kotiin, kun joku on sanonut jotain ja se on kantautunut mun korviin ja niin edelleen. Nykyään nahka on onneksi aika paljon kovempi.

Kaikkia yksityiskohtia tästä reissusta ei ole syytä avata, mutta se mikä teitä saattaa kiinnostaa on treeni ja ravinto. Treenasin valmentajan kanssa pari treeniä: jalat ja olkapäät. Koen, että multa vaaditaan sopivasti eli ei liikaa eikä liian vähän. Enää ei ole tarvetta todistaa, että pystyn tekemään valtavasti koska se on jo tiedossa ja tämä työkalu on tarvittaessa käytössämme. Nyt sitä ei ole syytä käyttää. Uskon, että toive valmentajan suunnalta on jopa hieman päinvastainen koska kovasti hän toistaa mulle rauhallisia ajatuksia ja armollisuutta. Heh. Aki tietää mut vuosien takaa ja on nähnyt mut pahimmillani, joten ymmärrän mistä ajoittainen huoli kumpuaa. Miehellä on hyvä muisti ja hyvä ihmistuntija osaa lukea oikeita merkkejä, mutta munkin ajatuksellinen kehitys on tällä hetkellä hurjimmassa ajassa eikä siihen välttämättä pääse kiinni ilman syvällisiä keskusteluja. Joten me tehtiin sellainen. Syvällinen keskustelu siis. Se oli avartavaa, koska aniharva tuntee minua. Mun käsitys small talkistakin on aika monipuolista, joten on rohkeaa istua mun kanssa alas kahvikupin kanssa.

Kevensimme hieman ruokapuolta ja vähensimme treeniä yhteisymmärryksessä. Haluaisinko tehdä täysillä? No todellakin, mutta haluta voi paljon muutakin eikä ihmiskroppa toimi optimaalisesti niin. Tahdonvoima on hieno juttu, mutta sen raja tyhmyyteen on häilyvä. Sen vaikutus urheilijan kehittymiseen on suuri, niin hyvässä kuin pahassa. Mun paras puoli on kärsivällisyys ja tasaisen hyvä tekeminen ja aion käyttää niitä hyväkseni. En ole on-off ja pystyn ehdottomasti olemaan itselleni armollinen, vaikka se ei muille siltä näyttäisikään. Se on mun korvien välissä ja itse tiedän ja tunnen ajatukseni. Toistan nyt hieman aikaisempia kirjoituksiani, mutta tosiaan sekä mun urheilija- että valmentaja-filosofiani kulminoituu aika pitkälti on-off-kytkimen poistamiseen ja perushyvän tekemisen toistamiseen sekä siitä nauttimiseen. Jos ja kun joku ei onnistu tavoitteessaan niin ongelma löytyy hyvin usein tästä. Sama pätee harrastamiseen ja kilpailemiseen, urheiluun ja moneen muuhunkin ”alaan”. Päämäärätön ja heikosti suunniteltu harvoin vie pitkälle.

Perushyvä tekeminen ei tarkoita mulle perus raskasta treeniä ja perus samanlaista syömistä koko ajan, vuodesta toiseen. Perushyvä tarkoittaa mielenrauhaa ja luottamusta omaan tekemiseen unohtamatta sitä, että muutoksiakin saa tehdä jos niille on perustelu. Treeniä tulee muttaa välillä ja kehonmuokkaus mielessä on oleellista vähän miettiä mitä tekee salin puolella VAIKKA meillä on esimerkkejä niistäkin, jotka saavat tulosta tekemällä pelkkää mavea. Ei ole turhaa hifistelyä muuttaa hiilihydraattien ajoitusta ja laatua tavoitteita silmälläpitäen ja yrittää oppia oman kehon toiminnasta lisää. Vaikka ”näin on aina tehty” niin ei sun tarvitse tehdä niin. Kiinnostuminen on tervettä, neuroottisuus ja laiskuus ovat asioita erikseen. On viisasta tarvittaessa vaihtaa hierojaa tai vaihtaa salia, jos tuntuu ettei edellinen palvele sinun tarpeitasi. Keskittymisen jatkuva häiriintyminen siitä, kun joku sanoo jotain ja toinen sanoo toista, tulee uusi pilleri tai jauho markkinoille ja muuta vastaavaa ei ole kärsivällistä ja luottavaista toimintaa. Samojen asioiden toistaminen viidettä vuotta putkeen ilman näkyvää tulosta, itsensä vertaaminen urheilijaan joka painii eri liigassa ja noudattaa erilaisia sääntöjä kuin sinä, nopeiden tulosten hakeminen — tyhmiä tapoja yrittää kehittyä. Isot linjat tulevat aina ensin, tarvittavat yksityiskohdat sen jälkeen.

Kun teet töitä jotain aatetta noudattaen tai jonkun ihmisen laatimia ohjeita noudattaen niin lähtökohtaisesti ole kyseenalaistamatta niitä ainakin jonkin aikaa. On monia tyylejä tehdä esimerkiksi fitness-kilpailemista ja sellainen joka on ollut monessa valmennuksessa ymmärtää hyvin mitä tarkoitan. Siitäkin huolimatta, että on jopa odotettavissa että vastaan tulee ei järkevä valmennussuhde niin hetkellisesti sillekin kannattaa antaa aikansa. Kaikesta oppii ja kyllä niistäkin aina jotain jää käteen. Tai mieleen. Jos me ollaan jo lähtökohtaisesti todella ennakkoluuloisia ja annetaan sellaista epäluuloista ja kyseenalaistavaa, ylimielistä signaalia niin ei meidänkään kanssa oo kiva tehdä duunia. Yleensä nää hommat on kuitenkin kahden kauppa ja ihmisten väliset kemiat nyt ei vaan aina pelaa. Tieto-taidon yli meneekin mun mielestä kemiat ja niiden on toimittava, jos hyvään lopputulokseen halutaan. Mun olis ainakin valmentajana todella epämotivoivaa tehdä töitä ihmisen kanssa, joka ei pysty sitoutua yhteen tyyliin ja hakee kikka kolmosia sieltä sun täältä.

Mulle itselleni tällä hetkellä se pääasia mitä pytyn fitneksen piiristä ajattelemaan on minun oma kehitys suhteessa aikaisempaan ja nykyiseen Jessicaan. Ei ole huono asia antaa mennä, uppoutua ja vaipua syvällekin. Sen ajatellaan monesti johtavan johonkin huonoon, mutta ei se ihan niinkään ole. Ja jos on niin kyllä ihminen sen kestää, pettymyksen. Jos haluaa saada on myös pakko antaa. Multa voitais kysyä monenkin asian suhteen, että ”miksi teit silloin noin” ja ”miten uskoit tuohon”, mutta vastaus on yksinkertainen. Lähtökohtaisesti yritän viedä asiat alusta loppuun eli lähden sillä asenteella liikkeelle. Tarpeeksi ison herätyksen äärellä tai maaliintulon jälkeen alkaa ihmettely ja yhteenveto, jolloin mietitään jatkoa. Ennen sitä se on all in.

 

TUMMASTA VAALEAKSI

Mä oon käynyt tukkani kanssa tämän tumma-vaalea-tumma-vaalea -projektin aivan liian monesti läpi. Kun menin tumman tukkani kanssa kampaajan penkkiin niin toiveenani oli kylmän ruskeat hiukset, joita varten täytyi aloittaa vaalennus. Käytiin tämä koko homma kampaajani kanssa läpi ja hän kertoi hienosti suunnitelmastaan: et tule saamaan tuota kerralla tai varmaan kahdellakaan. En siis saa yhdellä kerralla edes kylmän-vaaleahkon-ruskeaa? ”Ei, et saa.”. Vaikka kyse on niinkin pinnallisesta asiasta, kuin tukka niin koen että asiakkaan on syytä olla rehellinen kampaajalleen kertoessan värjäyshistoriastaan. Mulla oli noin-päivämäärät ylhäällä, että koska on tehty ja mitä, milloin on viimeksi vaalennettu, milloin laitettu tummaa jne. Lukuunottamatta yhtä koti-tyvivärjäyskertaa olen käynyt vuosia ainoastaan kampaamoissa värjäämässä hiukseni.

Kolmas käynti: Eroon liukuväristä.
Toinen käynti: Unelmatukka, mutta kuten sanottu tämä sävy ei pysy mun tukassa ja vaatii älytöntä ylläpitoa. Mulla hius taittaa niin paljon kupariin luonnostaan.
Ensimmäinen käynti.

Päädyimme tekemään tarvittavat vaalennukset raidoittamalla ja hiuksille annettiin aina toipumisaikaa ennen seuraavaa käsittelyä. Pidin värjäysten välissä vähintään kuukauden paussin. Tähän päivään mennessä haaveilemani kylmän ruskea tukka on muuttunut jo moneen kertaan ja olen nykyään aika blondi. Edelleen jokainen vaihe on tehty raidoittamalla ja sävyttämällä, tehohoitoja unohtamatta. Mulla on ollut pitkään tukassa liukuväri ja kahtena viimeisenä kertana oon halunnut siitä pikkuhiljaa eroon, joten raitoja on vedetty ylhäältä asti. Raidoittamalla jokaisen välivaiheen kanssa pystyy joten kuten elämään, vaikka lopputulos ei olekaan vielä se unelmatukka. Sävyttämällä vaalennettua hiusta siitä tulee kaunis, mutta sen vaikutus kestää vaan muutaman pesun. Sitten ollaan taas tipun keltaisia tai oransseja, kunnes hius on joksenkin toipunut ja voidaan hypätä uudelleen värituoliin. Ei kannata hermoilla siis sitä, että hiukset eivät näytä viikon päästä kotona yhtä hyvältä kuin kampaajan muotoilemana ja juuri värjättyinä.

Olen enemmän kuin tyytyväinen hiusteni kuntoon, enkä koe sen kärsineen ulkoisesti. Leikattu tukkaa on kerran tämän prosessin aikana ja seuraavalla kerralla voisi olla uuden saksimisen aika. Kuten monet naisen niin myös minä olen aika suojeleva hiuspituuden suhteen, mutta kaunis tukka on terveen näköinen. Mun hius on oikeastaan aina vaalentunut suhteellisen vaivattomasti, mutta kylmänsävyiseksi se ei todellakaan helposti taita. Hoidan hiuksiani mielestäni hyvin ja käsittelen niitä raudoilla vähän. Oon myös pyrkinyt vähentämään jokapäiväistä hiustenpesua, jolla on ollut todella merkittävä vaikutus hiusten kuntoon. Liika peseminen ei tee ainakaan mun tukalle hyvää.

Kylmän vaalea on varmasti suurimman osan unelmatukka, enkä puhu nyt siitä harmaan hopeasta versiosta vaan keltaisen-kammosta. Mä oon ollut just sellainen, mutta vihdoin oon päässyt siitä yli. Oon tosi kalpeaihoinen ja kylmän vaalea tukka oikeastaan tekee musta vaan entistä värittömämmän näköisen. Oon alkanut tykätä tosi paljon kultaisemmista vaaleista, luonnollisemmista ja elävämmistä hiuksista. Mielestäni ne sopivat mulle paremmin ja niitä on todella paljon helpompi hoitaa ja pitää freeseinä. Käyttämällä hopeashamppoota keltaisuus lievenee sen verran, etteivät hiukset näytä varsinaisesti keltaisilta. Viime kerralla valittiin hiuksiin eri sävyisisä vaaleita ja myös ruskeita raitoja. Olen tosi tyytyväinen lopputulokseen ja tukka näyttää eri valoissa eri sävyiseltä, samoin kiinni pidettäessä. Kivaa vaihtelua.

Ennen vaalennusta
Millaiseksi tukka menee vaalennuksen ja seuraavan värjäyskerran välissä pahimmillaan. 😀
Ja millaisen siitä saa taas taiottua..
Nykytilanne hieman eri valossa näyttää super-luonnolliselta!

Somessa näkyy paljon hiuskuvia, joissa musta tukka on yhtäkkiä aivan vaalea. Osassa kuvateksteissä kerrotaan, että takana on näin ja näin monta käsittelyä. Joskus jopa hinnat ovat esillä niin saa vähän osviittaa siitäkin. On aivan varma juttu, että kenenkään hius ei muutu tummasta vaaleaksi yhdellä käsittelykerralla vaan siihen väliin mahtuu ne kaikki ihanan kauheat kupariset ja musta-oranssit versiot. Ulkomailla myös peruukit ovat ISO trendi, bisness ja suuressa suosiossa. Suosittelen itse pysymään kärsivällisenä, mikäli haaveena on radikaali värin muutos. Jos hius on jo entuudestaan huonossa kunnossa tai tosi ohut niin miettisin kaksi kertaa lähdenkö sitä vaalentamaan vai en.

Mulla on pitkät hiukset ja yhteen kampaamokäyntiin menee yleensä 3 tuntia: superohuet raidat + vaikutusaika + hiusten föönaus ovat aina yhtä hauskaa. Yleensä mun päätä kuivaa kaksi kampaajaa ja olo on kuin superjulkkiksella, heh. Hintaa projektille on myös tullut jonkin verran eli satanen ei tule riittämään, mikäli näin suurta muutosta toivotaan. Kannattaa varautua ja panostaa myös hoitotuotteisiin, maksaa erikseen mahdollisista tehohoidoista ja pyytää niitä mikäli koet itsekin että hius on päässyt kuivumaan.

Olen itse käynyt tekemässä projektini Vaasassa Salon FLOW:ssa Hildalla. Tämä ei ole millään lailla maksettu mainos, mutta lämmin suositus niille jotka suunnittelevat vastaavaa. 🙂