KESÄKUUN HITIT JA FLOPIT

Mites, siis miten, yksi kuukausi on taas voinut mennä hujauksessa? Paniikki, kesä on pian ohi ja tulee kiire tehdä kaikkea kivaa. Tässä kuussa oli juhannus, mutta mitään muuta spesiaalia ei oikeastaan tainnut olla. Eikä aina tarvitsekaan. Kuukausi on ollut hyvin treeni-painoitteista, kuten muistakin teksteistä on saattanut huomata.

HITIT

  1. Blogi:
    Mä oon 5-kertaistanut lukijani 2 kuukauden aikana ja oon aika fiiliksissä siitä. Tää ei todellakaan oo mitään ihan helppoa hommaa, mutta kuitenkin hirveen mukavaa. Katsotaan mitä ensi kuu tuo tullessaa, kun ihmiset lomailee mutta onhan mulla täällä varmasti vakkarilukijat lukemassa. 🙂
  2. Ruoka:

    Juhannuksen grilliherkkuja

    Voi luoja, että mä oon tykännyt syödä. Muistan, kun kirjoitin postauksen jossa sanoin että mulla ei ole ruokahalua ja hieman väkisin saa syödä. Näin se olikin pitkän aikaa, mutta homma on kääntynyt ihan päälaelleen. Voisin syödä riisiä varmasti kilo tolkulla ongelmitta. Ei oo varsinainen nälkä, mutta ruoka on vaan liian hyvää. Oon taas yrittänyt panostaa ruokien makuun ja ulkonäköön, koska se vaan kannattaa aina eikä siihen loppujen lopuksi sen enempää aikaa mene.

  3. Autokuume:
    Kai tää on ihan hyvä asia? 😀 Mun on ihan totta pakko saada uus auto. Joka aamu, kun vien Juuson töihin ja ajan alueelle missä työskentelee varmasti kaupungin rikkaimpia ihmisiä niin se kalliiden autojen määrä sokaisee mut. Pakko uskoa, että elämänlaatu paranee kun istuu hienoon autoon. Ei sillä, että mulla olis varaa ostaa 40 tuhannen menopeli, mutta edes joku ihan kiva. Toivotaan, että ensi kuun hiteissä on uusi auto – nyt tää on vielä suunnitteluasteella.
  4. Kaverit:
    Oon ollut tällä viikolla 4 eri ihmisen kanssa kahvilla ja vielä on treffejä jäljellä. Mä näen tosi harvoin ketään, joten sosialisoituminen on tullut ihan tarpeeseen. Oon nähnyt mun vanhaa työkaveria, mun vanhaa koulukaveria, kahvitellut asiakkaan kanssa (lisää on tulossa) sekä Bettinan kanssa joka on Vaasassa mökkeilemässä. Tässä on sellainen skaala, että oon neljässä päivässä kuullut ja oppinut kaikenlaista aina vaipanvaihdosta bisness-asioihin. Vitsi, että ihmiset opettaa toisilleen. Mä oon inspiroitunut.
  5. Treenit:

    Uudessakaupungissa treenillä

    En oo koskaan vielä tehnyt näin onnistunutta tuplatreeni-jaksoa ja tää on oikeasti mennyt ihan nappiin, juuri kuten oon halunnut. Kaikki treenit eivät ole olleet mitään huippusuorituksia, mutta ei niiden tarvitsekaan ja hyviä treenejä on ollut aivan riittävästi jakson aikana. Oon pystynyt viemään treenejä viikko viikolta eteenpäin, parantamaan suorituksia, lisäämään painoja ja antamaan itsestäni enemmän. Tosi kivaa. Ja hei, enää yks treenipäivä ennen kevennystä. Vaikka jaksaisin vielä painaa niin tiedän, että sen jälkeen olisin taatusti ihan kuollut joten kevennys tulee just oikeeseen kohtaan.

FLOPIT

  1. Vatsakivut:
    Joo, tää on ollut paska riesa. Vatsalihasten treenaaminen pahentaa tilannetta selvästi, mutta ei tää voi olla enää siitäkään kiinni. Lähes päivittäistä kramppailua… Luulen, että munasarjassa oleva kysta on ehkä alkanut kiukuttelemaan tai sitten vaan jotain kiinnikkeiden aiheuttamaa kipua minkä kanssa täytyy elää. Joka tapauksessa ärsyttävää.
  2. Kana:
    Vaikka ruoka on hyvää ja kanakin on parhaimmillaan tosi hyvää niin mä en tiedä mitä jäännös-paketteja me ollaan ostettu, kun tuntuu että aivan liian usein kanat on jotenkin tosi ällöttäviä ja sitkeitä. Valmistettu ihan samalla tavalalla, kuin aina ennenkin ja aivan kuin tekis sellasta jo kerran pakkasessa käynyttä, puolijäistä kanaa.
  3. Tuhlaaminen:

    Kaikenlaista on tullut osteltua ja mitään ei oikeasti tarvitse..

    Taisin viime kuussa uhota, että täytyis olla säästeliäämpi tässä kussaa mutta ei ole onnistunut. Ja tuskin onnistuu heinäkuussakaan, joten mä luovutan tän asian suhteen.

  4. Lokit:
    Joka paikka on ihan lokinpaskassa ja salin piha (ja kaikki pihassa olevat autot) näyttää siltä, kuin olis kaadettu sata litraa valkoista maalia pitkin ja poikin. No, mutta kai ne lokitkin kohta rauhoittuvat.

Tällaista tällä kertaa! Hyvää viikonloppua. 🙂

MIELEN SYÖVERIT JA FITNESS

Halusin kirjoittaa tänään syvällisemmän tekstin fitness-kilpailemisesta ja ehkä myös selventää taas vaihteeksi omia motiiveitani palata lavalle vuosien tauon jälkeen. Tai herätellä muistoja, jotka eivät tosiaan mitään maailman parhaita ole, mutta joista voi ja pitääkin ottaa opikseen. Sellainen soitellen sotaan -meininki ei välttämättä ole tässä asiassa se, mitä lähtisin suosittelemaan ja pientä aivoleikkiä kannattaa kyllä harjoittaa. Vaikka nyt sujuu hyvin niin muistissa on silti myös se äärimmäinen kovuus, mitä itse kilpaileminen, kisadieetti ja sen jälkeinen aika voi pahimmillaan olla. Oon kirjoittanut useamman kerran kropan jaksamisesta, sen kuuntelemisesta ja riskeistä mitä kaikkeen kehonmuokkaukseen liittyy, mutta fyysinen jaksaminen on vain yksi pala piirakkaa. Kilpaileminen on ennen kaikkea todella psyykkistä ja tiedän, että mielen koukerot johtaa usein myös fyysisiin ongelmiin. Fitnekseen ajautuvat ihmiset ja etenkin lavalle asti pääsevät kilpailijat ovat epäilemättä mieleltään lujia, koska ei sitä projektia muuten pysty viedä loppuun saakka – missä se loppu kenenkin mielestä sitten onkaan. Lavalla vai normaalissa arjessa? Kisan jälkeinen elämä voi olla raju pudotus maan pinnalle. Itse kilpailutavoitteen saavuttamiseen keskitytään niin paljon, että dieetin ollessa ohi on kisaaja hyvin potentiaalinen psyykkisille vaikeuksille.

Olettamus olisi se, että kilpailemaan lähtevä olisi jo muodostanut aktiivisesta treenaamisesta ja sitä tukevasta syömisesta itselleen rutiinin eikä niitä asioita lähdetä enää harjoittelemaan itse kisadieetin aikana. Dieetin ulkopuoliseen elämään kuuluu silloin tällöin herkuttelu ja vähän iisimmät päivät, lounastelut kavereiden kanssa ja terve soveltaminen kun ei jaksa kokata. Näin ollen pelkästään se kisadieetin tietynlainen ehdottomuus käy ajan kanssa hieman raskaaksi. Etenkin jos dieetin kesto on pitkä, pudotettavaa paljon ja tahti kova. Tavallaan siis kaikki kiireistä elämää helpottava katoaa hetkellisesti, kun ollaan matkalla kisoihin. Tai ainakin suurin osa kilpailijoista haluaa olla mieluummin tarkkana kuin suurpiirteinen, mikä on ihan psykologisesti selitettävissä. Vaikka ylimääräisen puurolautasellisen syöminen ei vaikuttaisi millään lailla lopputulokseen niin harva sitä lähtee silti tekemään, koska ollaan sitouduttu niin vahvasti tavoitteeseen. Kisapäivänä ei haluta jossitella ja miettiä mitä olis pitänyt.

Kun mietin aikaisempia matkojani kisoihin niin tunteilla on ollut suuri rooli, niin hyvässä kuin pahassa. Vain sinä itse tiedät mitä käyt läpi ja matka on jokaisen henkilökohtainen. Oikeastaan päivittäin tulee ajatuksia omasta kehosta, koska oma kroppa on erityishuomion ja tarkkailun alla jatkuvasti. Se on kilpailijan väline, asia jolla kilpaillaan ja jota arvostellaan. Oman potentiaalin kyseenalaistaminen, kuntoon ehtimisen epäileminen ja puutteiden etsiminen ovat varmasti jokaisen kilpailijan riesana. Vaikka kuinka olisi psyykkisesti vahva niin dieetti imaisee mukanaan ja laittaa pään pyörälle. Yksi suurimmista syistä, minkä vuoksi kilpailija palkkaa itselleen valmentajan on ulkopuolisen kyky katsella kilpailijan fysiikkaa objektiivisesti. Oma silmä on petollinen ja useimmiten siihen kriittiseen suuntaan, mikä vie dieetin mielekkyyttä entisestään alemmas. Vaikka voisi kuvitella, että erinomaisen hyvässä kunnossa olevat ihmiset olisivat tyytyväisiä kroppaansa niin kyllä se varmaan tämän lajin parissa aika harvinaista on. Ikävä kyllä. Sen jälkeen, kun kisakunto on saavutettu ja päästy ehkä omaan parhaaseen kuntoon ikinä niin oma kehonkuva saattaa alkaa rakentua sen ympärille. Terveelliseen rasvaprosenttiin ja normaaliin elämään paluu voivat aiheuttaa monelle ihan oikeita vaikeuksia ja lisätä epävarmuutta. Aivan yhtä lailla ”ongelmaksi” voi muodostua se lisää/enemmän/parempi -haluaminen, jossa mikään ei koskaan riitä.

Uskon, että monen kisaajan dieettaaminen menee pakkomielteisyyden puolelle ja ainoastaan itsestään oppiminen kilpailijana muuttaa ajatukset terveelle pohjalle. Vaikka tekeminen olisi ulkoisesti saman näköistä 10 kilpailijalla niin korvien välissä on paljon eroja. Ensikertalaisella kysymyksiä tulee vastaan joka minuutti aina kahvin juomisesta kauppaan kävelyyn. Tunteet ja fiilikset omasta pystyvyydestä vaihtelevat laidasta laitaan ja toisena päivänä voit olla voittamaton, kun taas seuraavana päivänä itseluottamus on nollassa. Kilpailijan täytyy valmistautua olemaan itsenäinen, vahva, päättäväinen ja periksiantamaton. Vaikka vierellä olisi tukiverkosto niin kukaan ei elä sun matkaa puolestasi. Kukaan ei ole sun kropassa ja sun päässä, muuta kuin sinä itse. Oikean tuen saaminen on myös aika harvinaista ja kehujen tai huomion hakeminen ulkopuolisilta kannattaa unohtaa. On totta, että kilpailemista on tehtävä vaan ja ainoastaan itseään varten.

Mä oon ihan täydellisesti sitä mieltä, että kisadieetin täytyis muuttaa mahdollisimman vähän kisaajan elämää. Tarkoittaa siis sitä, että rutiinien, arkirytmin, treenin, ruoan, levon, ulkomuodon ja ajatusten tulisi olla mahdollisimman yhtenevät dieetin kanssa VAIKKA dieetti on tietysti aina extremeä loppua kohden. Jos kilpailija on tottunut kisakunnosta +25kg kuntoon niin onhan se sanomattakin selvää että ulkoisesti tapahtuvat muutokset ja niiden aiheuttamat fiilikset ovat potenssiin 10. Mulle on käynyt joka kerta niin, etten ole edes tunnistanut itseäni ja kroppa on tuntunut pitkän aikaa ihan vieraalta. Vieraassa kropassa ei ole hyvä olla, eikä sen kanssa osaa toimia. Ja yhtä iso shokki on ollut mun +25kg ”normaaliin paluukin”. Liian isoja eroja pienessä ajassa. Esimerkiksi mun viime kisa, johon pudotin 24 kiloa romutti mun itsetunnon täysin ja on ollut so far ikävin kokemukseni lajin parissa. Koska pudotettavaa oli niin paljon niin tottakai olin aivan haltioissani ollessani pienempi ja mä en kerta kaikkiaan ymmärtänyt, mikä matka olisi ollut kovaan kisakuntoon kunnes näin kuvat. Sanotaan, että pää ei ehdi mukaan muutoksiin ja se on aivan totta. Tällä kertaa mä haluaisin, että pää ehtii mukaan enkä tee itselleni vaikeuksia isolla painonpudotuksella. Se on todella kovaa touhua psyykkisesti myös.

Jos kilpailija ei ole tehnyt lainkaan aerobista harjoittelua, punninnut ruokiaan, rytmittänyt elämäänsä ja siis ylipäänsä jos off-season ja dieetti ovat kuin kaksi eri elämää niin toki vaikeeta tulee. Tai joillekin yö ja päivä -tyyli varmasti sopiikin, jos pystytään asennoitua maksimissaan kovaan 20 viikon jaksoon mutta henkilökohtaisesti en usko sen toimivan suurimmalla osalla. Ajatus, että off-seasonilla täytyy löysätä kunnolla, jotta dieetille jää kortteja käytettäväksi ei ole kovinkaan perusteltu. Off-seasonin tarkoitus olisi enemmänkin kehittää urheilijan ominaisuuksia, jotta dieetti ei olisi enää jatkossa niin kova koettelemus. Monesti saattaa unohtua se, että jos jo off-seasonilla pidetään kaikki osa-alueet kunnossa niin kisakunto on huomattavasti lähempänä ja niitä kaikkia kortteja ei välttämättä edes tarvitse iskeä pöytään. On iso ero, että onko kisakuntoon kaksi vai yksinumeroinen matka etenkin tällaisella kisakunnossa n.50-kiloisella tytöllä! Mä uskon ympärivuotiseen oikeaan urheilemiseen, mikä koostuu erilaisista, suunnitelluista jaksoista ja siitä syystä teen tällä hetkellä mitä teen. Kaikki vuodet, mitä olen tätä hommaa tehnyt niin milloinkaan en ole ollut näin kokonaisvaltaisen hyvässä kunnossa. Mä olen totuttanut itseni kisadieettiä tukevaan elämäntyyliin ja saan kerrankin lähteä dieetille hyvästä lähtöpainosta/kunnosta, ilman sokerikoukkua, hyvällä aerobisella kunnolla ja korkeista lähtökaloreista. Juurikin nämä neljä asiaa ovat olleet mulle aivan äärettömän vaikeita tekijöitä dieetillä: aivan liian paljon rasvaa poltettavana, PITKÄ sekä kova dieetti, huono aerobinen kunto ja tosi vähän ruokaa. Dieetti on ollut viimeinen oljenkorsi siihen, että saan itseni taas hetkellisesti kivaan kuntoon ja sulatettua kehittymisen toivossa off-seasonilla kerättyä rasvakerrosta pois.

Lajin pariin mahtuu tietysti ihan oikeita ammattilaisia, ammattimaisesti urheilevia amatöörejä, amatöörejä ja amatöörimäisiä harrastajia. Mikään ryhmä ei ole toistaan parempi, mutta taas omiin kokemuksiini vedoten kaksi jälkimmäistä ryhmää kohtaa kisoihin mentäessä tuntuvia haasteita. Mulle kilpaileminen on rehellisesti sanottuna ollut harrastus, jossa oon tiivistettynä käynyt salilla ja joutunut olla täysin ilman herkkuja. Oon tietysti pitänyt itseäni ihan huipputasoisena, koska oonhan mä ollut äärimmäisen tarkka ja noudattanut ohjeita sata prosenttisesti. Wau. Se vaan ei riitä, jos hommasta halutaan jäävän hyvä maku suuhun ja saavuttaa mieluinen tulos. Mä oon nimenomaan joutunut psyykkaamaan itseäni ja ajattelemaan, että ”nyt mä oon tosi tarkka, kun on tää kisadieetti päällä”. Jos itsestään ei pysty ottamaan rehellisiä kuntokuvia, ymmärtämään että kuukautiset keräävät nestettä kehoon tai käymään puntarilla ilman romahdusta niin ollaan vielä niissä painonpudottajan perus-ongelmissa eikä niistä lähtökohdista toteuteta kovinkaan onnistunutta kilpailudieettiä. Kisaajan tulisi kuitenkin olla henkisesti aika lailla top-levelillä ja sen(kään) takia kisaaminen ei mielestäni ole hetken mielijohteesta tapahtuva päähänpistos tai teinien harrastus. Itse molempia kokeilleena en suosittele.

Täytyy myös muistaa, että yksikään kisadieetti tuskin menee kuten elokuvissa ja täysin suunnitelmien mukaan. Mitä pitempi dieetti, sen suuremmalla todennäköisyydellä siihen mahtuu sairastelua ja muun elämän haasteita. Usein dieettien kestoihin lasketaankin mukaan varoviikko sairastelulle ja aika yleistä se onkin, että ollaan ainakin kerran jossain räkä-kuumetaudissa dieetin aikana. Osoitus henkisestä vahvuudesta on myös se, että pystyy tarvittaessa myöntämään kisojen tulevan syystä tai toisesta liian äkkiä. Aina elämäntilanne ei ole sopiva, jotta dieetin voisi viedä nätisti loppuun saakka ja joskus viikot vaan loppuvat yksinkertaisesti kesken. Eikä kisaaminen ole kaikkien mielestä niin hienoa, miltä se ajatuksen tasolla aluksi tuntui ja myös se on enemmän kuin hyvä syy tehdä elämällään jotain muuta. Mielipidettään saa muuttaa, kilpailuajankohtaa voi siirtää ja valmentajaakin kannattaa tarvittaessa vaihtaa. Väärä valmentaja tai sinulle huonolta tuntuva valmennustyyli riittää tekemään kisakokemuksestasi trauman. Älä epäröi, jos tuntuu siltä ettei homma toimi.

Se miksi kukin kisaaja tätä tekee on jokaisen oma asia, eikä mikään vastaus varmaan sen enempää oikein ole kuin toinen. Eihän tässä sinänsä mitään varsinaista järkeä ole, mutta onko missään harrastuksessa? Jos hommasta tykkää niin se on riittävän hyvä perustelu. Syy miksi ylipäänsä tämän tekstin kirjoitin on valaista itseni lisäksi myös muita, ja etenkin uusia kisaajia siitä miten suuri merkitys mentaalipuolella on kilpailemisessa. Sen kaiken ruumiillisesti raskaan tekemisen lisäksi on tämä toinen, iso osa kokonaisuutta joka on aivan yhtä lailla mittari valmiudestasi kilpailla ja samoin mittari kehityksellesi. Psyykkinen puoli jää aivan varmasti usein siinä treenin ja ravinnon myllerryksessä taka-alalle, vaikka sen osuus ainoastaan kasvaa mitä syvemmälle dieetti etenee — Dieetin jälkeisen ajan ollessa kovin jakso mielelle. Kilpaileminen on hienoa tai ainakin se voi olla hienoa, kun on valmis kehittymään kokonaisvaltaisesti ja laittamaan itsensä likoon.

OMAN KEHON KUUNTELU

Taas yksi vähintään yhtä hienolta kuulostava käsite, kuin kultainen keskitie. Kaikki haluaa, mutta harva tietää miten. Etenkin ylisuorittajien ja perfektionistien ongelma on myös tämä oman kehon kuuntelun haastavuus. He/me helposti yliarvioidaan omat voimavarat, laiminlyödään oma jaksaminen ja vähätellään kehon ja mielen signaaleita siitä, että nyt ei kaikki ole kunnossa. Ylisuorittaja pitää helposti itseään laiskana ja omista ongelmistaan puhumista valittamisena. Toinen ääripää voisi taas olla se ryhmä, joka ylianalysoi kaikki pienetkin muutokset ”normaaliin”. Oman kehon kuuntelu ei tarkoita samaa kuin mielitekojen perässä meneminen tai jokaisen treenin skippaaminen töiden jälkeen, kun väsyttää. Oman kehon kuuntelu on enemmänkin sitä, että jos vatsa toimii kerran viikossa niin kaikki ei ole kunnossa. Tai, jos et ole kahteen kuukauteen nukkunut kokonaisia yöunia niin kaikki ei ole kunnossa. Tai, jos väsymys on käsin kosketeltavaa niin silloin ei ole järkevää aloittaa 8 viikon superdieettiä, koska panoksena saattaa olla terveytesi. Mikä on sinulle riittävä määrä unta, toimitko paremmin hiilihydraatilla vai rasvalla, onko salitreeni sun laji vai onko se vaan pakollinen suoritus, tuleeko kofeiinista ahdistunut olo?

Mä oon oppinut itse ottamaan erityisesti väsymyksen hyvinvoinnin mittariksi. Jos väsymys ei lähde pois nukkumalla niin on aika pysähtyä kunnolla. Ennen kuin ottaa yhtäkään unilääkettä tai vaikka ottais sen lääkkeen, niin omaa arkea viimeisen vuoden vuoden ajalta kannattais tarkastella kunnolla. Jos sieltä alkaa muodostua tämän näköistä listaa, kuin muutto, ero, muutto uuteen kaupunkiin, opiskelut, +/-20kg, uusi työpaikka, menetykset…. niin se pilleri ei millään tavalla deletoi tätä kaikkea, mikä on kasaantunut taakaksesi. Se väsymys mikä tällaisesta suorittamisesta tai selviytymisestä tulee vaikuttaa ihan kaikkeen. Hetkellisesti voi tuntua siltä, että nää erot ja muutot on ihania muutoksia ja niin ne varmasti ovatkin, kun ne saa käsiteltyä mutta jossain vaiheessa on otettava se aika itselle ja käydä kaikki tapahtunut läpi. On annettava itselleen lupa olla ja rauhoittua.

Omiin kokemuksiin perustuen voin sanoa, että mikään ei opeta niin hyvin oman kehon kuuntelua ja kultaista keskitietä kuin mokailu. Mä oon ainakin oppinut niin monet asiat kantapään kautta, että ihan naurattaa. Se, että minä ja muutamat muut bloggaajat uskalletaan jakaa meidän tarinat teille varoitukseksi kannattaa ottaa vakavasti. Ei mulla ainakaan ole mitään muuta perustelua näiden asioiden jakamiselle, kuin se että edes joku olis viisaampi kuin mitä itse olen ollut. Mun pyrkimyksenä on aina ollut täydellisyys, mutta se ei ole onnistunut ainuttakaan kertaa. Oon toitottanut itselleni ihan pikkutytöstä asti, että suorittamalla ja tekemällä asiat perfect saan huomiota ja arvostusta osakseni. Homma menee pipariksi viimeistään siinä vaiheessa, kun tätä samaa mentaliteettia aletaan käyttää hyvinvointiin, terveyteen, ruokaan ja liikkumiseen. Trust me, mä tiedän mistä puhun. Kun oman hyvinvoinnin, terveyden ja ulkonäön optimointi menee överiksi niin nämä asiat kääntyvät jo itseään vastaan ja olet yhtäkkiä sairaampi kuin koskaan aikaisemmin. Tästä syystä mä olen heittänyt oman perfektionismini roskapönttöön ja korvannut sen paremmilla piirteillä jotka oikeasti parantavat mun hyvinvointia. Armollisuus ei ole luovuttamista tai laiskuutta ja on opittava näkemään muitakin värejä kuin musta ja valkoinen.

Kokemalla oman kehon kanssa huiput ja laskut, opit tuntemaan molempien ääripäiden signaalit – ainakin toivottavasti. Onhan se totta, että ihminen joka ei ole koskaan menettänyt vaikkapa terveyttään ei välttämättä osaa arvostaa sitä. Mun omat ajatukset terveyttäni kohtaan ovat olleet täydellisen rappiolla, kunnes tuli tarpeeksi kovia iskuja jotka pakottivat arvostamaan sitä yhtä ja ainutta kehoa mikä meille on annettu. On pelottavaa, miten helposti ihminen tottuu huonoonkin olotilaan. Matka uupumukseen tapahtuu pikkuhiljaa ja tulee vaihe, kun zombie-olo alkaa tuntua normaalilta ja jatkuva väsymys on perustila. Jos joku kysyy, että oletko väsynyt tai stressaantunut niin et edes tunnista sitä enää itse. Loma on hieno sana ja sen pitäisi kuulua jokaiselle. Äidit tarvitsevat lomaa, isät ja mummot tarvitsevat sitä, opiskelijat, yrittäjät, urheilijat, muusikot ja yritysjohtajat tarvitsevat lomaa. Älä aja itseäsi sellaiseen tilanteeseen, jossa oma panoksesi on korvaamaton, etkä voi koskaan löysätä. Yritys ei kaadu ilman sinua ja urheilusuoritukset eivät huonone levolla. Palatakseni taas monen murheeseen eli lihomiseen niin ei, sinä et liho jos lepäät. Sun täytyy päästä eroon siitä ajatuksesta, että lepäämällä tai syömällä jonkun mielestäsi vääränlaisen ruoan pilaat kokonaisuuden.

Intuitio on hieno asia ja sitä pitäisi kuunnella useammin. Kyllä ihminen tuntee, jos omassa kehossa on jokin pielessä. Kun kroppa antaa merkkejä siitä, että se kaipaa jotain, oli se sitten lepoa, ruokaa tai liikuntaa niin kuuntele sitä. Toki, jos olet dieetillä ja tarkoituksellisesti miinuskaloreilla niin kroppa haluaa lisää ruokaa. En anna kenellekään neuvoa olla syömättä nälkäänsä, mutta etenkin dieetillä nälän sietäminen on yksi niistä haastavimmista osa-alueista. Toki olisi suotavaa, ettei nälkä ole koko ajan päällä mutta silloin tällöin se on aivan varmasti. Kaikella liikkumisella, lepäämisellä tai suupalalla ei tarvitse olla prosentuaalista hyöty-haitta-suhde-kaaviota ja etenkin, jos olet kuntoilija niin pidä järki päässä. On ihan sallittua tehdä tekemisen ilosta. Treenin kanssa on opittava mikä on riittävän kovaa ja mikä on liian kovaa. Kyllä kroppa ilmoittaa itsestään molemmissa tapauksissa, mutta se vaatii harjoitusta. Lukuunottamatta loukkaantumisia, kroppa ei hajoa kertaluontoisista ylilyönneistä jos haluaa testata omia rajojaan ja oppia mikä on juuri sinulle liian kovaa. Rankka treeni on tekemisen hetkellä kamalaa, mutta jälkeenpäin ihanaa. Liian rankka treeni ei muutu viikossakaan kivaksi. Kropan ylikuntotila puhkeaa, kun on tehty liikaa liian kovia treenejä X-ajassa ja vajaalla palautumisella. Se tuntuu todella pahalta, enkä usko että sitä voi kukaan olla huomaamatta. Siinä ei ole kauheasti epäilemisen varaa, kyllä merkit sen verran selvät ovat ja ainakin jonkun oireen vuoksi hakeudutaan yleensä lääkärille. Ylikuntoon ei ole mitään varsinaista testiä, mikä nostaa oman kehon kuuntelun merkitystä entisestään (vaikkakin ylikuntotila on merkki siitä että et ole osannut kuunnella kroppaasi). Mittaamalla sykkeitä voit saada osviittaa ylikuntotilasta ja sen hoitamiseksi tarvitset kunnon lepojakson ja riittävästi palautumista edistävää ruokaa.

Jos treenin aikana tuntuu kipua (eri asia kuin lihas”pumppi”) niin ottaisin asian vakavasti. Vihlonta polvessa, selässä tai olkapäässä ei ole tervettä kipua ja silloin on syytä lopettaa ja ensisijaisesti tarkastella tekniikkaa tekemisessä. Olen ennenkin asiasta maininnut ja mainitsen siitä taas, että suurin osa salillakävijöistä treenaa aivan liian suurilla painoilla ja vaarallisilla tekniikoilla. Ammatikseen urheilevat saattavat tehdä elämänsä tärkeimmässä matsissa sen päätöksen, että pelaavat poikenneella sääriluulla ottelun loppuun ja tiedostetaan se, että siitä seuraa pitkä toipumisjakso. Eli tehdään mitä vaan voiton ja onnistuneen pelin eteen. Me perus-salillakävijät emme ole silti velvollisia tekemään ratkaisuja, kuten kuumeessa treenaaminen tai jatkanpa prässisarjaa, vaikka tuntuu että takareisi repesi. ”Ei tää niin paljon satu” = ne kuuluisat viimeiset sanat.

Mikä on liian väsynyt, mikä on liian nälkäinen ja mikä on N O R M A A L I A ? Ihmiset tosi usein kysyvät, että onko asiat normaaleja. Mitään ”normaalia” ei ole edes olemassa, koska kaikki me ollaan enemmän tai vähemmän sekaisin. Jokaisen täytyy itse oppia tuntemaan oma, HYVÄ, normaalitilansa josta ei ole valmis joustamaan. Jos joku muu pystyy tekemään sata asiaa yhtä aikaa ja onnistua niissä niin se ei tarkoita, että meidän muiden tarvitsisi edes vastaavaa lähteä yrittämään. Kuten sanoin parisuhde -postauksessani, että on päätettävä mitkä ovat ne viat joista on valmis joustamaan kumppanin kanssa niin yhtä lailla on päätettävä selvät rajat oman hyvinvoinnin kanssa. Se, että on valmis tekemään ihan mitä tahansa on tyhmintä mitä suustaan voi päästää. Ylipäänsä sellainen sekametelisoppa pään sisällä ja oudot ruumiilliset tuntemukset, muutokset unen laadussa ja mielialojen ääripäät viittaavat jonkinlaiseen ylikuumenemiseen. Jokaisella on joskus huono päivä ja hermot kireällä, aina ei huvita ja joinain päivinä voi olla älyttömän väsynyt olo ihan yllättäen. Mutta, jos tällaiset olot jatkuvat pitkään niin paina stop-nappulaa kunnolla pohjaan. Mitään pahaa ei tapahdu, jos lepäät. Pahaa tapahtuu ainoastaan silloin, kun rääkkäät jo valmiiksi rääkättyä kroppaasi.

Jos ajatellaan tällaisen aktiivitreenaajan elämää ja olotiloja niin kyllä mulla on ainakin ehdottomasti suurimmaksi osaksi tosi hyvä olla nykyään. Kun aloitin kisaamisen niin laitoin kaikki paskat olotilat ja kropan signaalit sen piikkiin, että tää nyt varmaan kuuluu tähän – olin sitten kisadieetillä tai en. Mulla on kertynyt niin pitkä lista kaikenlaisia hälyttäviä oireita ja ongelmia näiden vuosien aikana, että voin vaan olla kiitollinen tästä nykytilanteesta. Mä olen virkeä, kun herään ja väsynyt kun on aika mennä nukkumaan. Mä olen välillä nälkäinen, mutta se on ihan ok. Ei tarvitse olla koko ajan kylläinen ja nälkä on ihan luonnollinen asia. Mua kiinnostaa monet asiat, nauran joka päivä, itken harvoin, eikä mua edes stressaa oikeastaan mikään. Mä olen vihdoin ja viimein oppinut, mikä on liian väsynyt, mikä on alipalautumista ja miten elämän kurjia asioita käsitellään etteivät ne kasaannu ja käy terveyden päälle.

Vaikka oman kehon kuuntelu olisikin jo tekojen tasolla ihan kohtalaisen hyvällä mallilla niin ajatuksen tasolla saatetaan olla vielä hyvinkin keskeneräisiä. Tuntemalla huonoa omatuntoa ja ruoskimalla itseäsi ”huono minä -ajatuksilla” et pääse eteenpäin. Mielellä on valtava voima meidän hyvinvointiin ja jos ei pysty olemaan itselleen armollinen niin vaikeeta tulee. Hyvä on parempi kuin huono ja huono on parempi kuin ei mitään. Ei mitäänkin on monesti parempi kuin täydellisyyden tavoittelu väärällä hetkellä. Mulla itsellä on tällä hetkellä sellainen tyytymisen ja eteenpäin menemisen välitila meneillään. Oon tavallaan aika kyllästynyt siihenkin, että koko ajan pitäis olla matkalla jonnekin, haluta enemmän ja olla tyytymätön omaan elämäänsä ja omaan vartaloonsa. Se, että pitää koko ajan ovet auki ja odottaa parempaa on raskasta ja vaikeuttaa sitoutumista. Jatkuva paremman perässä juokseminen on ahdistavaa ainakin mun mielelle. Oon tässä jo tovin yrittänyt elää enemmän hetkessä ja olla onnelinen tässä elämäntilanteessa. Se on ollut ihan mahtavaa!