SUHTEENI PÄIHTEISIIN

Tänään on FitFashionissa tupakaton päivä ja nyt mulla on hyvä syy käsitellä suhdettani päihteisiin. Postaus saattaa olla jyrkkä ja negatiivinen.

Mä olen se ihminen, joka ei ota edes skumppalasia häissä. En juo, en polta tai syö särkylääkettäkään ellei ole hätätilanne. Aiheena huumeet ja alkoholi on mulle todella henkilökohtainen ja mun suhde niihin on äärimmäisen negatiivinen. Käytännössä siis vaikka kuka yrittäisi mulle selittää järkevää käyttöä (jos sellaista edes on) niin mun asennetta/tekoja ei saa muutettua. Vaikka haluan kasvaa ihmisenä ja olla olematta mustavalkoinen niin tämän asian suhteen en edes halua muuttua. Mä EN TUOMITSE ihmistä, joka käyttää päihteitä. En vaan halua itse tehdä sitä, enkä pidä niistä tunteista ja siitä olosta mitä se mussa herättää. Ja pidän myös tärkeänä sitä, miten kodeissa käytetään päihteitä lasten läsnäollessa.

Mulla on ihan nollatoleranssi kaikkien päihteiden kanssa ja esimerkiksi alkoholi ei kuulu mun elämään. Mä en mieti sen olemassaoloa, käytä tai varmaan aiokaan käyttää sitä. Absolutismi määritellään ehdottomana päihteistä kieltäytymisestä, enkä voi sanoa ettenkö IKINÄ joisi alkoholia. Kyllä mä olen juonut kisoja ennen sen perinteisen kuivatteluviinin esimerkiksi, eikä se tuota mulle ongelmaa mutta kännissä en tule olemaan. Tupakkaa tuskin tulen enää koskaan polttamaan, sen voin jopa luvata. Puhumattakaan muista päihteistä, kuten lääkkeistä ja huumeista. Mulla ei ole minkään tason tarvetta edes hakeutua näiden asioiden pariin omassa käytössä. Ehdotonta on myös se, että mun kodissa kukaan ei sekoile missään määrin eikä mun jääkaappiin tuoda alkoholia. Se olisi yksi niistä harvoista asioista, josta riitelisin. Yhteenvetona: haluan olla päihteetön.

Mulle ei ole ongelma, jos joku muu käyttää päihteitä niin kauan kun se ei vaikuta muihin ihmisiin ja tavallaan riistäydy käsistä. Ja sehän riistäytyy yleensä paljon ennen kuin sitä itse huomaa. En silti voisi kuvitella eläväni ihmisen kanssa jonka suhde olisi päinvastainen kuin mulla. Joten selvää on, että myös Juuson käyttö (alkoholi) on hyvin harvinaista nykyään. Joskus asia on ilmeisesti ollut toisin, mutta ei mun aikana. Erityisesti vanhempien alkoholinkäyttö lasten nähden/kotona on mulle tulipunainen vaate, enkä ole koskaan kuullut että se olisi lasten mielestä turvaa herättävä juttu. Ja turva taas on ensisijaisen tärkeää! Samaan ryhmään menee vanhemmat, jotka ostavat lapsilleen päihteitä. Oli syy sitten mikä tahansa (ettei kukaan muu sitten osta niitä niille yms..) niin se on väärin! Lapsia tulis valistaa siihen, että päihteet ei ole ok ja niitä ei tarvitse käytää kenenkään painostuksesta. Teini-ikäiset haluaa olla sekaisin keskenään, eikä sitä poissulje se että vanhemmat antavat maistaa kotona omasta lasista. Ne tekee sen kuitenkin ja kokeilevat rajojaan.

Mun elämään ei ole juurikaan liittynyt järkevä, kohtuullinen tai iloinen päihteidenkäyttö joten seurusteluviiniä tai saunakaljaa en edes tunne. Mun mielestä se, että menettää kontrollin omasta itsestään on aivan liian pelottava ajatus enkä halua kokea tai olla todistamassa sellaista. Humalakäyttäytyminen, vahvemmista aineista puhumattakaan, herättää mussa ainoastaan kielteisiä tunteita ja se, että haluaa sen kautta jotenkin muuttaa omaa itseään on mun vaikea käsittää. Myös rentoutumisen tai vaikeiden asioiden käsittelyn haluan tehdä jollain muulla keinolla. Tunnen ja ymmärrän ne lukuisat syyt, jotka johtavat vaikeisiin riippuvuuksiin ja erityisesti siitä syystä asenteeni on tämä. Päihtyneeseen ihmiseen ei voi luottaa ja persoonan muuttuminen päihtyneenä on lähinnä ahdistavaa. En löydä siitä mitään kivaa tai hauskaa.

Mun kielteinen asenne näitä juttuja kohtaan on radikaali ja siihen liittyy paljon asioita, joita en halua avata sen tarkemmin täällä. Mulla on toki takana villit teinivuodet ja alkoholi on maistunut alkoholimyrkytykseen saakka, samoin tupakkaa on tullut poltettua ihan riittävästi. Vuoden 2011 jälkeen olen käyttänyt alkoholia satunnaisia kertoja, ehkä kerran kahdessa vuodessa mutta tänä päivänä en näe syytä siihenkään. Ennen sitä olen suunnilleen jokaisessa kuvassa kännissä, mitä musta on otettu ja odotin viikonlopun rientoja kuin kuuta nousevaa. 13-vuotiaana alkoi mun tupakan poltto ja viinan juonti (join aina kirkasta) ja se oli heti ihan sama juttu, kuin tuon ruoan kanssa. Aivan tolkutonta touhua ja sen sijaan, että olisin koskaan keskittynyt hauskanpitoon niin mielessä oli vaan ”mistä saa lisää ja mitä seuraavaksi”. On siis selvää, että se ei sovi mulle ja siinä on aivan riittävän hyvä perustelu. Kohtuullisen käytön oppiminen on myös taito, jota en tule koskaan elämässäni tarvitsemaan.

Nuorena on ehkä jonkinlainen paine kuulua porukkaan ja osallistua kaikenlaisiin kissanristiäisiin, mutta mitä enemmän ikää tulee niin sen vähemmän muiden mielipiteet muhun vaikuttaa. On ymmärrettävää, että nuorena kokeilee erilaisia tyhmiäkin juttuja ja etsii itseään, mutta olis myös suotavaa että jossain vaiheessa se oma minuus löytyy. En myöskään koe, että olisin koskaan jäänyt mistään kivasta paitsi tai että olisin kaivannut rentoumista parin siiderin muodossa. Se ei oikeestaan edes mene mun kaaliin, että miksi koska niin kaukana se on omasta maailmastani. En silti sano, ettenkö hyväksyisi vaikkapa juuri alkoholinkäyttöä tai että mua haittaisi jos joku muu polttaa. Ei haittaa, eikä mua sinänsä kiinnosta mitä kukin juo. Niin kauan, kun se ei vaikuta suoraan muhun tai mun läheisiin.

Urheilu ei vaikuta mielipiteisiini, mutta onhan se sanomattakin selvää että urheilu+päihteet ei istu samaan lauseeseen. Etenkään, jos tavoitteena on minkäänlainen kilpaurheilu ja itsekin koen että terveeys ja hyvinvointi ovat elämäntapani. Arvot, jotka määrittää sen mitä teen.

MITEN LÖYSIN KOHTUUDEN?

Satuin kuulemaan viime viikolla kahden tytön keskustelun koskien ruokaa ja treenaamista. Siinä kiteytyi niin hyvin kaikki tyypillisimmät haasteet, jotka pyörivät näiden asioiden ympärillä että sain hyvän aiheen tekstiäni varten. Työt olivat kaiketi stressaantuneita ja pohtivat mikä on, kun motivaatio kestää aina kaksi viikkoa. En itse kuulu niihin ihmisiin, joille kohtuus olisi koskaan ollut mikään itsestäänselvä asia vaan sen kanssa on kamppailtu vähän enemmänkin. Yksi nykypäivän ilmiöistä on myös stressi ja välillä mä oon ihan järkyttynyt siitä, miten stressaantuneita alle parikymppisetkin jo ovat. Tämä vaatimusten maailma vie meiltä kyllä kohta hengen, ellei aleta keskittyä oikeisiin asioihin pikkuhiljaa.

Kuuriluontoinen tekeminen ei ehkä ole se mitä laihduttaja dieetillään hakee, mutta siihen tilanne ajan kanssa useimmiten kehkeytyy. Syödään kaksi viikkoa maitorahkaa, kanaa, pakastevihanneksia ja mehukeittoa. Sen lisäksi treenataan hullun tavalla ilman välipäiviä ja se on ALL IN! Kun vedetään kertalaakista kroppa äärirajoille sekä suorituskyvyn että energiansaannin suhteen niin max. pari viikkoa sitä jaksaa ennen kuurin toista vaihetta. Toinen vaihe onkin sitten ei liikuntaa ja suusta alas kaikki mitä käden ulottuville osuu.

Uskallan väittää, että lähes jokainen laihduttaja yliarvioi omat kykynsä aluksi ja suunnittelee itsellensä kuurin, jolla ei ole järjen kanssa mitään tekemistä. Homma menee plörinäksi, koska kukaan ei pysty pysymään älyttömässä dieetissä pitkään. Syö vähemmän ja treenaa enemmän on niin pinttynyt ajatus, että siitä ei helpolla pois päästä. Jos se olisi edes syö hiukan vähemmän tai treenaa hiukan enemmän niin asia olis vielä ihan fine, mutta ei. Hiilarit pois ja aamulenkit kuvioihin viikon jokaiselle päivälle. Tähän vielä joku mahdollisimman kova salitreeniohjelma, minkä saa haettua googlesta hakusanalla ”fast weight loss training program”.

Stressi on hyväksytty syy oikeastaan ihan kaikelle ja sitä voidaan käyttää joka tilanteessa. Ollaan sitten myöhässä, sairaana, syödään, juodaan tai mitä tahansa. Todellisuudessa ”stressi” tuleekin usein siitä, kun vaaditaan iteseltä täysiä mahdottomuuksia. Pätee täydellisesti myös ravinto- ja treeniasioihin! Kun näihin utopistisiin vaatimuksiin ei sitten pystytäkään niin pukkaa stressiä ja siitä lähtee paskamainen kierre.

Moni unohtaa, että me ollaan kaikki ihmisiä ja meillä kaikilla on ihmisten ongelmat. Postiluukusta lentää laskuja samaan aikaan, kun määräaikainen työsuhde loppuu ja autokin vetelee viimeisiään. Arjen stressiä, kuten aikatauluja, työpaineita tai taloudellisia haasteita on oikeasti ihan jokaisella ja se on hyvä muistaa. Stressaavina hetkinä olisi entistä tärkeämpää pitää itsestään huolta ja vaatia sopivasti. On olemassa muitakin värejä kuin musta ja valkoinen, eikä tarvitse mennä aina ääripäästä toiseen.

Kiirekin on sellainen juttu, mikä tulee yleensä siitä syystä kun uskoo olevansa vastuussa kaikkien muidenkin menemisistä ja tulemisista. Mulla on itsellä huono tapa painaa mieleen vaikkapa naapurin hammaslääkäriaika, jos satun kuulemaan puhelun postilaatikolla. Päähän tulee sellainen hullunmylly, kun yrittää olla samaan aikaan puhelinluettelo, muistikirja ja lukujärjestys. Lapsia täytyy vähän holhota, mutta ei aikuisia. Jos mies ei herää ajoissa töihin niin nukkukoot pommiin – kyllä se viimeistään siinä vaiheessa oppii kun tulee fudut. Me naiset ollaan juuri tästä syystä niin stressaantuneita, kun otetaan kaikki maailman asiat hoitaaksemme. Ei tarvitse!

Äidit voivat monesti aivan törkeen huonosti ja sisällä kannetaan aivan lukemattoman paljon isoja asioita, joista harvoin edes päästään kenenkään kanssa juttelemaan. Kaikkia äitejä täytyy arvostaa ja mun mielestä heille vois myös kertoa, ettei tarvitse kaikkea jaksaa tehdä. Äideillä täytyis myös olla mahdollisuus pitää itsestään huolta – ennen sitäkin, kun lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kyllä mä ainakin koen, että olisin voinut tehdä lapsena kotitöitä, jos sitä olisi vaadittu ja aina olen pitänyt huolta omista menoistani, harrastusaikatauluista, liikkunut pyörällä tai julkisilla joka paikkaan jms. Hyvin on pärjätty, mutta silti äiti on tehnyt ihan liikaa yhdelle ihmiselle mun mielestä.

Miksi mä en osaa syödä, kuten normaalit ihmiset? Kohtuudella. Jaksan aina hetken täysillä ja tyyliin punnitsen jokaisen suupalan, mutta sitten se lopahtaa kuin seinään.

– Et ole yksin näiden ajatusten kanssa.

Teen nyt kamalan yleistyksen, mutta tämä petustuu mun omiin kokemuksiin ja työssä kuultuihin tarinoihin. Pulskat lapset, kuten minä itse, ovat kohtuuttomuuden uhreja. Otan esimerkin itsestäni, mutta voitte miettiä että osuuko nämä kenties teidänkin kohdalle.

Lapsena mulle ei koskaan riittänyt niin pieni määrä syömistä, kuin muille lapsille. Mäkkärissä ei todellakaan syöty Happy Mealia vaan BigMac ja jäätelö päälle. Ensin se oli Sunday ja pian jo McFlurry. Karkit, suklaat, jäätelöt ja kaikki suuhun laitettava oli elämä. Jos mahdollista niin piilotin herkkuja omiin kätköihin, ettei muut saa niitä ja mulle jää enemmän syötävää. Jo pikkutyttönä söin itseni niin ähkyyn, että tuli huono olo ja vasta sen jälkeen olin valmis. Vähän vanhempana mua ei voinut päästä buffet-pöytiin, koska syömisessä ei ollut mitään tolkkua. Ei kukaan muu tyttö syönyt sillä tavoin, kuin minä ja oli ihan tavallista, että kävin saman päivän aikana kolmessa eri pikaruokaravintolassa syömässä. Söin päivittäin herkkuja varmaan sellaisen 10 vuoden ajan ja joka vuosi se oli enemmän ja enemmän.

Vielä siinäkin vaiheessa, kun aloitin kilpailemisen Fitnessissä en edes halunnut löytää kohtuutta. En siis aidon oikeasti halunnut erota herkuista vaan mieluummin olla 4 viikkoa tai kuukautta ilman ja syödä sen jälkeen itseni lähes hengettömäksi. Jos kertoisin tarinan mun ensimmäisen kisan jälkeisestä syömisestä niin kukaan ei enää lukisi tätä blogia. Se oli HULLUA ihan rehellisesti sanottuna ja varmaan jopa vaarallista. Vedin dieettejä kisoihin ja päällimäinen ajatus oli, että kun tämä loppuu niin saa herkutella niin paljon kun haluaa. Jokainen silti tietää, miten sairas olo siitä tulee kun kisojen jälkeen syö hampurilaisaterian. Saatika, että sen päälle yrittää (=syö) syödä kakkua, suklaata ja äidin leipomia korvapuusteja.

Tämä kohtuuden löytäminen on ollut mulle heittämällä suurin haaste liittyen ravintoasioihin. En osaa sanoa tarkkaa aikaa, koska kaikki muuttui mutta nyt voisin väittää että kaikki sairaskäyttäytyminen on menneisyyttä. Mä olen pitänyt jollain tapaa roolimalleina ihmisiä, joiden elämään perinteinen herkuttelu ei oikeastaan edes kuulu vaan joku itsetehty, hyvä ruoka riittää. Tiedostin, että koska olen niin monta vuotta ollut kaikki tai ei mitään -tyyppi niin mun täytyy olla sitten ennemmin ei mitään, kuin kaikki. En halua olla riippuvainen mistää, oli se sitten tupakka tai karkki ja heti, kun koin olevani tarpeeksi vahva niin aloin tekemään asian eteen konkreettisia muutoksia.

Eli kyllä, alkuun ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin totaalikieltäytyminen mikä on mun mielestä ainut keino päästä sokerikoukusta eroon. Tilanne oli nimittäin se, että jos söin mitään (edes yhden mansikan) poiketen ruokavaliostani niin se oli menoa ja syöminen riistäytyi käsistä. Mun päätös ”uuteen elämään” oli niin vahva, että vaikka mut olis heitetty suklaamereen uimaan niin mä olisin pitänyt suun kiinni. Tästä seuraava vaihe oli se, että kun tuli päivä jolloin sallin itselleni jotain herkkua niin se oli yksi juttu päivän aikana. Ei muuta. Joko menen syömään jonnekin hampurilaisaterian tai sitten ostan B&J jäätelön ja katsotaan kotona leffaa. Viimeisestä hampurilaisesta ja pizzasta on aikaa yli vuosi ja nämäkin New Yorkin matkalla (oli kyllä sen arvoista). Jäätelöä on kyllä tullut syötyä, koska se on aina mun valinta. Enää en ole niin nipo, että se on vaan yksi juttu mutta en ikimaailmassa voisi syödä edes 1/3 siitä määrästä mitä joskus aikoinaan tuli vedettyä. Haluan ajoittaa herkuttelut hetkiin, joissa yhdistyy jotain muutakin kivaa. Vaikka kaverin kanssa kahvittelu, synttärit tai vuosipäivä.

Mä siis kerta kaikkiaan kyllästyin siihen, että olen muka urheilija ja toimin näin järkyttävän epäterveellä tavalla. Tein näitä pitkiä herkuttomuus-jaksoja ja sen jälkeen pari-kolme päivää sontaa suusta alas sen minkä ehtii. Siitä tuli joka ikinen kerta todella huono olo, järkyttävä nestekerros ja rasvan kertyminen, mielialan lasku ja krapula. Mulla syömiseen ei ole liittynyt juurikaan positiivisia tunteita, enkä esimerkiksi ole halunnut syödä muiden kanssa, ravintolassa tai leffateatterissa koska syömistä on liian vähän. Ravintola-annos on liian pieni ja kakkupala kahvilassa aivan turhaa rahantuhlausta. Puolustaudun silti sillä, että lapsena/teininä ei osaa edes ajatella niitä ongelmia mitä tällaisesta suhtautumisesta ruokaan voi seurata tulevaisuudessa. En mä ajatellut silloin, että tässä on jotain hämärää mutta muistan kyllä hyvin vaikka sen, kun äiti näki mut huoneessani syömässä Fatzerin sinistä suklaalevyä kuin leipää ja antoi hieman palautetta. Sen jälkeen yritin olla yhden päivän syömättä suklaata, mutta sekään ei onnistunut.

Tässä aikuisiällä sitten tiedostin sen, että syöminen on ollut mulle suuri ongelma koko lapsuuden ja nuoruuden. En halunnut syödä samalla tavalla myös aikuisena, joten radikaaleja muutoksia oli tehtävä. En ole oppinut syömistä vanhemmilta, enkä ole lapsuudessani juuri koskaan nähnyt äidin tai isän syövän mitään herkkuja. Mulla on ollut kavereita, joilla on ollut samanlainen syömiskulttuuri ja yhdessä me ollaan käyty kaupassa ennen ja jälkeen koulun, leivottu mokkapaloja ja ahmittu. Ei ole ollut karkkipäiviä ja mitäpä muuta lapsi rahoillaan ostaisi, kun karkkia.

Ihminen vaatii usein itseltään liian paljon ja, kun kukaan ei pysty mahdottomiin tekoihin niin aletaan nähdä tekeminen epäonnistumisena tai virheenä. Jos vaadit, että treenaat joka päivä 4 tuntia ja yhtenä päivänä olet kuoleman väsynyt niin olet epäonnistunut. Vaatimuksesi on ollut liian raju. Tällaiseen ajatusympyrään ajautuessa on hyvin vaikea nähdä tilannetta järkevästi. Vaikka tavallaan ymmärrät, että eihän kukaan voi treenata joka päivä 4 tuntia niin pidät ajatustasi tekosyynä ja itseäsi huonona.

Mä olen ainakin epäonnistunut vaatimusteni kanssa aivan lukemattomia kertoja. Liittyi ne sitten treeniin, ravintoon tai ihan mihin vaan. Kaikista tyhmintä on jäädä vellomaan siihen fiilikseen ja vetää liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä niiden pohjalta. Jos pystyn miltään osin vaikuttamaan muihin, jotka kamppailevat vaikkapa näiden syömiseen liittyvien asioiden kanssa niin tahdon sen tehdä. Olemalla rehellinen kannan oman korteni kekoon ja uskallan todellakin kertoa mistä olen lähtenyt tätä omaa juttuani rakentamaan. Siinä ei ole mitään hävettävää, mutta itseltään kannattaa kyllä vaatia terveyteen tähtääviä tekoja.

 

IKUISET 50g RIISIANNOKSET – DIEETTI VKO1

Lupasin itselleni, että kirjoittelen jokaisesta dieettiviikosta yhteenvedon ja nyt olisi ensimmäisen vuoro. Mitään ihmeellistä tässä ei ole tapahtunut, kun homma alkoi lepoviikolla mutta eiköhän tästäkin muutaman kappaleen saa raapustettua.

Menneen viikon aikana oon pyöritellyt kahta erilaista ruokavaliota, joissa makrot vaihtelevat. Ensi viikolla jatketaan samalla systeemillä, mutta molempien ruokavalioiden kalorit nousevat – idean pysyessä silti samana. Kaloreita on näin ollen ensi viikosta alkaen reilummin, mitä olen tähän asti syönyt mutta tällä hetkellä tuntuu vähän kuin heittäisi bensaa liekkeihin kun syö. Ainakin mun lähtötilanteeseen verrattuna. Ylimääräiset herkuttelut nostaa niitä viikon keskiarvokaloreita äkkiä aika tavalla ja nyt kun niitä ei tule, voi hyvin nostella sitä oikean ruoan määrää ja silti dieetti menee eteenpäin. Ihan kenen tahansa laihduttajan olisi hyvä muistaa tämä, oli sitten kisaaja tai ei. Eikä se tietenkään mikään optimaalitilanne ole, että pitää kunnon ruoan määrän alempana, että jää herkuille enemmän tilaa! En olisi koskaan, ikinä, milloinkaan voinut kuvitella olevani itse tällaisessa tilanteessa etten liho kaikesta mitä suuhuni laitan. Uskon ilman muuta, että tämä dieetti rullaa oikein hyvin korkeammilla kaloreilla ja olen niin ikionnellinen siitä että ravinnon määrään kiinnitetään kohdallani huomiota.

Näitä viikon aikana kierrätettäviä, aika voimakkaastikin toisistaan poikkeavia ruokavalioita olen noudattanut sellaiset 9kk (tarkasti) ja todennut sen aivan heittämällä parhaimmaksi tyyliksi mulle. Tuona aikana olen saanut nostettua hyvin viikkokaloreita ja saanut ennen kaikkea kropan rullaamaan, paino on tullut kuin itsestään alas sellaisen seitsemän kiloa jne. Täytyy vaan asennoitua siihen, että joka aamu ei välttämättä saa sitä isoa puurokulhoa tai mistä kukin nyt tykkääkin. Lautaselle kaipaa yleensä sitä mitä siinä vähiten on: kun on vähän hiilaria niin haluaa sitä ja, kun on vähän lihaa tai rasvaa niin kaipaa taas sitä. Makrovaihteluissa ateriat ovat erilaisia päivästä riippuen, eikä lautasella ehkä ole aina kaikkea mitä haluaisi. Toimiva tapa, mutta vaatii noudattajaltaan päättäväisyyttä.

Oon jauhanut tästä varmaan jo ihan liian monta kertaa, mutta yhä edelleen haluan korostaa sitä miten tärkeää olis saada nostettua omaa syömisen määrää. Uskon, että aivan liian monen tulee syötyä niitä samoja 50g riisiannoksia monta vuotta putkeen ja elettyä alle 2000 kalorilla, vaikka treeniä tulee viikkoon suuri määrä. Puhun siis nyt urheilevista ihmisistä. Ruokamääriä ei tarvitse nostaa kertalaakista puolella vaan voi tehdä pieniä nostoja, joita hädin tuskin edes huomaa viikkotasolla mutta puolen vuoden kuluttua muutos on jo suuri. Siitä on niin valtavasti hyötyä aineenvaihdunnalle, kehitykselle, palautumiselle ja omalle mielellekin! Näistä pienistä riisiannoksista puheenollen voin antaa esimerkin omasta elämästä. Mä söin pitkään juurikin näitä 50g settejä, kunnes niitä on alettu systemaattisesti nostaa ja nyt on päivässä 3 x 90g annokset.

Lepoviikko ei ole tuottanut mitään haasteita ja oikeastaan vaan kiva, kun on enemmän aikaa tehdä töitä ja muita juttuja. Jos joku vaan mulle sanoo, että nyt lepään tietyn ajan niin kyllä mä sen teen. Itse sitä usein vähän yliarvioi omat kykynsä ja jaksamisen, eikä mun tule tällaisia täysiä lepojaksoja kyllä pidettyä jos itse päätän siitä mitä teen. Kevennettyjä treenejä ja tietysti viikon aikana normaalisti lepopäivät pidän aina. Täytyy taas sanoa, että teki keholle ihan hiton hyvää olla pois salilta. Huomenna aloitan sitten viikkoni jalkatreenillä ja mukaan tulee myös aerobiset harjoitukset. En oo pitkään aikaan ollut näin fiiliksissä ja kyllä jokainen vaan tarvitsee sitä tavoitteellisuutta jossain määrin.

Tän viikon hyötyihin menee ehdottomasti myös motivaation nousu. Tosi hyvä idea muutenkin aloittaa dieetti ihan kevyesti ja lisätä sitten pikkuhiljaa työn määrää. Ensimmäisellä viikolla ei ole muuta tarvinnut, kuin tehdä ruokaa ja on ollut aikaa miettiä tätä omaa tavoitetta. Olen toki tutustunut Bikini Fitnessiin lajina, mutta kyllähän se vaatii myös jollain tasolla asennemuutosta että osaa esiintyä lajin vaatimusten mukaisesti. Eli ei muuta, kun tutorialit youtubesta pyörimään ja korkkarit jalkaan niin hyvä siitä tulee. Tässä lajissa, jos jossain voi todella sanoa että esiintymiseen ei voi liikaa panostaa.