Mistä treenaaminen sai alkunsa? Miten tekemiseni on kehittynyt vuosien varrella?

Aloitin salitreenit 2011 vuoden lopussa ja voisin sanoa hurahtaneeni siihen aivan totaalisesti. Mulla koko salihomma ja siihen liittyvä ruokavalion noudattaminen ynnä muu, meni aika pahasti överiksi ja touhua voisi verrata johonkin uskonlahkoon. En ymmärtänyt tai osannut edes kuvitella, että jokainen voi tehdä hommasta juuri oman näköistä ja ainut tyyli oli mennä tukka putkella. Tietysti se, että yhtäkkiä on jokin kaava mitä noudattaa on jo itsessään järisyttävä muutos. Suurin opettelu oli keittiössä ja arjen aikatauluttamisessa. Vaikka syön tänäkin päivänä tarkasti, ei kuppi käänny silti nurin siitä jos kaikki ei mene kuten haluaisin. Se on mahdotonta ja välillä tulee optimaalisuudesta paljonkin poikkeavan pitkiä ateriavälejä tai huomaan, että kello on 22 ja syömättä on vielä kaksi ateriaa. Silloin tärkeämpää on uni ja viimeinen ateria jää syömättä. Kokonaisuus ratkaisee.

Tässä salitouhussa olisi suotavaa olla aivotoiminta mukana ja tuntea omat rajansa. Tai ainakin olla halukas oppimaan ne rajat. Omalla kohdallani näin ei todellakaan aina ole ollut ja pitkään uskoin olevani superihminen toiselta planeetalta. Ajattelin, että enemmän on enemmän ja mikään ei kosketa minua. Nyt myöhemmin korostan sitä, että on tärkeää keskittyä harjoituksista palautumiseen! Se ei tarkoita ainoastaan hierontaa ja venyttelyä vaan myös (ja erityisesti) sitä oman treenityylin ja levon suhdetta sekä sellaista syömistä, mikä palvelee juuri sinun tavoitteita. Kehon kyky palautua tekemästäsi treenistä = kehityksesi ja, vaikka tavoitteesi olisi olla stadin revityin laku niin syö vähemmän ja tee enemmän ei vie pitkälle.

Ensimmäisitä kisoista tuli hopeaa. En ollut lihaksikkain, mutta kireyttä arvostettiin.
Kyröjoki-maraton

Ennen salitreeniuran alkua olin kova likka juoksemaan. Kävin myös ahkerasti ryhmäliikuntatunneilla ja pyöräilin pitkiä matkoja. Viikon juoksukilometrit saattoi hyvin olla 100km ja perinteinen kuvio oli, että lähdin aamulla 4:30 juoksemaan töihin ja sieltä takaisin. Illalla vielä ryhmäliikuntaa ja/tai lisää juoksua. En pitänyt itseäni urheilullisena siitäkään huolimatta, että liikuin koko ajan. Tiesin, että teen asiat väärin mutta olinhan sentään superihminen. Töissä join 10 kuppia kahvia ja kotona söin illalla 2prk maitorahkaa ja hyvänä päivänä ananasta. Oli tosi pitkä aika, etten syönyt lainkaan hiilareita ja se taas ei palvele urheilijaa millään tavalla. Ei vaikka syöminen olisikin muilta osin parempi kuin oma maitorahkakuurini.

En osaa sanoa, miksi tein näin. Asia ei hävetä, koska tiedän että tämä on aivan liian yleistä ja suurella osalla naisista on takana jonkinlainen historia syömishäiriöiden kanssa. Jos oma tarinani on jollekin avuksi niin olen saavuttanut päämääräni. Se, mitä itse muistan noista ajoista niin sen päivän kun katsoin peiliin ja sumeilla silmillä näin, miten laihaksi olin itseni näännyttänyt. Olin kuoleman väsynyt, mutta en saanut nukuin yössä kuin ehkä kolme tuntia. Kävin niin ylikierroksilla ja keho oli todella stressaantunut.

Tuli siis aika, kun uskaltauduin salille ja kuinka ollakaan – Tykkäsin salitreenistä heti! Lähdin välittömästi toteuttamaan kisaprojektia, kun sitä minulle ehdotettiin. Heti siitä päivästä lähtien, kun sain ensimmäisen ruokavalion kaikki muuttui. Olin todella huojentunut siitä, että sain vihdoin luvan kanssa syödä. Koko ajatusmaailmani muuttui, enkä enää ihannoinut sairaalloista laihuutta. Keskityin paljon itse tekemiseen, enkä juurikaan notkunut peilin edessä. En tainnut edes omistaa kokovartalopeiliä. Kuvista huomasin kehityksen.

En tiedä mikä liike tässä on menossa… 😀 Olin käynyt salilla ehkä kuukauden. Cheerleadingista saadut olkapäät hieman dominoi. Selkätreenit meni pitkään epäkkäille.

Olin muistaakseni 5kk niin sanotulla off-seasonilla ja sen jälkeen alkoi ensimmäinen kisadieetti syksyyn 2012. Seuraavat kisat oli taas 2013 ja sieltä jatkettiin EM-kisoihin. Tiheään kisaamalla ei oikein koskaan päässyt kiinni sellaiseen elämäntapaan ja musta tuntuukin, että aika moni vetää dieettien välisen ajan melko lailla plörinäksi. Koska pian se kuuri kuitenkin taas alkaa.
Takaisin treeniaiheeseen…
Koko tuon ajan treenasin samalla mentaliteetilla: Mahdollisimman raskailla painoilla. Millään muulla ei ollut väliä, enkä koskaan ajatellut tekniikkaa. Saisinkohan enää edes niitä rautamääriä liikkeelle? En välttämättä, mutta silloin rauta tosiaan liikkui vähän toiseen tyyliin. En voi sanoa, etteikö kehitystä olisi tullut mutta takuulla jokin toinenkin tyyli olisi toiminut. Tein vipunostoja ”sivuille” (en tiedä minne suuntaan todellisuudessa meni) käsipainoilla, joilla varmaan nykyään punnerran. Hauiskäännöistä ei saanut selvää oliko kyseessä selänojennus vai kyykky, mutta kaikki oli hyvin niin kauan kun painoja sai kasvatettua.

Näytin aivan massamonsterilta. Ryhti oli reilusti eteenpäin kääntynyt ja kaikki paikat aivan paskana. Muistan, että jopa sormien lihakset olivat niin kipeät, että heräsin öisin siihen jumalattomaan särkyyn. Kaksi ekaa vuotta olin kokovartalokipsissä 24/7. Koko aikana ei ollut yhtäkään kevyttä viikkoa ja salitreenejä viikossa 6. Jokainen voi kuvitella, mikä on lopputulos kun hermostoa rasitetaan aivan liian suurilla painoilla joka päivä, viikosta ja kuukaudesta toiseen, jokaisen lihasryhmän kanssa. Olin salilla tunteja päivässä, koska yhden treenin sisältö oli niin järkyttävä, että samassa treenissä saattoi hyvin olla 4-5 erilaista versiota pystypunnerruksesta. Seisten, istuen, käsipainoilla, tangolla, smithissä, niskan takaa, koneessa ja kaupan päälle vielä arnold. Ettei jää mitään hampaankoloon. Treeni loppui sitten, kun mitään ei enää pystynyt tekemään. Tekemisessä ei ollut oikeastaan järjen hiventäkään ja uskon, että suuri osa ongelmista on peräisin tästä idiootti-ajasta.

En ollut koskaan jutellut kenenkään muun kisaajan kanssa tai ylipäänsä yhtään kenenkään kanssa treenaamisesta. Olin sitä mieltä, että se mitä teen on helvetin hyvä ja oma tavoite oli tehdä isommilla painoilla, kuin kukaan muu salin naisista. Tätä näkee vieläkin salilla tapahtuvan aika paljon nuorten tyttöjen keskuudessa ja koko tekstini idea on ehkä herätellä tätä porukkaa. Ettei tarttis myöhemmin katua, vaikka kantapään kautta oppiminen onkin tehokkainta. Näen silti, että tekniikat ovat todella vaarallisia ja tekeminen hurjan näköisiä, kun painoja kolme kertaa liian paljon.. Itse en mene sanomaan, ellei minulta apua pyydetä. Pyytää kyllä saa ja neuvon mielelläni, jos apu kelpaa. En voi itse suositella aloittelijalle painoprogressiivista lähestymistapaa treeniin, jos (ja KUN) tekniikkapuoli on hakusessa. Ensin tekniikat haltuun ja sen jälkeen painojen lisäystä tekniikan sallimissa rajoissa. Maksimijutut aina osaavan varmistajan kanssa. Toimin näin omien asiakkaideni kanssa ja, kun opetus on hyvää niin ihminen oppii nopeasti. Jopa treenaaman lihaksella! Sen jälkeen tulokset puhuu puolestaan.

All right. 2014 koko homma muuttui täysin. Sain laadukasta tekniikkaopetusta ensimmäistä kertaa ikinä ja olin täysin sitä mieltä, että olen treenannut 2 vuotta aivan päin persettä. En osannut käyttää lainkaan lihasta treeneissä vaan tein pääosan työstä liike-energialla ja erilaisia nykäisyjä apuna käyttäen. En osannut kantaa kehoani. En osannut kontrolloida tai hallita painoja millään tasolla eli treeneissä oli vaan yksi tempo ja se oli räjähtävästi molempiin suuntiin. Tämä oppiminen on ollut yksi merkittävimmistä askelista treeniurallani. Siitä huolimatta on todellakin totta, että raskailla kuormilla treenaaminen opettaa tekemisen meiningin ja on hyvää henkistä treeniä. Maksimipainojen käyttö ei voi silti olla koko treenin läpi kantava ajatus vaan sitä on osattava käyttää hyödyksi oikeissa tilanteissa ja suunnitellusti sekä perustellusti.

Asiaan liittyi silti sellainen mutta, että olin tuolloin 2014 myös kisadieetillä ja uuden treenityylin opettelu vei todella paljon aikaa minulta. Kulutus laski minimiin, mikä ei vienyt kuntoa eteenpäin. Liikepankki oli hyvin rajallinen ja treenit kävivät yksipuoliseksi. Ei ollut kivaa mennä salille tekemään vaan niitä samoja juttuja, joista en saanut onnistumisentunnetta pitkään aikaan. Se oli sitä tuntumahinkkaamista, mutta en silti kadu mitään ja perusteellinen opettelu on kyllä kantanut hedelmää. Aika vaan oli väärä kuntoon pääsemistä ajatellen ja muutos oli kerralla liian dramaattinen notkahdus siihen, mihin olin tottunut. Harvoin ajattelen, että lähteekö dieetillä nyt vähän lihasta vai ei ja mielestäni suurin osa kyllä liioittelee asiaa aika tavalla, kun osataan sanoa gramman tarkkuudella paljonko dieetillä paloi lihasta. Mutta uskaltaisin jopa väittää, että tällä dieetillä lihas pääsi vähän turhan helpolla ja se näkyi myös ulkoisesti. Oma mielipiteeni on se, että dieetillä treenin tulisi olla kovaa ja intensiivistä jolloin voidaan saada se aerobisenkin määrä pidettyä kohtuullisena tai jopa minimaalisena. Niin, että itse lajiharjoittelua olisi enemmän kuin crosstraineria tai juoksumattoa.

2014 kisadieetillä

Tämän homman jälkeen kuvioihin alkoi tulla taas raskaampia kuormia, mutta tällä kertaa tekniikka edellä. Aloin kiinnostua paljon tempovaihteluista, erikoistekniikoista ja intensiivisestä harjoittelusta. Monipuolisesta saliharjoittelusta, jossa käytetään mielikuvitusta. Halusin hikoilla ja saada sen fiiliksen, että nyt treenataan mutta tuntuman säilyminen läpi treenin oli elinehto. Oon aina halunnut olla iso ja ihaillut, en kireyttä vaan lihasmassaa. Monen kokeilun kautta silti tajusin, että iso ja lihaksikas eivät ole sama asia. Massamonsterin elämä on pikkuhiljaa menossa kohti urheilullisempaa olemusta, jossa on paljon muullakin väliä kuin kyykkypainoilla. Koen olevani ihan hemmetin hyvässä kunnossa mitä tulee esimerkiksi lihaskestävyyteen, lihasten hermottamiseen ja liikkuvuuteen. Ja niiden vaikutus taas lihaksen kehittämiseen ja kasvamiseen on todella suuri. Esimerkiksi ilman liikkuvuutta on hyvin vaikea kuvitella, että yksikään nainen kasvattaa pyöreitä pakaroita. Liikelaajuudet ja ylipäänsä toteutettavissa olevat treeniliikkeet ovat siinä vaiheessa hyvin rajallisia, jos notkeus on luokkaa näkkileipä. Ei tarvitse kauheasti miettiä, miksi voimistelijoiden kropat ottavat niin hvyin treeniä vastaan.

Mielestäni ei voi olla mitään parempaa treenityyliä, kuin teknisesti puhdas (ei pikkupainoilla hinkuttamista, ellei ole pakko), kontrolloitu, melko pitkillä sarjoilla toteutettu treeni ja laaja liikepankki. Näihin yhdistettynä vielä mahdollisimman raskaat painot. Jos joku luulee, että on kaksi vaihtoehtoa ryskäminen ja tuntumahinkkaus niin se on virheajattelua. Jokainen treenaa, kuten itse parhaaksi näkee ja niin, että salille on kiva mennä mutta harjoitusohjelmaa laatiessa on hyvä pitää omat tavoitteet mielessä. Toiselle uuden opettelu ja oppiminen ovat parasta antia ja joku toinen haluaa tehdä salilla vaan lempiliikkeitä. Jos kyseessä on fysiikkakilpailija niin heikkouksia ja sitä kautta ehkä myös niitä vähemmän kivoja liikkeitä ja heikkoja lihaskulmia on harjoiteltava.  Jos treenin tavoitteena on kaloreiden kulutus niin siellä voi tehdä varmaan ihan mitä tahansa, mutta henkilökohtaisesti suosittelen siihen tarkoitukseen vaikka sitä juoksemista. Painotan silti aina sitä, että pienenkin muodon saaminen kroppaan vaatii oikeasti kovaa treeniä. Naisten ei tarvitse treenata kahden kilon painoilla tai tehdä jalkaprässiä pelkällä kelkalla. Kyllä meissä on voimaa ja sitkeyttä sitäkin enemmän.

Oli kysessä sitten aloittelija tai vaikka ammattilainen niin jokainen salitreenaaja haluaa tuntea tekemänsä työn kohdelihaksessa. Ketä ei ärsyttäisi se, että tekee jotain mutta missään ei tunnu? Liian suurilla painoilla käy takuuvarmasti niin, kun paketti hajoaa ja työtä tekee, ei kohdelihas vaan joku lihas mikä nyt sattuu olemaan jo valmiiksi vahva. Tämä on juurikin se syy, minkä takia niitä ongelmia tulee ja ihminen kokee olevansa vino ja epäsymmetrinen.

Itse lähestyn hyvää treeniä ja etenkin hyvää treenikokonaisuutta monipuolisuuden ja mielekkyyden kautta. Eri kulmien rasittaminen on olennaista omissa treeneissäni ja pyrin aina siihen, että tiedän ja tunnen mitä olen tekemässä. Mulle kuntosali on täynnä mahdollisuuksia, vaikka tietyt perusasiat säilyvätkin treenistä toiseen.

Fitness Classic 2017

Viikonloppuna oli fitnesskansan juhlaa, kun Helsingissä järjestettiin kevään kisat. Harmitti, ettei lähdetty paikan päälle katsomaan, mutta koko reissun hinta tuntui vaan liian suolaiselta. Syksyllä ehkä sitten uusi yritys!

Joka tapauksessa kisoja tuli seurattua aktiivisesti kotoa käsin ja päivitettyä kaikkia mahdollisia sosiaalisia medioita sekunnin välein. Sen lisäksi, että kisat nostattavat motivaatiotasot tappiin niin ne herättävät paljon ajatuksia noin muutenkin. Ajattelin kirjoitella tällaisen amatöörin lyhytanalyysin kisoista. En ole tuomari ja nämä ovat mielipideasioita, mutta tässä tulee oma näkemykseni.

Puhuinkin jo tänään snäpissä siitä, että mielestäni naisten lajeissa korostetaan koko ajan enemmän ja enemmän yleistä kauneutta, lookkia ja esiintymistä. Sitä, millaisen vaikutelman kisaaja antaa kun astuu lavalle. Täytyy olla säkennöivä! Se, että stressataan puuttuvaa takaolkapäätä tai hauiksen huippua ei ole merkityksellistä tällä tasolla – jos millään tasolla. Asiat tärkeysjärjestykseen ja kisoja ajatellen kokonaisuus ratkaisee. Ei yksi lihasryhmä.

Treenaamiseen ja oikein syömiseen panostetaan paljon ja kisoihin menee tonni tolkulla rahaa, mutta esiintyminen ja lookki ovat liian usein sinne päin. Tiedän kokemuksesta miten raskasta esiintymistä on harjoitella dieetillä ja miten vastenmielistä se on dieetin ulkopuolella, mutta sijoitukseen se vaikuttaa aivan varmasti miten siellä esiintyy. En suosittele laiminlyömään harjoittelua. On ikävää, jos kovan työn tulos jää näyttämättä koska asennot ja lookki hakee. Myös oman harjoittelunsa videokuvaaminen on erittäin opettavaista ja koreografia voisi olla hyvä suunnitella yhdessä valmentajan kanssa. Osaavalla valmentajalla täytyy todellakin olla antaa apuja poseeraukseen ja esiintymiseen! Se on niin iso osa lajia, että jos siihen ei saa laadukasta apua niin valmennuksen hinnasta voi raapaista osan pois.

Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Tässä toinen oikealta tosi kaunis lookki.


Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Voittaja Emmi. Kaunis ja hillitty lookki, sekä kaikin puolin nätti fysiikka. Esiintymistä käsittääkseni harjoitellut todella paljon ja huima kehitys muutenkin viime kisoista.

Bikini Fitness

Lajista yritetään koko ajan tehdä vakavastiotettavampaa ja siinä on onnistuttukin hyvin. Tietyllä tapaa seksikkyyttä tihkuva laji vaatii lookin, joka tasapainottaa kokonaisuutta. Jos kisaaja ylikorostaa seksikkyyttä lähes valkoiseksi blondatuilla korkkiruuvikiharoilla, vaaleanpunaisilla bikineillä ja tissien triplatoppauksilla niin lopputulos ei ole elegantti vaan pahimmassa tapauksessa tökerö. Maanläheiset värit ja selkeät linjat ovat avainasemassa – sekä tukassa että bikineissä. Tosi harvalle sopii metallivärit, puhumattakaan valkoisesta ja niiden osalta miettisin muutaman kerran. Massasta voi erottua monella tapaa.

Esiintyminen saisi mun mielestä olla tyylikästä, ei hilpeetä ja yliampuvaa käsien vispausta ja silmäniskuja. Raja on häilyvä, mutta aika selkeä kuitenkin. Keimaileva esiintyminen kuuluu lajiin, mutta kaikki aikuusviihteen puolelle menevä ei ainakaan omaa silmää miellytä ja oikeastaan vaan laskee pisteitä. Juurikin nämä silmäniskut tai jopa huulten lipominen kielellä, pakaroiden koskettelu yms. Kiitos ei.

Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Toimii!

Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.

Body Fitness

Sama sana maanläheisistä väreistä. Tumman punainen/sininen/violetti/vihreä, hiuksissa kevyt laine tai suora. Babyblue ja pink eivät sovi lavalle. Anteeksi rajuista mielipiteistä, mutta tätä mieltä olen. Huulimeikin kanssa suosisin ehdottomasti punaisen sävyjä sillä nude-meikki huulilla tekee oikeasti huuleettoman näköiseksi. Aivan, kuten liian eteenpäin työntyvät tekoripset sulkevat silmän, kun pupillia ei näy ja näyttää taas hassulta.

Bodyssa on ihan yhtä lailla tärkeetä kauneus ja säihke kisaajassa. Itse en suosisi tukkaa laitettavaksi kiinni, vaikka osalle se ihan sopiikin. Bodyssa, kun useimmiten lihasta on enemmän ja kroppa on tietyllä tapaa karskimman näköinen niin tasapainoittaisin sitä kasvojen ja hiusten osalta. Tukka auki, ei lettejä tai hääkampauksia, ei hiuskoruja tai sivukaljuja ja viimeistelty meikki. Kauhallinen naisellisuutta kireeseen ja lihaksikkaaseen kokonaisuuteen, mutta hyvällä maulla.


Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.

Asennot on Bodyssa ihan hemmetin tärkeitä. Hartiat alas, sormet rennoiksi ja vatsa sisään sivuasennossa. Liikkuvuutta täytyy olla, että saa kierrettyä yläkroppaa sivuasentoihin vaivattoman näköisesti. Asennosta toiseen vaihtaminen täytyy sujua sulavasti ja loksahtaa kerralla kuntoon. Ei hartioiden nostamista tai perhos-efektejä. Kukaan ei näytä lihaksikkaammalta nostamalla hartioita korviin.

Bikinien alaosan sivut TÄYTYY vetää ylös! Tosi yksinkertainen tapa parantaa omaa fysiikkaa ja se täytyy huomioida jo bikinien suunnitteluvaiheessa, että sivuissa on tarpeeksi materiaalia. Myös takaosan leikkaus on tärkeä, että peittää tarpeeksi mutta ei ole mallia vaippa. Bodyssa tissien tyrkyttäminen on mautonta (note to myself) ja implantit olisi suotavaa laittaa piiloon –> tarpeeksi iso kuppi. Tämäkin on sellainen todella pahasti silmäänpistävä juttu, mikä nyt ei vaan sovi lavalle. Pääsääntöisesti pienirintaisuus on kyllä vaan plussaa tässä lajissa, ellei niitä kannuja saa laitettua nätisti piiloon.


Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Koko kisan paras sivuasento. Luoja!


Kuva Bodymag.fi, kuvaja Tommi Mankki.
Lyhyen sarjan voittaja. Tosi makee malli! Junnukisaaja, huh.

Tulevaisuuden suunnitelmat

Kirjoitin vuonna 2010 ylioppilaaksi ja lukion alusta asti mulle oli selvää mitä haluan tehdä. Yliopistoon lukemaan psykologiaa! Pänttäsin kirjoituksiin käyttämällä varmaa viimehetkentaktiikaa. Käytännössä siis viikko ennen h-hetkeä ympärivuorokautisia lukusessioita olohuoneen lattialla. Asuntoni oli täynnä kirjoja ja musitiinpanoja, ajatuskarttoja ynnä muuta sellaista. Jännitin aivan hulluna, mutta kirjoitin kuitenkin valmistautumiseeni nähden ihan hyvin L, L, E, M ja C. Pääsin lukiosta 9 keskiarvolla ja tein mielestäni todella paljon töitä numeroideni eteen. Tavoitteet olivat korkealla ja muutenkin tykkäsin tosi paljon olla koulussa. Siitä huolimatta se suorittaminen kävi raskaaksi.

Hankin psykan pääsykoekirjat, mutta jostain syystä paniikki valtasi mut matematiikan kohdalla. Vaikka mä olen aina ollut matemaattisestikin ihan ok oppilas niin sain kehiteltyä tällaisen ongelman. Toisinaan mulla on tosi hyvä itseluottamus ja sellainen fiilis, että selviän mistä tahansa mutta välillä nään omat kykyni täysin rajallisina. Silloin mä luovutin, pakko myöntää.

Se psyka sitten jäi ja päätin hakea oikikseen. Loistava idea – sehän olikin ihan selvää pässinlihaa. Asuin kesän pääkaupunkiseudulla ja kävin valmennuskurssia, mikä ei kiinnostanut tippaakaan. Mikään koko asiassa ei napannut ja tajusin hyvin äkkiä, että tämä ei tule olemaan mun ala ainakaan pääsykoekirjojen tai valmennuskurssin opettajien tarinoiden perusteella. Muistan vieläkin, kun siellä ollut miesopettaja kertoi keissistä, jota parhaillaan työsti ”Kyllä mä voin hetken aikaa kuunnella avioparin riitelyä ja laskuttaa siitä 8 tonnia”. Ööö, okei. Toinen tarina oli se, kun hän oli tilannut kotiinsa uusia huonekaluja joita huonekalufirman miehet tulivat kokoamaan samalla, kun hän itse siemaili punaviiniä ja katseli sitä vierestä. Kolmas tarina oli kaiken huippu nimittäin hän jättää kuulemma aina uuden bemarinsa sakkopaikalle oven eteen koska se on pikkurahaa se.

Olin aivan järkyttynyt siitä miten tosissaan moni muista hakijoista oli, siitä että kirjat piti valmennuskurssin mukaan lukea 8-13 kertaa läpi ja siitä miten muut kertoivat soutavansa veneellä mökille, jonne äiti tuo kerran viikossa ruokaa. No tottakai tosissaan täytyy olla, jos meinaa sisään päästä, mutta tuli siinä pieni alemmuuskompleksi. Mä en olisi pystynyt tuohon ja se, että piti suoraan kirjoitusten jälkeen jatkaa äärettömän haastavaa luku-urakkaa ei onnistunut multa. Luovutin TAAS, mutta koska 1500€ kurssi oli mulle maksettu niin eipä siinä voinut muuta, kun pokkana väittää että hyvin menee. Tuohon aikaan aloin myös ensimmäisen kerran laihduttaa ja purkasin kai oloani siihen. Ihan mielenkiintoista näin jälkeenpäin analysoida tuotakin. Jos kaikki muu menee päin helvettiä niin laihduta. Ei oo muuten ratkaissut ikinä ongelmia.

No enhän mä tietenkään päässyt sisään ja sen jälkeen tein töitä. Hain myöhemmin Vaasan AMK opiskelemaan kone-ja tuotantotekniikkaa, koska sillä tavoin sain jäädä kotikaupunkiini mikä toimi silloisena tekosyynäni. En tienny alasta yhtään mitään, mutta pääsin sisään. Osoittautui, että opinnot olivat pitkälti pelkkää matematiikkaa ja/tai fysiikkaa vähän eri nimikkeillä vain. Ja tämän vuoksi olin sitten jättänyt hakematta kouluun, minne oikeasti halusin. Jepulis… AMK:n ohella pystyin treenata hyvin ja valmistauduinkin kisoihin silloin. Koulu ei vaatinut alkuun kauheasti panostusta ja suoritin sitä melko hyvin arvosanoin vasemmalla kädellä. Muistin asiat ulkoa, mutta pienintäkään halua oppia ei ollut. Kaikki fokus oli kisoissa ja ylipäänsä olin ihan sekaisin kaikesta uudesta mitä se toi mukanaan. Mitä pitemmälle opinnot etenivät, sen vähemmän homma jaksoi kiinnostaa. Eli kävin pari vuotta tuota koulua ja lopetin. Kaiken kaikkiaan tuo on ollut sekavaa aikaa ja mun täytyy myöntää, että se ensimmäinen kisadieetti naurettavan pienillä kaloreilla ja järjettömillä treenimäärillä sai aikaan sen etten edes muista näistä vuosista juuri mitään. Muuta, kuin sen että rima on alentunut koko ajan sen suhteen mitä itseltäni vaadin.

Oon tehnyt kaikenlaisia töitä ihan 13-vuotiaasta asti, kun äiti pakotti mut kesätöihin tienaamaan omat rahani. Useamman vuoden oon ollut palkkatöissä, mutta toiminut nyt reilut pari vuotta toiminimiyrittäjänä mikä on avannut mun silmät monessa mielessä. Uskoisin, että haluan olla aina yrittäjä. Pidän siinä monesta asiasta, vaikka tietysti huonojakin puolia on. Yksi mun suurimmista tavoitteista elämässä on olla vapaa ja tehdä työtä mikä on osa mun elämäntapaa. Jos se tarkoittaa sitä, että elän kädestä suuhun niin sitten se on niin. Ei mikään ongelma sekään. Mulla ei ole, eikä ole koskaan ollut euroakaan velkaa ja kallein omistamani tavara on iPhone7+. Ainut mihin tarvitsisin enemmän rahaa on mahdollisuus matkustaa ja nähdä maailmaa. Raha on mulle välttämätöntä, kuten muillekin mutta mun kuukausittaiset menot ovat aika minimaaliset ja niitä voisi supistaa vielä vaikka miten paljon. Jos mulla on varaa niin ostan vaatteita ja käyn hierojalla, kampaajalla, ostan kalliita meikkejä yms. Mutta, jos joskus ei ole varaa niin en osta. Tietenkään.

Mulle on silti TODELLA kova pala se, ettei mulla ole tutkintoa yliopistosta ja sivuutan mielelläni aiheen aina, kun mahdollista. Suomalaiseen tyyliin arvostan koulutusta, vaikkakaan en pidä sitä ensisijaisen tärkeänä elämässä. Kärjessä se silti on ja tiedostan, että haaskaan opiskeluun suotuja lahjojani kun en tee asialle mitään. Haluan siis opiskella siitä syystä, että Suomessa siihen on mahdollisuus ja sen avulla pääsen lähemmäs sitä mitä haluan ja saavutan yhden unelmani. Vapaus, josta aikaisemmin mainitsin ei voi koko aikaa olla (opiskelu velvoittaa läsnäöloon yms.) numero yksi, mutta se on tavoite tulevaisuudessa.

Enhän mä voi mitään katua, koska pienikin asia elämässä toisin olisi todennäköisesti muuttanut tyyliin kaiken. Joten asiat ovat menneet näin syystä – Niin mä uskon. Oon päässyt tekemään kaikenlaista superhienoa ja ennen kaikkea saanut kulkea tän matkan kohti parempaa minää. Lisäksi mun asiakkaat ja työ, jolla voi vaikuttaa ihmisten elämään on ollut jotain sellasta mikä on voimaannuttanut mua todella paljon. Siitä on tullut aivan selkeästi osa mua ja mun identiteettiä.

Psykologia on tasan ainut opintoihin liittyvä asia, mikä herättää mussa voimakkaita tunteita ja jos mun täytyy sanoa mikä vois olla mun elämän hienoin saavutus niin sisäänpääsy ja valmistuminen olis takuulla yksiä sellaisia. Mä en tiedä mikä on se tarkka työ mitä haluan joskus isona tehdä, mutta se liittyy kyllä ihmismieleen. Oikeuspsykologin työ sisältää paljon sellaista, minkä koen itselleni tärkeäksi mutta sen haastavuutta voi tuskin tässä vaiheessa edes kuvitella. Mutta jotain tuohon suuntaan kuitenkin, jos kysytää ajatuksia tällä hetkellä. Siihen nähden koen myös, että ikä ja elämänkokemus ovat valttia mikäli työ tulisi joskus vuosien päästä olemaan tuollaista.

Mä oon niin monta kertaa luovuttanut jonkun aisan suhteen vaan sen takia, etten ole ollut ihan varma osaanko. Pelännyt just sitä, etten ole riittävän hyvä tai jopa paras. Kuten näistä uusimmista teksteistäni on toivon mukaan käynyt ilmi niin en pelkää enää niin paljon epäonnistua ja se tulee olemaan viimeinen syy miksi jätän jotain tekemättä. Tulen yrittämään parhaani kullakin hetkellä ja se mitä siitä seuraa otetaan vastaan. Sekä hyvät että huonot puolet. Totuushan on kuitenkin se, että vaikka miten innoissani olenkin niin mua pelottaa etten pysty tähän urakkaan. On muutenkin välillä ihan luuseri-olo tästä koko opiskeluun liittyvästä teemasta, että tuppaa vähän negatiivisia tunteita pintaan. Voisin silti väittää, että olen nyt saanut ihan riittävästi panostaa urheiluun ja muodostanut siitä elämäntavan joten nyt täytyy alkaa irtoomaan aikaa muillekin jutuille. Ihmiset opiskelee lääkiksessä ja kilpaurheilee samaan aikaan.

Tällä hetkellä on käynnissä haku kouluihin, mutta itse tähtään vuoteen 2018. Lukiosta on sen verran aikaa, että mun on otettava haltuun koko psykologian oppimäärä tilastomatikkaa unohtamatta. Aineiston aika tulee lähempänä, mutta kaikki aika on käytettävä hyödyksi. Vuosi ei ole pitkä aika, mutta silti niin pitkä aika että siinä saa tehtyä vaikka mitä. Nollasta ei toki tarvitse lähteä liikkeelle ja uskon että mulla on melko hyvin asiat muistissa. Oon ollut sisäisesti motivoitunut ja ymmärtänyt hyvin lukemani. En maalaa piruja seinille, mutta mä todella toivon ettei tuu mitään dramaattisia muutoksia elämään vuoden aikana.

Nyt on siis asia minkä eteen saan ja haluan tehdä töitä. Koen myös olevani valmis näihin opintoihin, kun elämä on muilta osin hallinnassa ja olen kypsempi. Kouluun pääseminen ei tietenkään ole millään lailla itsestäänselvää ja olen asennoitunut siihenkin, että hakukertoja tulee useampi. Superisti silti raivostuttaa se, että menin ottaa koulupaikan vastaan myös 2014 ja sen vuoksi menetän tässä haussa ensikertalaisuuden. Mahikset päästä sisään tippuu, mutta jos mä alan kääntää kaikkia kiviä ja kantoja niin tekosyitä alkaa taas äkkiä löytyä. Joka vuosi sinne kuitenkin pääsee myös ei-ensikertalaisia, joten mahdotonta sekään ei ole. Prosentit on pieniä, mutta sille minä en voi mitään. Täytyy vaan tehdä parhaansa ja se riittää mihin riittää. Tää tulee siis varmasti olemaan mulle ihan kisadieettiin verrattava projekti, mutta onneks oon treenannut sitäkin. Mähän sanoin, että jotain hyötyä siitä on ollut! Mikään ei ole turhaa ja kaikki vie jollain lailla eteenpäin. Tiedän, että mulla on kyky panostaa ja laittaa itseni likoon, joten odotan sitä nyt itseltäni tämän asian suhteen. Sitä kuuluisaa omistautumista siis, mutta järjen ääntä unohtamatta. Ettei lähde homma lapasesta.

Vaikka nyt on aikaista niin olisin ERITTÄIN innoissani, mikäli Vaasasta löytyisi lukupiiri tai lukukaveri mulle. Prepattais meidät huippukuntoon panostettais tähän hommaan kunnolla. On tärkeää, että olet motivoitunut ja päämäärä on, että molemmat pääsevät sisään. Itse meinaan hakea Turku-Helsinki-Tampere -haussa ja toiveena olisi päästä Turkuun sisään, vaikka Jyväskylässä arvostettais mun todistusta eniten. En halua silti tehdä kompromissia tässä asiassa, koska opinnot kestävät vuosia ja haluan suunnitella elämääni eteenpäin myös muilta osin. Ja, jos oikeen hankalaksi menee niin saatan palkata itselleni matikanopettajan, että kykenevät voivat ilmoittautua siihenkin. Heh. Valmennuskurssi on vielä mietinnän alla. Se vaatii järjestelyitä, mutta todennäköisesti voisi olla sen arvoinen.

Jos lukijoissa on psykan valmennuskurssin käyneitä niin millaisia kokemuksia teillä on?

Onko lukijoissa psykan opiskelijoita tai hakijoita?

Millaisena kuvailisitte luku-urakkaa ja millaista opiskelu koulussa on ollut?

Kuulisin todella mielelläni. 🙂