MILLAISTA ON, KUN ELÄÄ JA HENGITTÄÄ TAVOITETTA?

Sain lukijalta toiveen ja idean tähän tekstiin.

”…millaista on elää, kun on suuret tavoitteet kilpaurheilussa ja elää sekä hengittää sitä. Itse olen nyt pidempään panostanut tähän touhuun 100% ja tuntuu, että kaikki lähipiirissä eivät ymmärrä, mikä tässä on niin ihmeellistä ja upeeta, että voisi oikeesti tehdä tätä 24/7 ilman puhettakaan muusta. Ja kun usein jauhetaan siitä kuuluisasta balanssista ja siitä, että koko elämän ei tulisi pyöriä tavotteiden ympärillä, niin onko oikeasti olemassa kultainen keskitie.”

Kysymys tuli oikeastaan hyvään aikaan, koska pohdin tätä asiaa tosi paljon tälläkin hetkellä. Tiedän, miten poikkeuksellisen mukaansatempaavasta touhusta tässä voi olla kyse ja voimakas ihastumisreaktio voi kestää parhaimmillaan useita vuosia. Koen itse, että olen vasta viime vuosina alkanut hahmottaa fitnessurheilun urheilu-aspektia ja elää sen mukaisesti. Samaan aikaan harrastuksen parissa vietetyt vuodet ovat lisäänyneet ja hommasta on tullut monessa määrin itsestäänselvyys, sekä minulle itselleni että kaikille keiden kanssa olen tekemisissä. Suurempi ihme olisi varmasti se, että tekisin jotain muuta.

En varsinaisesti koe, että mulla olisi suuret tavoitteet tämän lajin parissa vaikka tavoitteellinen ihminen olenkin. Teen asiat niin hyvin, kuin elämäntilanteeseeni nähden pystyn ja toisinaan vähän sen ylikin mutta kilpaileminen on silti vaan yksi osa minua. Kilpailemiselle tai harrastamiselle saa antaa arvoa omassa ajankäytössä ja panostamisen laadussa, mutta sen ei saa antaa määrittää itseään liikaa. Tavoite mulla on kisaamista enemmän ollut lähiaikoina urheilullisen elämäntavan toteuttamisessa ja oman urheilijaminän kehittämisessä. Mä kyllä rakastan tätä lajia ja se on imenyt mut syövereihinsä kauan sitten, mutta stereotypinen fitness ei ole sitä mitä tahdon olla, elää tai hengittää. Mitä tulee kilpaurheilutavoitteisiin niin kohdallani huipputason saavuttimen (ammattilaisuus) ei ole sellainen haave, minkä vuoksi tätä teen tai minkä saavuttamiseksi yrittäisin maailman tappiin asti. Se on kuitenkin sen verran suuri etappi ja toisinaan myös oikein käytettynä mahdollisuus, että saisi minutkin hyppimään riemusta ja onnesta. On siis olemassa yksi tilanne, mikä laittaisi mun tulevaisuudensuunnitelmat uusiksi ja se on ammattilaisuus. Siinä tapauksessa, mikäli siirtyisin lajissa huippuasolle näkisin itseni yrittämässä vielä kovemmin, koska olisi ikään kuin järkevä syy jatkaa.

Mä oon tosi skeptinen siinä mielessä, että kyseessä on 1) kauneuskilpailu, jossa mä kilpailen suuren kosmeettisen haitan kanssa ja 2) arvostelulaji, jossa mielipiteet merkitsevät. Sijoituksissa on aina mukana sattumaa ja mua se ei siis haittaa, mutta olisi eri asia olla nopea juoksemaan kuin omasta mielestään hyvärakenteinen ja karismaattinen esiintyjä. Joskus aikaisempina vuosina myös kilpailutulokset ovat merkinneet mulle huomattavasti enemmän ja olen ottanut ne vähän turhan henkilökohtaisesti. Millaista roolia tämä touhu tulee näyttelemään elämässäni tulevaisuudessa on siis kysymys, johon en tiedä vielä itsekään vastausta. Terveellisesti syöminen ja salitreeni sekä tietysti mun työ eivät ole katoamassa mihinkään, mutta mun luonteelle tekeminen ilman tarkkaa tavoitetta tulee olemaan suuren opettelun takana. Haluan ehdottomasti jossain vaiheessa kulkea sen matkan koska tiedän, että mulla on tosi paljon kokematta ja uudenlainen maailma voisi aueta, kun löysäisin hieman. Onko sen aika vuoden vai 5 vuoden kuluttua jää nähtäväksi.

Joskus aikaisemmin kyse olikin aivan varmasti siitä, että koin eläväni ja hengittäväni tavoitteellista kilpailijan elämää mikä on näin jälkikäteen ollut lähinnä neuroottista, huono itsetuntoisen tytön itsensä etsimisen aikaa. Ei sillä ollut esimerkiksi urheilun kanssa juuri mitään tekemistä, mutta sain kyllä eristettyä itseni hienosti omaan poterooni. Pois kaikkien häiriötekijöiden luota. Tänä päivänä osaan keskittyä oleelliseen ja sellainen turha tarkkuus on jäänyt pois, mutta eihän mun elämä varsinaisesti balanssissa ole. Elän tällä hetkellä kilpailemisen ehdoilla, en kuitenkaan niin etteikö siitä voisi tarpeen tullen joustaa. On vaikea selittää tarkalleen miten voi olla ehdoton olematta ehdoton, mutta se on ehkä suurin mullistus mikä näiden vuosien aikana on tapahtunut.

Mä olen elänyt tämän touhun kanssa monta vuotta ja vaikka oma suhtautumiseni on tietysti tänä aikana muuttunut niin on tässä paljon yhtäläisyyksiä, itseään toistavaa rutiinia vuodesta toiseen. Tietyt asiat säilyvät, osa tavoista otetaan kokeiluun ja hylätään myöhemmin. Tämä elämäntapa sopii ihmiselle, joka arvostaa säännöllisyyttä ja tasaista menoa. Silloin tää ei sekoita elämää tai tee siitä dramaattista, vaikka niitäkin päiviä toki mukaan mahtuu aivan kuten elämässä yleensäkin. Jos kokee tekevänsä jotain järjetöntä ponnistelua vaativaa touhua niin vuoden sitä korkeintaan jaksaa vetää hullunkiilto silmissä. Elämäntapa eli tapa elää, ei voi tuntua jatkuvasti panostamiselta. Tässä munkin tilanteessa epävarmuutta omasta kilpailuvalmiudestani lisää elämäntavaksi muodostuneet tavat. Missä se wau-tunne on? Sitä ei vaan ole enää siinä määrin, koska tää on mulle niin normaalia verrattuna 3 tai 5 vuoden takaiseen. Jokainen päivä on tapojen omaksumista osaksi itseään ja mitä kauemmin tätä tekee, sen tiukemmassa rutiinit ja ajatukset ovat.

Mä en olisi voinut toivoa tähänastisilta fitness-vuosilta yhtään enempää, nää ovat olleet aivan korvaamattomia (Kuulostaa jäähyväispuheelta, mutta kunhan nyt muistelen menneitä.). Haluan olla vaikuttamassa yksilötasolla siihen, miten joku lähtee lajia harrastamaan, mitä virheitä kannattaa välttää ja miten tähän voi suhtautua terveellä mutta tavoitteellisella tavalla. Balanssi ja täysillä panostaminen ei nitoudu mun ajatuksissa yhteen, mutta täytyykö kaiken olla aina All-In onkin sitten kysymys erikseen. Voidaan elää tavoitteelle tai harrastellaan muun elämän ohessa, mutta näiden kahden väliin mahtuu myös muita panostamisen muotoja. Uskon, että kultainen keskitie muodostuu jossain vaiheessa aktiiviuran jälkeen eikä itseään kannata ruoskia sen vuoksi ettei repeä joka suuntaan yhtä aikaa. Omaan kokemukseen vedoten ”tavoite edellä eläminen” on antoisaa ja tuottaa todennäköisesti myös tulosta, mutta sekin on oppimista jolle on annettava aikaa. Mun kohdalla muuttumaton asia on se, että kilpaileminen asettaa tärkeysjärjestyksen arkeeni ja määrää talouttani.

Silloin, kun ympärillä on hyvin erilaisia ihmisiä esimerkiksi koulu- tai työyhteisön kautta, on paljon kavereita ja tiivis perhe, ehkä seurustelukumppani jonka intressit ovat muissa juttuissa niin aivan varmasti voi tunuta siltä, ettei kukaan ymmärrä. Ja siitä saa kuulla koko ajan jostain suunnasta, että oot muuttunut ja tylsä ja taasko salille matka. Mullakin on ollut tuollainen ajanjakso, mutta rehellisesti sanottuna mua ei ole koskaan kiinnostanut mitä joku ajattelee mun harrastuksista. Lähinnä pidän outona sitä, että joku jaksaa vinkua toisen elämäntavasta, mä en kerta kaikkiaan käsitä miten toisen ihmisen syöminen ja juominen on muiden ongelma. Tiedän, että työpaikalla jengi kyselee joka päivä niitä samoja kysymyksiä omien eväiden syömisestä ja äiti kysyy vähän väliä, että ”voitko syödä tänään normaalisti”, ihmetellään että ”vieläkö tota samaa” koska ”sähän oot jo hyvässä kunnossa”. Jos teet sitä mitä haluat niin yritä päästä noiden ihmetysten yläpuolelle tai selitä ne kerran auki ja sen jälkeen ole noteeraamatta.

En tiedä tarvitseeko sitä enää kenenkään yrittää muille selventää, mistä meidän syömisessä on kyse koska se täytyy haluta ymmärtää ymmärtääkseen. Ravinnosta keskusteleminen on yksi mun iki-inhokeista, koska se on jankuttamista mikä harvoin johtaa yhtään mihinkään. Ihmisten normaalikeskustelussa kysymyksiin ravinnosta ja treenaamisesta voi vastata ystävällisesti paukuttamatta päätä tai loukkaantumatta, mutta liian usein kysymyksenasettelu on jo tuomitseva. Mä oon itse ihan rehellinen erakko, enkä ole ”houkutusten” tai kysmysten ja ihmetysten ympäröimänä juuri koskaan. Tällainen ajatus mulla on, että itsestään ei kannata tehdä liian isoa numeroa ja ikävä kyllä niin käy usein tämän homman parissa ainakin alkuun. Se kaikki uusi ja ihmeellinen vie mukanaan ja tuntuu, että täytyy kertoa koko maailmalle jokainen oivallus mitä päivittäisellä tasolla tapahtuu. Minä teen oikein ja sinä teet väärin -tyyliin. Suosittelen pitämään elämässä muitakin kuin sali/fitness-ihmissuhteita yllä, koska se tuo nimittäin paljon sisältöä ja sitä kuuluisaa balanssia elämään.

Mä oon aivan ehdottomasti sitä mieltä, että jos elämässä on mitään mikä kiinnostaa niin panosta siihen. Tee mitä se vaatii, kokeile mitä se antaa ja miten pitkälle voi päästä. Jos myöhemmin tulee joku muu kiinnostuksenkohde niin tee sitä. Jossain vaiheessa voi tulla aika, kun tekee mieli tehdä vähän kaikkea ja silloin se on oikea ratkaisu. Se on ihan sama mitä me tehdään, kunhan tehdään jotain ja nimenomaan oman onnellisuutemme vuoksi. Ei jossittelua tai muiden miellyttämistä. Syy harrastamiselle tai elämäntavalle ei tarvitse tai mun mielestä edes saa olla mikään muu kuin ”koska mä tykkään siitä ja tulen siitä onnelliseksi”. Unelmien eteen töiden tekeminen on äärettömän palkitsevaa, vaikka siitä ei koskaan saisi euron euroa. Elämä todellakin saa pyöriä tavoitteen ympärillä, eihän sitä muuten unelmiaan saavuta. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö elämässä olisi mitään muuta, se vaan määrittää sen mihin eniten keskitytään tietyssä hetkessä. Yhteiskunnallisesti hyväksytympää on tavoitella urakehitystä kuin menestystä fitneksessä, jossa raha ei juurikaan liiku. Ihmiset eivät aina ymmärrä sellaista toimintaa, mikä ei palkitse taloudellisesti ja moni ei tiedä miltä tuntuu voittaa tai hävitä, saavuttaa unelmia tai pettyä. Jos sinä olet se, joka ottaa selvää miltä nämä tuntuvat niin onneksi olkoon. Arvostan.

PITKÄ DIEETTI / SELLULIITTI JA IHON VETÄYTYMINEN

Ajattelin vielä jatkaa dieetti-aiheisella postauksella ja kirjoittaa hieman dieetin kestosta ja miksi pitkä ja rauhallinen tahti olisi monelle naiselle hyvä valinta. Teksti perustuu mun omiin kokemuksiin ja havaintoihin.

Dieetti mielletään uesin välittömäksi kehityksen lakkaamiseksi mitä tulee lihaksen massaan ja laatuun ja tästä syystä dieetti on pidettävä lyhyenä ja ytimekkäänä. Kovalla työllä hankittua lihasmassaa täytyy varjella lyhyellä dieetillä ja tappiin nostetuilla proteiinimäärillä. Heti, kun kalorit eivät ole plussalla niin lihas alkaa syödä itseään. Vaikka pudotettavaa olisi reilusti niin rasvanpolttoon varataan alle 20 viikkoa aikaa, mikä vedetään kaasu pohjassa ruokavaliolla jota voisi olla järkevää noudattaa korkeintaan kuukausi ennen kisoja. Eikä siinäkään vielä mitään — kyllä kroppa kestää jossain määrin koviakin rykäisyjä jos niitä ei tehdä kovin usein, mutta harvoin olisi edes tarvetta niin älyttömän radikaalille kuurille. Dieetille siirtyessä voisi alkuun laittaa pelkästään herkkuhanat kiinni ja pitää täysin kehitystä tuovaa kaloritasoa yllä normaali ruokavalion turvin, mikä on jo omiaan viemään kuntoa eteenpäin. Mä en myöskään voi allekirjoittaa sitä, etteikö rasva palaisi samaan aikaan kun lihas kasvaisi ja monen kohdalla lihaksen massallinen kehitys ei edes ole asia johon tulisi ykkösenä keskittyä kilpailemista ajatellen. Toki mäkin olen aina ollut se, joka ihailee nimenomaan isoja ja kauniita lihaksia mutta niidenkin hankintaan toimiva resepti on aika + harjoittelu.

Ensimmäinen yli 20-vuotiaan naisen haaste on alakropan rasvanpoltto, mikä on aivan oma matkansa verrattuna yläkropan kisakireyden hankkimiseen. Rasvatasapaino on suurimmalla osalla naisista niin epätasapainossa, että pelkästään pakaran alaosan kiristämiseen saisi varata oman dieetin. Voi olla, että olkapäät ovat olleet säikeillä jo 10 viikkoa kun pepussa on vielä selluliittia. Tämä on yksi monesta naisen ja miehen välisistä eroista, joita dieetin suunnittelussa tulisi ottaa huomioon eli housut kinttuihin kun mietitään kisadieetin kestoa. Selluliitti ei edellytä, että henkilö olisi lihava vaan kyse on lähinnä naisten ”rasvalokeroiden” koosta ja muodosta ja ihan vaan perimästä sekä hormonaalisista tekijöistä. Lihominen kuitenkin lisää selluliittia ja vaikeuttaa ihon tasoittumista laihtumisesta huolimatta siinä mielessä, että mitä kauemmin solu on ollut häiriintyneessä tilassa sen tiukemassa kertymä on. Iän myötä myös solujen aineenvaihdunta hidastuu ja selluliitin todennäköisyys kasvaa, eli monesti parhaassa iässä oleva 30-vuotias kisaaja painii jo tämän haasteen kanssa. Suurentuneet rasvasolut ja ihon kiinteyden ja kimmoisuuden aleneminen taas tekee selluliitista näkyvämpää, jolloin ihoa ei tarvitse edes puristaa saadakseen näkyviin muhkuraa.

Mitä iäkkäämpi ja kokeneempi kisaaja, sen vakavammin nää jutut tulis ottaa koska ihmiskeho muuttuu koko ajan ja todellakin reagoi siihen mitä sillä/sille tehdään. Niin hyvässä kuin pahassa. Koko käsitys ja kokemus kisadieetistä, tai ihan vaikka kesäkuntoon pääsemisestä tai elämäntapamuutoksesta, voidaan kääntää päälaelleen jos kaiken lähtökohdaksi otetaan tehokkuuden sijaan aika. Tämä toimii eriyisesti heillä/meillä, joilla pudotettavaa on paljon tai takana on jo useampi dieetti ja haaste on ennen kaikkea riittävään kireyteen pääseminen.

20-vuotiaalla Jessicalla alakroppa ei oikeastaan rasvaa kerännyt, mutta 26-vuotiaana tilanne on aivan eri. Lihasmassan hankinta nimenomaan pakaran alaosaan ja aerobisen tekeminen edesauttavat tiukan kisakunnon saavuttamista, kun taas pakaratreenien jättäminen pois ohjelmasta ja aerobisen laitteiden kiertäminen koko off-seasonin ajan vaikeuttavat huomattavasti kisaajan elämää myöhemmin dieetillä. Olen senkin kokeillut. Aerobisella harjoittelulla on lajissamme ristiriitainen maine ja jostain syystä ajatellaan, että sillä sekuntilla kun hypätään juoksumatolle niin lihas alkaa palaa välittömästi. Aivan, kuin se olisi kaikki-tai-ei-mitään, joko valmistaudutaan thriatloniin tai sitten ei tehdä ollenkaan. Kuulemma aerobisia laitteita ei kannata käyttää edes lämmittelyyn… Aerobisesta harjoittelusta löytyy paljon hyötyjä, mutta jos ajatellaan pelkästään kuntoon pääsemistä ja kunnossa pysymistä niin kovatehoiset HIIT-sessiot tai ihan normaali ihmisen perus-aktiivisuus arjessa, kuten paikasta toiseen kulkeminen kävellen tai pyörällä jeesaa aivan varmasti. Ihminen voi kyllä liikkua ja hikoilla, vaikka lihasmassan hankinta päätavoitteena oliskin. Kisoja ajatellen se massan paljous ei missään nimessä ole voittajan merkki, kun taas tiukkuus, terävyys ja kehon malli merkitsevät.

Tässä Figure (body fitness) -ammattilaisia San Marino Pro:sta. Vaikka lihasmassaa on valtavasti ja ollaan ammattilaistasolla niin ei se pakaran alaosan tiukaksi saaminen ole koskaan helppo nakki. Tarkoitus on ainoastaan havainnollistaa se, että naisen vartalon rasvattomuuden tavoittelu on erittäin vaativa prosessi ja rasvan jakautuminen sekä rasvanpoltto epätasaista. Yleisesti ottaen voidaan ajatella, että Figure-ammattilaisen lihasmassan määrä vaatii paljon treenivuosia alleen ja kilpailijat ovat pääosin +30-vuotiaita naisia. Vaikka tekeminen olisi miten ammattimaista tahansa niin ikä vaikuttaa jokaiseen ainakin sen nahkan vetäytymisen ja kimmoisuuden suhteen.

Sarjan voittaja keskellä

Bikini-ammattilaisia EVLS Prague:sta. Uskon, että bikinissä pääosin napakampi alakerta johtuu siitä ettei lajin parissa tehdä suuria painonvaihteluita tai pyritä maksimaaliseen lihaskasvuun vaan nimenomaan ylläpideään hyvää kuntoa ympäri vuoden. Sama juttu näkyy myös meillä Suomessa eli bikini-kilpailijoilla yleinen tiukkuus ja maltillinen painonnousu ovat läsnä. Myös pakaran treenaaminen on toki merkittävässä roolissa.

Kuvat: Team-Andro / Matthias Busse

Ihon vetäytyminen on vielä hitaampi prosessi kuin peppurasvan polttaminen. Löysää nahkaa muodostuu, kun ihminen lihoo ja laihtuu, kasvaa ja pienenee. Nopealla aikataululla toteutettu dieetti, minkä aikana pudotetaan paljon kiloja on kova vaatimus iholle — Iho tarvitsee, enenmmän kuin mikään muu, aikaa vetäytyäkseen ja tämä haaste on läsnä myös mieskilpailijoiden keskuudessa. Vaikka rasva on kutakuinkin saatu poltettua niin paketti ei näytä riittävän napakalta ja terävältä nimenomaan ihon vuoksi. Samasta syystä helposti rasvaa keräävän kisaajan kohdalla välidieettaaminen ei ole välttämättä huono idea, koska yhdellä rykäisyllä ei ehditä kuntoon vaikka ruuvia vedettäis miten tiukalle. Ihon pintasolukko uusiutuu nopeasti, mutta varsinainen ihonalaiskudoksen kiinteytyminen ja osittainen takaisin vetäytyminen vievät kauan aikaa. Alle kolmekymppisellä ihon kimmoisuus ja palautumiskyky ovat vielä kohtalaisen hyvät, mutta sen jälkeen homma vaikeutuu. Kun puhun pitkän dieetin plussista niin sinä aikana iholla on mahdollista ehtiä leikkiin mukaan. Löysä nahka ei ole rasvaa, se ei tarvitse kovempaa dieettiä vaan nimenomaan enemmän aikaa mikä taas tarkoittaa rauhallisempaa tahtia.

 

MUUTOS TUO MUUTOSTA / AINEENVAIHDUNTA

Joulu lähenee ja meikäläisellä olis 6 viikkoa varsinaista kisoihin valmistautumista takana. Se on lyhyt aika, mutta siinä on saatu paljon aikaiseksi. Kunto on itseasiassa edennyt tällä kertaa niin vauhdilla, että sain ohjeeksi taas keventää hieman treeneistä ja nostaa ruokia. Eli pidän nyt loppuviikon tällaista treenivapaata ja latailen tulevia viikkoja varten, teen töitä ja käyn Vierumäellä valmentajakoulutuksessa. Ennenkuulumatonta, kun menneinä vuosina on vaan tehty ja tehty toivoen parasta tuuria kisapäivälle. Pysyn kuitenkin realistina ja totean, että mitä tahansa voi vielä tapahtua mutta tässä vaiheessa olen tyytyväinen kun ei tarvitse liioin stressata mitään. Dieetti rullaa hienosti ja olokin on kohtalaisen hyvä, muutamia poikkeuspäiviä lukuunottamatta. Heh.

Instagramissa pääset lähemmäksi kisoihin valmistautumistani: @jsilfvernagel

En tietenkään halua valehdella sen suhteen, että onhan tässä tehty hommia kisojen eteen jo kauan ja pelkästään dieetti on pilkottu miljoonaan osaan, joista tämä on se viimeinen. Tahdon kuitenkin ajatella, että elän tällä hetkellä sitä kuuluisaa kisadieetti-aikaa tai muuten en pääse koskaan kiinni siihen todellisuuteen että olen jonnekin kisoihin tähtäämässä. Toisaalta olen hyväksynyt sen, ettei sitä menneiden vuosien tietynlaista hohtoa enää samalla tavalla tule ja elämässä on aika paljon muutakin meneillään koko ajan. Kun heitin ilmoille ajatuksen vuoden 2018 kilpailuista niin ensin pohdittiin, että olisiko se kevät vai syksy. Mulla oli ainoastaan yksi vaihtoehto, kevät, ihan omaan jaksamiseeni vedoten koska isot tavoitteet ovat aika kuluttavia mielelle ja jos roikun puolitoista vuotta jossain tulevaisuuden kisa-ajatuksessa niin se on mulle tässä elämänvaiheessa liikaa. Tämäkin on ollut pitkä aika pitää fokusta yllä, enkä oikeastaan haluaisi suunnitella elämääni etukäteen kovin pitkän ajan päähän. Talvi on ihan hyvää aikaa valmistautua kisoihin, vaikka pimeys toki verottaa jonkin verran. Toisaalta on helpottavaa, että kesää kohti tässä kuitenkin koko ajan mennään.

Mä oon aina ennen aloittanut dieetin tänään ja lopettanut sen noin puolen vuoden kuluttua. Sinä aikana on riipastu pois lukemia 10 ja 25 väliltä ja se on tehty vähän liian monta kertaa. Kun paino on kutakuinkin saatu aina pois niin sitä elää luottavaisesti siinä uskossa, ettei tässä mitään hätää ole. Dieettihän on sitä varten, että sulatellaan ylimääräiset pois. Mun kroppa ei kuitenkaan ole tykännyt siitä ensimmäisestäkään kisadieetistä, mikä saattaa monesti mennä aika ongelmitta maaliin. Toivuin itse tuolloin vasta syömishäiriöstä ja aloin saada kiinni säännöllisestä ruokarytmistä, kunnes jouduin taas liukua jollain tasolla sairaaseen tapaan syödä ja liikkua. Oikeastaan palasin täysin samoin treenimääriin ja jopa vielä alhaisempiin kaloreihin, joilla olin itse itseäni kiusannut. Ensimmäisen kisan jälkeen olin vielä ihan, sanotaanko normaali off-kuntoinen kilpailija mutta siitä on menty vuosi vuodelta alemmas ja alemmas millä tarkoitan painon suhteen ylemmäs ja ylemmäs.

Vuonna 2012 asiat olivat aika eri tavalla, kuin nyt 2017-18 vaihteessa, vaikka tässä ei niin montaa vuotta välissä olekaan. Uskallan väittää, että sosiaalisen median räjähdysmäinen nousu on tuonut esille niin paljon lajin epäkohtia, että kilpailijoilla on paljon valoisammat näkymät tulevaisuuden suhteen tänä päivänä. On totta, että ennen minun olemassaoloa on tehty vielä radikaalimpia ratkaisuja, mutta pääasia on se että suunta on ainakin tässä mielessä eteenpäin koko ajan. Toivon kuitenkin hartaasti, ettei fitneksestä tehdä tämän enempää matalan kynnyksen lajia ja syykin on varmasti selvä mikäli tämä postaus menee lainkaan tunteisiin. Jojoilun vaikutus ihmiskehon toimintaan ei ole mikään mieltä huojentava ja, jos joku siellä nyt miettii että miksei omat laihdutuskuurit enää toimi niin tästä löytyy teille vastaus. Ei se kroppa ihan tyhmä ole ja, jos sitä rankaisee vähän väliä erilaisilla kuureilla niin peli alkaa olla menetetty ihan oikeasti noilla konsteilla. Kaikissa painon kanssa ees-taas-pompottelevissa lajeissa on oltava aivan valtavan kiinnostunut syy-seuraus-suhteista ja elettävä sen mukaan, mitä milloinkin ilmenee. Täytyy reagoida nopeasti ja tietää mitä tekee tai mitä ohjeistaa tekemään, omaa kokemusta yhtään väheksymättä. Jos ei tiedä niin ei tiedä ja silloin on katastrofin ainekset käsissä.

Maaliskuussa 2016 oon ”virallisesti” lähtenyt tekemään ensimmäisiä treenejä sen jälkeen, kun olen ollut 4 kuukautta totaalilevossa ja päätin rakentaa harrastukseni uudelleen järkevämmälle pohjalle. Mun kohdalla oli vaan yksi oikea tapa päästä eteenpäin ja se oli todelliselle epämukavuusalueelle hyppääminen eli muutos. Joku kysyi multa, että teenkö jotain eri tavalla kuin ennen niin vastaus tähän on että ihan kaiken. Mun koko kilpailemiseen tähtäävä toiminta ja elämäntapa ovat jotain aivan muuta kuin koskaan aikaisemmin, oli kyse sitten ruoan laadusta, määrästä, makroista, kaloreista tai treenin laadusta, määrästä, treenijaosta, liikkeistä, aerobisen laadusta tai määrästä, päivärytmistä, psyykkisestä valmiudesta tai ihan mistä tahansa. En tee mitään kuten ennen, enkä varmaan kauheasti samalla kaavalla kuin moni muukaan mutta sehän tässä on hienoa että tapoja on monia. Tärkeintä olis kuitenkin etsiä ja löytää se itselle oikealta tuntuva tapa, tässä lajissa kehitystä tuova tapa, sekä olla valmis muuttamaan sitä omaa toimintaa ja panostuksen tasoa. Ensimmäinen ohje on katsoa peiliin ja sen jälkeen vasta muihin. Toisin päin homma ei toimi ja silloin se on vaan valmennuksesta/kuurista toiseen hyppäämistä erilaisten poppaskonstien toivossa ilman, että esimerkiksi oma kovan treenin määritelmä koskaan muuttuu. Tai suhde ruokaan, mikä on psykologinen suhde ja vaatii paljon omaa eforttia muuttuakseen terveemmäksi.

Joka kerta, kun muistelen näitä menneitä tapahtumia olen yhä vakuuttuneempi siitä miten oikeasti huono aineenvaihdunta rakennetaan hyväksi kärsivällisen toiminnan kautta. Kärsivällisyys yksinään ei tietenkään riitä vaan kyllä siinä ihan oikeita asioita saa tehdä sekä suunnittelussa että konkreettisten tekojen suhteen. Siinä vaiheessa, kun ei olla enää sairaiden kirjoissa on siis uskallettava vähän tehdäkin — tai ehkä vähän enemmänkin, eli aiheuttaa runsasta kulutusta mikä antaa mahdollisuuden nostaa kaloreita ilman että alkaa kertyä rasvaa. Tämä, kuten kaikki muukin on systemaattista step by step -etenemistä, jossa muutoksia voidaan tehdä siinä vaiheessa kun edellinen vaihe on toteutunut täydellisesti ja riittävän pitkän aikaa. Jos vaihe 1 ei toteudu niin ei voida oikoa suoraan vaiheeseen 4. Ei edes vaiheeseen 2. Kulutuksen laatu on määrää tärkeämpää, mutta määräkään ei ole vähäpätöinen. Ei voi vaan liikkua X-määrää vapaavalintaisella tyylillä tai ryskätä menemään salilla, tehden 6 kertaa viikossa maksimiraudoilla. Jokainen, kenellä on koskaan ollut todellisia haasteita kropan toiminnan kanssa tietää miten käy voimatreenin jälkeen. Ei jatkoon ennen kuin ollaan voiton puolella, jos silloinkaan.

Anyway — Tässä vaiheessa ei olla dieetillä, mutta ollaan tarkan suunnitelman noudattamisessa eli jonkun mittakaavassa dieetillä koska ei syödä herkkuja ja tehdään aerobista. Koko ajan yritetään saada kroppa käymään kovemmilla kierroksilla, sille annetaan ruokaa ja se laitetaan hikoilemaan. Huono aineenvaihdunta ei ratkea hiilarittomalla aamupalalla tai buustaudu herkkupäivällä, vaikka se voi terveemmällä kaverilla tai kehonrakentajamiehellä viedä hommaa eteenpäin aivan selvästi. Kaikkea voi toki kokeilla, mutta usein ratkaisu voi olla jossain aivan toisessa ääripäässä kuin osasi alkujaan edes kuvitella. Ne tavat joita aiheesta kiinnostunut ihmismieli lähes automaattisesti lähtee tekemään ovat usein juuri niitä vähiten toimivia enää tässä tilanteessa. Se juna meni jo 25 kiloa sitten.

Ylipäänsä pieniin yksityiskohiin keskittyminen ennen kokonaisuuden kehittämistä harvoin toimii. Ei voi sanoa, etteikö pienillä asioilla olisi merkitystä — tottakai on, mutta se että näkee tai kuulee jonkun hyväkuntoisen syövän keskellä yötä keksin ei ole syy ottaa sitä omaksi uskomukseksi tai tavaksi. Miehet ja naiset menevät tässä aivan samaan lankaan. Siinä missä miehen lihasmassa ei kasva yhtään sen enempää sillä keksillä, ei nainenkaan pääse parempaan kuntoon juomalla aamu-, väli- ja iltapalaksi alle 100 kalorin smoothieita ja sitten ihmetellään miksi ollaan joka toinen viikko flunssassa. Jos treeni on kovaa niin ruokaa on oltava enemmän. Painonhallinnan piiristä otetut ohjenuorat eivät usein päde sellaisinaan kehonkoostumuksen muokkaamiseen, jos puhutaan nyt ihan rehellisen lihasmassan kasvattamisesta ja rasvanpoltosta. Pakastemarjojen ja Whey-jauheen blendaaminen ei kerta kaikkiaan riitä urheilevalle ja tavoitteelliselle treenaajalle muutoin kuin hampaanpoiston jälkeen, kun mikään muu ei mene alas. Ymmärrän sen, että ruoan on oltava hyvää eikä siihen kuulu käyttää niin tuhottomasti ajatustyötä että mitä syön ja miksi, mutta täytyy myös osata suhteuttaa tavoite ja tekeminen. Jos haluat tätä, et voi ehkä tehdä tuota juuri noin. Eli, jos haluat mitä tahansa muuta kuin pysyä nykytilanteessa niin on osattava katsoa laajemmalle koska muutos tuo muutosta.

Tuli vähän paasaavaa tekstiä, mutta siinä on vastaus moneen. Miksi ei kehity, miksi aineenvaihdunta on huono. Miksi ollaan koko ajan sairaana tai miksi ei palauduta. Miksei sama laihis toimi enää, kun se toimi ennen hyvin. Täytyy uskaltaa vähän muuttaa niitä omia treeni- ja ravitotottumuksia, kuitenkin niin että sieltä taustalta löytyy vastaukset kysymykseen miksi.