Onko meillä oikeus arvostella muiden ulkonäköä?

Hyvää tiistaita!

Ajattelin jatkaa toivepostausten kanssa ja tänään aiheena on ulkonäön arvostelu.

Mulla ei ole tästä kauheasti omakohtaista kokemusta ihan siitä syystä, että mun sosiaaliset suhteet ovat melko vähäisiä ja jos jollain on ongelma mun ulkonäön kanssa niin se ei todennäköisesti ajaudu mun korviin. Pahimmat palautteet olen takuulla saanut isältä, jonka perinteinen käsitys naisesta tuskin kohtaa mun kanssa millään lailla. Läheisen ihmisen palaute kirpaisee. Olen käytännössä aina joko liian lihava tai liian laiha. Ja varmaan liian lyhytkin. Satunnaiset näpyt kasvoissa ovat merkki siitä, että olen alkanut käyttää hormoneita ja sitä rataa. Lohduttavia ovat myös kysymykset, kuten ”käytkö vielä treenaamassa?”. Olen ollut lapsena pulleahko ja siitäkin on ollut yhtä sun toista sanottavaa. Lyhyen on varottava kasvua leveyssuunnassa, you know.

Mun isä on lähes 70-vuotias, eikä hän todellakaan ymmärrä tätä mitä teen. Kaikesta huolimatta isä on aina ollut todella ylpeä musta ja mulle rakas. Hän ei vaan osaa ilmaista itseään oikein ja ulosanti on melko töksähtelevää. Joskus, kun olen ottanut asian puheeksi ja kertonut loukkaantuvani kommenteista niin ei hän tunnu tajuavan. Parempi kai antaa vaan olla ja jättää hänen mielipiteet omaan arvoonsa. Keskittyä siihen, miten otan itse palautteen vastaan. En mä enää kauheasti nokkiini ota ei-toivotusta palautteesta ja täytyypä todeta, että ne ovat vähentyneet huomattavasti. Myönnän silti, että kylään mennessä valitsen vaatteeni niin ettei arvosteltavaa kovin helposti löydy. Hihattomalla en todellakaan mene – en kummankaan vanhemman luokse.

Saamani kommentit ovat todellakin vaikuttaneet itsetuntooni sekä kehonkuvaani. Näiden suhteen löytyy paljon parannettavaa edelleen, enkä todellakaan ole ihminen itsevarmimmasta päästä. Lapsena häpesin tosi paljon vatsassa olevia, suuria arpia ja sitä ettei mulla ole tavallista napaa. Nykyään mietin asiaa harvemmin ja hyväksyn, että ne ovat osa minua. Jokaisen tulisi saada muodostaa oma mielipide itsestään ilman, että siihen alkavat ulkopuoliset heittää omia näkemyksiään joukkoon. Jos mun saamani kommentit ovat tulleet pääosin isältä (ja muilta mieshenkilöiltä, joita kunnioitan) niin osalle ne tulevat puolisolta. Toki ymmärrän, että on tärkeää jakaa samanlainen elämäntyyli ja esimerkiksi puolison nousujohteinen painokäyrä tai radikaalisti muuttuva lihasmassan määrä saattaa herättää tunteita. Puolesta ja vastaan. Ihmiset lihovat ja laihtuvat elämänsä aikana, ja se tuskin jää henkilöltä itseltään huomaamatta. Tilanne tulisi hoitaa jotenkin hienotunteisesti, loukkaamatta toista ja olla ennen kaikkea tukena. Puolisosi tulisi voida hyvin omassa kehossaan ja kokea olonsa hyväksytyksi. Silloin parisuhde voi hyvin.

Olen itse herkkä palautteelle ja etenkin sellaiselle, jota en ole pyytänyt. Uskon, että useimmat ovat ja mun mielestä saakin olla. Muistan jokaisen kroppaani kohdistuneen kommentin ja fitness-lajeissa kilpailemalla nämä eivät ainakaan vähene. Kropasta löytyy sen jälkeen vahvuuksia ja heikkouksia. Enimmäkseen jälkimmäisiä ja vuosi vuodelta niitä tulee vaan enemmän. Erikoista, eikös vaan. Kun jonain vuonna tuskin mietitkään pohkeiden olemassaoloa niin toisena vuonna ne ovat ainut asia mitä peilistä näet. Mitä kukaan sinussa huomaa. Hyvästä etsitään virheitä suurennuslasin kanssa. Fitneksessä kaikki mielipiteet ovat dramaattisia ääripäitä ja siihen kannattaa totutella. Ennen olit iloinen, että reidet ovat kasvaneet ja nykyään huomaan ainoastaan etureiden dominoivan. Takareisi on liian pieni. Huono. Suorastaan surkea.

En epäile hetkeäkään, etteikö ventovierailla ihmisillä olisi huomattavasti isääni rajummat mielipiteet minun ja muiden treenaavien naisten ulkonäöstä. Etenkin tällaisessa ajassa, jossa tavoitteellinen treenaaminen on yhä useamman arkipäivää ja sitä tuodaan myös esille. Ikään kuin treenaava antaisi muille luvan arvostella itseään. Paljonko meinaat vielä kasvaa? Eikö toi nyt jo riitä? Ei naiselle sovi tollanen. Onko massakuuri? Oot liian iso naiseksi. Syöt, kuin iso mies. Täysin aiheetonta ja tarpeetonta. Jos mielipiteesi on negatiivinen niin pidä se omana tietonasi, ellei sitä sinulta erikseen pyydetä. Monen pelko salille menemisestä liittyy nimenomaan arvostelluksi tulemiseen. Siihen, että muut katsoo ja kritisoi tai antaa kommenttia. Väitän, että hyvin harva treenaa muuta kuin itsensä vuoksi joten sivullista kommentaattoria ei kaivata.

Massasta poikkeaminen herättää mielipiteitä aina. Vaikka kaikki tekisivät samaa asiaa, mutta joku on siinä erityisen hyvä tai erityisen huono niin BOOM – saat kyllä kuulla siitä. Juuri tästä syystä on turvallista pysyä harmaalla alueella, samantasoisena kuin muut, välttää hyviä tai huonoja suorituksia. Paitsi, että kenenkään ei tarvitse rajoittaa tekemisiään muiden vuoksi. Oli kyse sitten liiasta lihasmassasta, liiasta rasvaprosentista tai vaikka liiasta positiivisuudesta niin joku löytää aina vian. Kertooko se enemmän arvostelijasta vai arvostelun kohteesta? Ikävä kyllä osan elämäntehtävä on lytätä muita.

Ulkonäön arvostelu on taas kerran yksi hyvä esimerkki oravanpyörästä. Halutaan saada stoppi ulkonäköpaineille, mutta samaan aikaan ollaan usein itsekin osa tätä rinkiä. On päätetty jokin ns. normaalin malli ja jokaisesta vastaantulijasta etsitään päästä varpaisiin normaalista poikkeavat viat. Eihän arvostelu tule koskaan loppumaan, mutta kiinnittämällä huomiota omiin tapoihimme voimme vaikuttaa osaltamme tähän. On helppo lähteä muiden mukaan arvostelevaan keskusteluun, mutta koitetaanhan välttää tätäkin niin maailmasta tulee taas pikkusen parempi paikka. Sanotaan, että et voi vaikuttaa muiden mielipiteisiin ja ainut mihin voit vaikuttaa on oma reagointitapasi. Ei mikään helppo homma kasvattaa suojamuuria ja olla välittämästä ulkonäköön kohdistuvasta palautteesta. On varmasti totta, että arvostelijalla on todellisuudessa ongelmia oman itsensä kanssa ja hän purkaa pahaa oloaan muihin. Aikuisena tämä on jo helpompi tiedostaa, mutta lapsi ei takuulla ymmärrä mitä tarkoittaa ”jätä kommentit omaan arvoon”.

Jos täällä on lukijoissa vanhempia niin teillä on mahdollisuus vaikuttaa omien lastenne itsetuntoon, kehonkuvaan ja käytökseen muita kohtaan. Olla antamatta lapselle arvostelevaa palautetta ulkonäöstä. Täyttäkää jääkaappi terveellisimmillä valinnoilla sen sijaan, että käskette lasta laihduttamaan tai kontrolloimaan syömistään. Useiden asiakkaideni kanssa aiheesta keskustelleena (ja omakohtaisiin kokemuksiin nojaten) voin väittää, että yksikään lapsi ei koe vanhempien suunnasta tulleilla laihdutuskehotuksilla olleen mitään positiivisia vaikutuksia. Ei silloin, eikä myöhemmin. Syömisestä tulee entisestä häiriintyneempää ja siihen kietoutuu kaikenlaisia tunnepuolen asioita, jotka jatkuvat pitkälle asti.

Antakaa hyvää esimerkkiä kunnioittamalla omaa ulkonäköänne ja muita ihmisiä, olkaa arvostelematta muita ainakin lasten kuullen (ja mieluiten muutenkin) ja korostakaa yhdenvertaisuutta.

Helvetinviikko

Miltä tuntuis elää viikon ajan superihmisenä?

Moni on varmasti lukenut norjalaisen mentaalivalmentaja Erik Bertrand Larssenin ”Paras” -kirjan. Minä myös. Kirja on saanut jatko-osan ”Helvetinviikko”, mikä osoittautui erittäin hyväksi lukukokemukseksi. Paremmaksi, kuin Paras.

Helvetinviikko on siviilimuunnelma Larssenin armeijassa kokemasta helvetinviikosta ja kirja preppaa lukijaa rankalle viikolle. Kyseessä on omanlainen elämäntaitokurssi, jonka tarkoituksena on laittaa itsensä likoon, olla edes viikon ajan paras versio itsestään ja viedä sitten opittuja asioita omaan arkeen. Viikon aikana on tarkoitus toimia, mitään ei saa lykätä ja kaikki mitä tehdään, tehdään niin hyvin kuin mahdollista. Kaikkeen keskitytään, ei hutiloida tai laiskotella. Jokainen päättää itse mitä haluaa viikolla saavuttaa ja mitä saavutusten eteen joutuu tai on valmis tekemään. Kirjoittaja suosittelee suunnittelemaan viikosta niin rankan, että siitä saa todella jotain irti. Edes uusia näkökulmia omaan elämäänsä, jos ei muuta.

Mä oon itse aivan tajuton mietiskelijä ja uskon ajattelevani ”elämän suuria asioita” ehkä keskimääräistä enemmän. Tiedä sitten onko se hyvä vai huono asia. Meillä keskustellaan kotona näistä paljon, eikä mikään haave tai ajatus ole kielletty. Sanoista tekoihin on se, mikä omalla kohdalla on aina vaikeinta ja sen(kin) vuoksi helvetinviikon toteutus kiehtoo paljon.

Tarkoituksena on siis kirjan lukemisen jälkeen aloittaa ykistyiskohtaisen suunnitelman teko omalle helvetinviikolle ja aloittaa siitä parin-kolmen viikon kuluttua itse toteutus. Jokainen viikonpäivä on käsitelty erikseen tehtävien ja tavoitteiden avulla, mutta kirjoittaja antaa pakollisia sääntöjä viikolle koko kirjan ajan. Jokaiselle päivälle on ns. oma teemansa ja viikon aikana on tarkoitus saada itsestään kaikki mahdollinen irti. Saada toteuttaja ymmärtämään koko potentiaali ja näkemään vaivaa omien tavoitteidensa eteen.

Maanantai: Tavat

Tiistai: Moodi ja keskittyminen

Keskiviikko: Ajanhallinta

Torstai: Pois mukavuusalueelta

Perjantai: Lepo ja palautuminen

Lauantai: Sisäinen dialogi

Sunnuntai: Uusi näkökulma elämään

En ehkä osaa itse avata kirjaa tarpeeksi mielenkiintoisena, mutta se on ehdottomasti lukemisen arvoinen. Kirja on täynnä hyviä esimerkkejä Bertrandin asiakkaista, jotka ovat toteuttaneet oman helvetinviikkonsa ja he ylistävät kokemuksiaan. Ei tule kysymykseenkään jättää viikkoa tekemättä, kun kirjaa lukee! Viikko pakottaa astumaan pois mukavuusalueelta ja viikon pääteema on kova työnteko. Lukija voi itse päättää mitä työnteko omalla helvetinviikolla on. Esimerkiksi bloggaajalle se voi olla 100% blogityöhön keskittymistä, urheilijalle 100% urheilutavoitteisiin keskittymistä ja toimitusjohtajalle 100% johtamiseen keskittymistä. Mä en ole vielä täysin päättänyt, mihin haluan keskittää omat voimavarani.

”Helvetinviikon aikana ylität itsesi ja olet paras mahdollinen versio itsestäsi. Yllät parempiin suorituksiin ja saat esiin paremman minäsi. Saat kokemuksen, jonka muistat lopun ikääsi.”

Viikko sisältää muutamia selkeitä ja pakollisia sääntöjä. Viikko perustuu ns. terveellisesti elämiseen, mikä tuskin tuottaa minulle haasteita mutta paljon muuta haastavaa on varmasti luvassa. Kuten oon kertonut niin oma sillöin-tällöinen laiskottelu (= netflix) suoraan sanottuna raivostuttaa mua, mutta minkäs teet kun itseään ei meinaa välillä saada millään niskasta kiinni hyvän sarjan ääreltä. Mullehan ei tekis tiukkaa katsoa telkkaria vaikka kolme vuorokautta putkeen…

Helvetinviikon säännöt

(suoria kopioita kirjasta)

  • Alkaa maanantaina kello 5.00 ja päättyy sunnuntaina kello 22.00.
    • Ylös kello 5.00 joka aamu.
    • Nukkumaan kello 22.00 joka ilta (paitsi torstaina, jolloin valvotaan töitä tehden koko yö)
  • Tee koko viikko töitä kaikin voimin, keskittyneesti, tietoisesti ja velvollisuudentuntoisesti.
  • Noudata viikkosuunnitelmaasi tunnollisesti.
  • Ole koko ajan tietoinen moodistasi ja keskity siihen mitä kulloinkin teet.
  • Ole tietoinen eri rooleistasi ja tee parhaasi jokaisessa roolissa koko päivän.
  • Ole hyväntuulinen, myönteinen ja rakentava koko ajan.
  • Ole tarmokas ja toimelias.
  • Pidä harkittuja taukoja, laadukas lepääminen on sallittua.
  • Kohenna hiukan asuasi ja ulkoista olemustasi.
  • Vastaa kaikkiin yksityisviesteihin vasta illalla.
  • Sosiaaliset mediat ovat työaikana kiellettyjä (ja torstaina kokonaan).
  • Juttele työtovereiden kanssa mahdollisimman vähän, ellei ole kyseessä työasia.
  • Television katsominen on kiellettyä.
  • Kuntoile vähintään kerran päivässä, vähintään tunti kerrallaan. Mieluiten aamulla.
    • Ainakin kahden kuntoilukerran tulee olla erityisen rankkoja.
  • Yritä liikkua muutenkin päivän mittaan, kulje työmatkat kävellen tai pyörällä ja vältä hissiä. Voit myös hakea työpaikalla kahvit juosten.
  • Syö useammin ja vähemmän kuin ehkä tavallisesti, mieluiten viisi ateriaa päivässä, niistä kaksi niin sanottuja välipaloja.
    • Syö terveellisesti koko viikko.
    • Kaikki makeiset ja muut herkut ovat helvetinviikolla kiellettyjä: perunalastut, limsa, suklaa.

Mulla on vielä 5 sivua lukematta ja huomaan vältteleväni kirjan lopetusta, koska tiedän että sen jälkeen on aloitettava suunnitteluvaihe. Suunnitteluunkin on käytettävä vähintään 3 viikkoa aikaa ja mikään suurpiirteinen ei riitä eli hommia on luvassa. Katselen tässä omaa kalenteria ja mietin, että koska saan aikaiseksi näin rajun pläänin teon, mutta eihän se ole kuin vaan järjestää aikaa. Ei pitäisi olla niin vaikeaa.

Tässä menee siis vielä kuukaudenpäivät ennen kuin pääsen aloittamaan oman viikkoni, mutta homma on siitä huolimatta koko ajan mielessä. Kunhan pääsen suunnittelemaan niin kirjoitan niistä tänne ja samoin koko viikon ajan, jokaiselta päivältä. Uskon, että saan itsestäni valtavasti irti ja helvetinviikko on ehkä juuri sitä mitä kaipaan tällä hetkellä. Itseni laittamista likoon kaikin mahdollisin tavoin!

Onko joku teistä lukijoista toteuttanut helvetinviikon?

 

Tilaa kirjat

PARAS

HELVETINVIIKKO

Olisiko aika levätä?

Mä kyselin teiltä snäpissä postausaiheita ja sainkin hyviä vastauksia. Otetaan ensimmäisenä käsittelyyn vielä uudemman kerran treenitauot ja kevennykset. Oonkin näistä kirjoitellut aikaisemmin omakohtaisen pakkolepo-kokemuksen ja, jotta tällaisiltakin voitaisi välttyä niin paneudutaan aiheeseen hieman enemmän.

Kysyttäessä yllättävän moni myöntää treenaavansa osittain myös tylsyyttään. Tällöin mukaan mahtuu sekalainen seurakunta kohtalaisen hyviä ja huonoja treenejä. Mielenkiinto ei pysy yllä, kun treenataan joka päivä ja suurin osa treeneistä alkaakin olemaan suorittamista tai kokovartalojumppia. Yksi sarja siellä ja toinen täällä. Turhaudutaan ja kyllästytään äkkiä, eikä keskittymiskyky ole vahvimmillaan kun treeni tuntuu pakkopullalta. Joka paikkaan sattuu jo valmiiksi, eikä tee mieli nousta kyykystä ylös. Tehdään laimeita kopioita jostain treenistä, mikä meni puoli vuotta sitten hyvin. Salilla käydään, kun ei muutakaan tekemistä ole.

Kun ohjaan ihmisiä salilla huomaan, että usein siellä on jokaisena viikonpäivänä samat ihmiset treenaamassa. Ei lepopäiviä. Liikkua voi jokaisena päivänä viikossa vaikka koko loppuelämänsä, mutta kuntosalilla tehtävää lihaskuntoharjoittelua vastuksilla en suosittele päivästä toiseen. Lihas tarvitsee myös lepoa ja sen huomaa äkkiä, kenellä ei ole oma treenikokonaisuus hallussa. En pysy edes laskuissa, miten monesti olen kuullut lauseen ”mulla on kyllä treenipuoli ihan hyvin hallussa”. Jos treenin halutaan johtavan johonkin niin kyllä siinä jokin suunnitelmallisuus on silloin oltava. Tulokset eivät tule vahingossa – kevennykset ja kovennukset on mietittävä etukäteen kestoineen ja ainakin alustavine sisältöineen. Ei riitä, että erotetaan pääosa kuntosalin laitteistosta toisistaan. Se ei ole vielä merkki siitä, että oma treeni menee kokonaisuutena kohti tavoitetta.

Jatkuva 85% tekeminen on raskasta ja siihen kastiin moni kuuluu. Ei oikeastaan tehdä ikinä täysillä, eikä päästetä koskaan kehoa ja mieltä rentoutumaankaan. Enkä tarkoita tällä sitä, että tarvitsisi vetää pää täyteen vaan sitä, että välillä mieli saisi totaalisen tauon treeni- ja ruoka-ajatuksista. Keskityttäis siihen mitä kullakin hetkellä tehdään – niin salilla kuin sängyssäkin. 85% tekeminen 365 päivänä vuodessa johtunee luultavasti nimenomaan siitä, ettei omalla tekemisellä ole mitään tarkkaa päämäärää, välitavoitteita, aikarajoja tms. Tällöin koetaan huonoa omaatuntoa kaikista ratkaisuista, joita tehdään tai joudutaan pakon edessä tekemään. Jokainen lepopäivä, herkku ja tekemätön lenkki aiheuttaa stressikohtauksen ja stressiä poistetaan treenaamalla lisää ja kontrolloimalla syömistä tai ylensyömällä.

Mistä tietää, että on levon paikka?

Mikäli koet olevasi jatkuvasti väsynyt, alakuloinen, ärtynyt ja uupunut ja huomaat, että mielenkiinto treeniä kohtaan on alhainen niin kellojen on aika soida. Sanotaan, että ei voi aina huvittaa lähteä salille ja se on varmasti totta. Joskus väsyttää ja muuta sellaista, mutta kyllä sen lähdönkin suurimmaksi osaksi tulisi tapahtua hyvällä fiiliksellä. Treenatessa tulisi olla hyvä mieli ja samoin treenin jälkeen. Treeneistä on myös tarkoitus palautua. Jos nämä asiat aiheuttavat piston sydämessä niin voisi olla aika pysähtyä ja laittaa omia treenejään ylös paperille. Hyvä tapa muutenkin pysyä tekemisistään perillä on kirjata ne ylös, mikäli tapoihin ei kuulu viikko- ja kuukausiohjelmien suunnitteleminen etukäteen. Suosittelen suunnittelemaan, jos on minkäänlaisia tavoitteita! Älä kiellä itseltäsi sitä, että nyt on suunnittelu ja toteutus olleet molemmat puutteellisia. Me kaikki olemme kärsineet omasta jääräpäisyydestämme ja virheistä oppii.

Jos alat odottaa jotain tiettyä tunnetta niin todennäköisesti olet jo myöhässä. Se porukka, jonka tavoitteena on treenata jokainen treeni kuoleman rajamaille asti kokee varmasti jonkin ”ahaa-elämyksen” ja toteaa, että nyt on aika viikon treenitauolle, kun nivelet huutaa hoosiannaa ja joka paikkaan sattuu. Mikäli olet tällainen treenaaja, etkä aio tapaasi muuttaa (vaikka siinä järkeä olisikin) niin suunnittele lepoviikkosi etukäteen kalenteriin. Esimerkiksi 4 kovaa viikkoa ja 1 lepoviikko. Kuitenkin siten, että pääsisit lepoviikolle ennen kuin keho ja mieli varoittelee kaikista mahdollisista merkeistä. Omiakin suunnitelmia kannattaa katsoa kriittisin silmin ja tehdä tarvittaessa parannuksia.

Jos olet sellainen treenaaja, joka pitää säänölliset lepopäivät esim. joka kolmas päivä ja mahdutat ohjelmaasi välistä myös kevyempiä treenejä niin sinulla on suuri todennäköisyys välttyä varsinaisilta pakkolevoilta. Kevyemmät treenit ovat niitä, joissa jokaista sarjaa ei vedetä failureen ja päästetään hermosto helpolla. Riittää siis, että pidät kiinni suunnittelemistasi lepopäivistä ja kuuntelet kehoa. Tällöin viikko-ohjelmaan mahtuu hyvin myös palauttavat kävelylenkit ja kehonhuoltopäivät/illat. Pidät kehostasi jatkuvasti huolta ja yrität välttää hermostollista rasitusta.

Itse kuulun tähän jälkimmäiseen porukkaan. Nykyään. Kaksi ensimmäistä treenivuotta vedin sata prosenttisesti ensimmäisen esimerkin mukaan. Tai no ilman noita lepoviikkoja. Tein aina 6, kestoltaan yli 2 tunnin treeniä putkeen ja sen jälkeen yksi lepopäivä jolloin en todellakaan ehtinyt palautua. En edes muistanut lepopäivien tapahtumia, olin niin rikki. Salille pelotti aina mennä, koska treenien oli oltava kaikki rajat ylittäviä. Nykyään en koskaan laiminlyö lepopäiviä vaan ne ovat osa viikko-ohjelmaani ja etukäteen päätetty. Jos olo on joskus sellainen, että tänään ei treenille ole asiaa vaikka alkuperäisen suunnitelman mukaan olisi treenipäivä niin tottakai pidän välin. On siis mahdollista, että välipäiviä tulee joskus useampikin peräkkäin. Se, mitä mä itse suunnittelen erikseen niin ne normaalista poikkeavan kovat harjoitukset, joista tiedän plautuvani kauemmin. Hermosto palautuu aina lihasta hitaammin ja suosittelen tiedostamaan mitä treenaat ja miksi, miten usein ja miten siitä palaudut. Suunnittele myös palautumista edistävät toimet, kuten venyttely ja hieronta.

Kun olet aidosti uupunut et tule saamaan kehitystä koventamalla tekemistäsi. Tällöin ainut ratkaisu on keventää. Henkilöt, joita voisi kuvailla ”sisupusseiksi” ovat yleisesti kovia treenaajia ja osaavat todella mennä mukavuusalueen ulkopuolelle. Hyvä juttu! Hommassa piilee silti ongelma ja se liittyy nimenomaan tähän lepo- ja kevennysasiaan. Koviin suorituksiin jäädään helposti koukkuun ja etenkin silloin, kun sen nähdään tuottavan tulosta. Löysääminen on tällaiselle henkilölle yhtä kuin luovuttamista tai alisuorittamista. On kaksi vaihdetta, täysillä tai ei ollenkaan. Psyyke pysyy kasassa vain silloin, kun silmät meinaa pullahtaa ulos kuopistaan ja uidaan omassa hikilammikossa. Se on onnistunut harjoitus ja kaikki muut löysäilyä. On silti varmaa, että tällainen henkilö tulee ennen pitkää tippumaan ja kovaa. Keho ei kestä jatkuvaa täysillä tekemistä (usein kehoa ei huolletakaan), tulee loukkaantumisia ja siitä seuraa masennukseen verrattava tila, kun ei olla totuttu tekemään rauhassa kehoa kuunnellen. Saatika olemaan salilta pois.

Multa kysyttiin myös, että miten selättää negatiiviset tunteet kuten syyllisyys, huono omatunto ja häpeä, liittyen treenaamiseen ja/tai treenaamattomuuteen.

Oletan, että tässä kamppaillaan nyt siinä rajamailla että pitäisikö olla treenaamatta pitempi aika vaiko ei. Tässä ollaan varmasti jo pyörimässä stressimudassa ja jokainen ratkaisu tuntuu yhtä pahalta. Treenaamisesta on tullut pakkomielle sen negatiivisessa merkityksessä ja hyvin usein tähän liittyy myös se syömispuoli. Halutaan välillä herkutella ja oletetaan, että ilman treeniä siihen ei ole lupaa ja kaikki kertyy välittömästi rasvaksi vyötärölle. Herkuttelujen jälkeen harrastetaan myös rangaistustreenejä, jotka ovat extra-kovia tai kestoltaan pitempiä. Ei se totuus yleensä ihan näin mustavalkoinen onneksi ole. En ole koskaan kuullut kenenkään katuvan ratkaisua levätä, jos siltä tuntuu. Se kuuluu jokaisen urheilijan ohjelmistoon! Se, että leikitään eipäs-joopas-leikkiä pahimmassa tapauksessa jopa vuosia ei johda mihinkään hyvään. Kroppa on sekaisin, mieli on sekaisin ja korjausprosessi venyy. Eli vastaus kysymykseen on AJATTELE ASIAA JÄRJELLÄ. Kenenkään ulkonäkö ei tuhoudu levolla, jota keho vaatii. Viisasta olisi ennakoida ja huolehtia palautumisesta koko ajan, mutta se taitaa olla helpommin sanottu kuin tehty.

Ei ole harvinaista sekään, että mitta tulee täyteen kaikesta treeniin liittyvästä ja homma loppuu kuin seinään. Voidaan olla salilta pois vuosi tai pari kokonaan – Niin kauan, kunnes elämä saadaan takaisin raiteilleen. Ehkä enemmän kisaajista löytyy totaalisia loppuunpalamisia. Dieettaaminen perheessä tai suhteessa vaatii ymmärrystä ja skarppaamista jokaiselta ja aina sitä ei löydy, ainakaan loputtomasti. Kun ongelmia alkaa kasaantua ei kuntosalikaan enää helpota asiaa. Voi siis hyvin olla kyse myös siitä, että aletaan miettiä mitä tältä elämältä todellisuudessa halutaan. Olisiko aika katsoa muitakin kortteja vai panostaako vielä yhden vuoden lajiin 100% ja katsoa mihin se vie. Kun aidon oikeasti pyritään korkeimmalle tasolle (missä tahansa) niin toki tekeminenkin eroaa harrastelusta. Se on aina pois jostain muusta.

Joka tapauksessa tärkeintä levon kannalta on ottaa huomioon oma lähtökohta. Jokainen on yksilö ja jokainen jaksaa eri määrän. Vaikka unelmat ja tavoitteet olisivat utopistisia niin tee realistisia välitavoitteita, joiden saavuttaminen on juuri sinulle mahdollista. Tällä tavoin pystyt nostamaan tasoasi askel kerrallaan, eikä tarvitse lähteä heti haukkaamaan liian suurta palaa. Etenkin, kun kyseessä on urheiluun ja ulkonäköön liittyviä tavoitteita on hyvä muistaa, että mikään ei tapahdu yhdessä yössä vaan vaaditaan vuosia.