VALMENTAJAT JA VALMENNETTAVAT

Oon jo pitkään halunnut kirjoittaa tekstin valmentamisesta, eli työstäni. Aikaisemmin olen pohtinut muun muassa sitä, että miksi koen olevani ja tahdon olla nimenomaan valmentaja ja mitä se minulle merkitsee. Miellän valmentajana olemisen samalla tavalla osaksi identiteettiä, kuin urheilijana olemisen ja molemmat roolit vaativat paljon panostusta. Tästä syystä moni varmasti kokeekin, että on haaste olla molempia samaan aikaan, ja varsinkin kehittyä molemmissa samanaikaisesti. Valmentajana tiedollinen ja taidollinen kehittyminen vaatii paljon oma-aloitteisuutta ja tapahtuu yleensä aina työn ohessa. Oppiminen on ihanaa, se on palkitsevaa ja siihen jää koukkuun. Sisäistämisen kannalta on kuitenkin tosi tärkeää, että uraan, tai esimerkiksi urheilijana kehittymiseen, mahdutetaan myös tasannevaiheita, jolloin opittu testataan käytännössä ja siitä muovataan oman näköistä. Sanon aina omille valmennettavilleni, että tämä on se haastavin osuus. Alkaa käyttää opittua käytännössä ja muodostaa siitä automaattisesti toimiva. Vasta sen päälle ja rinnalle voidaan jatko-opiskella. Kaikki tietävät miten ulkoa opeteltu kirjaviisaus saattaa herättää jopa epäluottamusta esimerkiksi lääkärin vastaanotolla, jos pystyy aistimaan, että kokemus puuttuu. Vastavalmistuneet varmasti kokevat paljon v*ttuilua potilailta, mikä on ikävää, mutta johtuu ehkä juuri tästä kokemuksen arvostamisesta, mitä ei opi kuin tekemällä.

Uusimmassa Kauneus&Terveys -lehdessä juttua syömisestäni

Se, mitä kukin tarvitsee valmennussuhteelta on ihmistuntemusjuttu ja keskeisin perustelu henkilökohtaiselle valmennukselle. Ilman toimivaa ihmissuhdetta on vaikea arvioida henkilön tarpeita tai varsinkaan sitä, että mikä olisi juuri nyt tälle tyypille parhaaksi. Tarpeet, kun voi monesti erota siitä, mitä asiakas haluaa ja valmentajan täytyy olla järjen ääni, kun laitetaan halut ja tarpeet tärkeysjärjestykseen. Et voi saada tätä ennen kuin, kohdat 1, 2 ja 3 toteutuvat ja niin edelleen. Oman tekemisen pohjan luomiseen tulisi käyttää kaikista eniten aikaa ja resursseja, eikä tavoitella hetken huumaa. Toivon, että jonain päivänä tämä ideologia olisi vallitseva trendi. Tuoko -5kg tai fitness-kisat tässä elämäntilanteessa kaipaamasi rauhan ja balanssin vai lykkäätkö nyt vaikeiden asioiden käsittelyä järkkäämällä itsellesi projektin?

Valtaosalla on suuriakin haasteita elämässä, jotka sattuvat näyttäytymään syömisessä, liikkumisessa, kehonkuvavääristymissä sekä suorittamisena ja ahdistuksena. Muutamia mainitakseni. Jos ongelma olisikin niin yksinkertainen, kuin laiskuus tai motivaation puute niin potku persuksille laittais hommat rullaamaan. Siihen toimii vieressä tsemppaaminen ja muutoskuvien jahtaaminen. Sitä valmentaminen oli joskus ja tällä hetkellä tapaus sohvaperuna kuulostaa ns. helpolta tapaukselta. Toki näitä löytyy edelleen ja heille yhteistä on yleensä suhteellisen vahva itsetunto ja mielen rentous, vaikka ulkomuoto on veltostunut syystä tai toisesta. He tekevät, mitä pyydetään ja saavat tulosta, kunhan joku on sitä vaatimassa ja vahtimassa. He eivät ylianalysoi, tutki ja lue, spekuloi tai kyseenalaista – pitkälle vietynä nämä kaikki aiheuttavat suunnatonta stressiä ja paljon enemmän pahaa kuin hyvää.

Pelkästään näiden vuosien aikana, kun olen itse tehnyt valmennustyötä, on tapahtunut selvä muutos. Heittämällä suurimmalle osalle on nykyään opetettava kaikkea muuta, kuin ylös-ulos-ja-lenkille, eikä äänen korottaminen ja napakat käskyt toimi kuin laukaisemaan traumoja. Pääpaino on mielenrauhan saavuttaminen, tekemisestä nauttiminen ja haitallisten toimintamallien sekä ajatusten purkaminen. 12 viikon valmennuksia ei voi suositella enää monellekaan vaan ennemmin tehdään vuosisuunnitelma, jossa on yhä useammin mukana eri alojen ammattilaisia. Valmentajan painoarvo on suuri, eikä hän ole pelkkä ohjeiden laatija. Valmentaja tietää valmennettavistaan hyvin henkilökohtaisia asioita ja työnkuva on laajentunut niin valtavasti, ettei yksi ihminen voi tehdä enää niin paljon töitä kuin ennen. Valmennettavien tavoitteet ovat sanan täydessä merkityksessä kokonaisvaltaisia, mikä tarkoittaa sitä, että valmentajien on todella arvioitava työn kuormittavuutta uudelleen. Se, missä ennen jaksoi tehdä pitkän työputken ilman lomaa ei tule enää kysymykseenkään. Kannettavaa on paljon, eikä työtä voi ottaa kovinkaan kevyesti. Tämä ei ole harrastus vaan hyvin vastuullinen työ. Tietenkään sen ei saa antaa olla koko elämä, mutta en lähtisi vähättelemäänkään.

”Ihminen tarvitsee ihmistä”, on ollut mun motto jo pitkään. Luotan tähän vahvasti työssäni ja elämässä muutenkin. Koska valmennustyöhön liittyy haavojen auki repimistä ja tietyllä tapaa myös sitä asiakkaiden pahan olon purkamista, syiden kaivelua ja syvällistä keskustelua, on valmentajan myös suojeltava itseään, jotta hän pystyy pysymään tämän työn parissa ja tekemään sitä hyvin. Olen täysin varma, että kenestäkään ei tule parempaa valmentajaa tai parempaa lääkäriä, kampaajaa tai kokkia tekemällä liikaa. Työ ja erilaiset keissit opettavat paremmin, kuin mikään muu, mutta hätähousuilla on aina kusinen loppu. Sitä mä opetan asiakkaille ja se on täytynyt sisäistää myös itse. On oltava nöyrä ja luotettava siihen, että aika hoitaa tässäkin tehtävänsä. Ei oikoreittejä. On eri asia tehdä elämän mittainen ura, kuin yrittää tehdä vastaava työmäärä mahdollisimman nopeasti. Se on jopa häpäisevää pyrkiä liukuhihnattamaan välittämistä ja vahvaa läsnäoloa vaativa työ! Sen verran on arvostettava omaa ja asiakkaiden hyvinvointia. Muutenhan koneet voisivat korvata meidät, jos kyse olisi ainoastaan työtahdista ja tehokkuudesta. Välittämistä ei voi koneellistaa ja välittää täytyy myös itsestään työntekijänä, ihmisenä.

Totta kai se, että valmennukseen hakeutuminen ja ulkopuolisen palkkaaminen on huomattavasti yleisempää tänä päivänä, tekee myös sen, että asiakaskunta on valmennuksellisesti haastavampaa. Muutama vuosi sitten palkattiin PT juurikin siitä syystä, ettei saatu itseään niskasta kiinni, mutta tänä päivänä syyt ovat aivan muut. Yksi suurimmista työllistäjistä on pilalle rääkätyt kropat ja mielet, eli se ryhmä joka uskoi osaavansa rakentaa itse itselleen toimivat ohjeet syömällä kevyesti ja liikkumalla viikko viikolta enemmän, lepäämättä koskaan. Alle kolmekymppiset Supernaiset. Supernaisten tarinat ovat keskenään hyvin samanlaisia ja niitä ilmaantuu kuin sieniä sateella. Se on vähän, kuin AA-ryhmä jossa ensimmäinen askel on ongelman myöntäminen. Jos tähän ei kykene, on auttaminen vaikeaa. Supernaiset ovat usein alkuun hyvinkin määrätietoisia siitä, mikä on heille parhaaksi ja he tietävät millä vastuksella rappuskonetta kuuluu kiivetä kovimman kulutuksen aikaansaamiseksi. He antavat ohjeet, jotka valmentajan tulisi kirjoittaa puhtaaksi sekä kuitata allekirjoituksellaan. Ei näin. Tällaisen tapauksen on luovuttava omista teorioistaan, mitkä on kehitelty ajan saatossa napsimalla ”oppia” vähän täältä ja tuolta. Viesteihin liitetään inbody-mittauksia vuosien varrelta, kalorilaskelmia ja nykyään vallitsevan trendin mukaisesti tietysti makrotaulukoita. Ahdistaa niin perkeleesti, mutta kaiken takaa voi kuitenkin nähdä avun tarpeen ja sen, miten asiat lähtevät rullaamaan, kunhan saadaan kova kuori ensin pehmitettyä.

Pelkästään tämä ”vakuuttamisvaihe” kaiken muun työn ohella on sellainen lisä, mikä nostaa työn henkistä kuormittavuutta. Niin moni on jo koittanut kaikkea, että voidaan hyvin nopeasti todeta, että ongelmat ovat aivan muualla kuin jonkun valmentajan laatimissa ohjeissa. Tietysti on hyviä ja vähemmän hyviä ruokavalioita ja treeniohjelmia, mutta mun mielestä ihmiskemiat, se miten sanotaan, pyydetään, kehotetaan, ohjeistetaan ja reagoidaan sekä vuorovaikutetaan on ehdottomasti ”se juttu”, mikä tekee suurimman muutoksen. Kaikillehan ei tietenkään sovi sama tyyli ja valmentajan puolelta asiakkaanlukutaito on hyvin merkityksellinen. On myös täysin ookoo, ettei kaikilla synkkaa ja on ammattitaitoa ohjata asiakas eteenpäin, mikäli suhde ei toimi. Kaikkea ei voi hallita, eikä saisi lähteä leikkimään oman osaamisalueen ulkopuolella tai juosta rahan perässä.

Nykyään on helposti saatavilla sekavaa ja ristiriitaista tietoa. Lempeys omaa itseään kohtaan on kokenut sen verran kovan inflaation, että meidän ”somevaikuttajien” on ollut vastuullista alkaa kylvää sanavalinnoissamme balanssia ja elämäntapaa. Eihän nykyään voi käyttää enää sanoja dieetti, kuuri tai laihduttaa. Ihmisen unelma on tänä päivänä voida syödä kavereiden kanssa sunnuntaisin brunssilla, ilman että sitä täytyy itselleen perustella ja pelätä lihomista. Ilman, että siitä tulee morkkis ja ilman, että maailma romahtaa sosiaalisesta tilanteesta, johon liittyy ruoka ja juoma. Ennen ymmärrettiin, että kuluttamalla enemmän kuin syö laihtuu, mutta tehtyämme yksinkertaisista asioista monimutkaisia ollaankin tilanteessa, jossa simppeli laskukaava ei enää tuota tulosta. Ihminen ei enää laihdu kuluttamalla enemmän kuin syö, koska meillä on uusi kansantauti nimeltä säästöliekki. 90% yhteydenottajista diagnosoi jo ensimmäisessä virkkeessä, että kroppa ei toimi/aineenvaihdunta on jumissa tai muuta vastaavaa. Kyllähän se kroppa lyö hanat kiinni, kun syödään tuhatta kaloria päivässä ja treenataan huippu-urheilijaa kovemmin kolmatta vuotta putkeen, ilman lepoviikkoja. Onneksi se on kuitenkin melko pieni prosentti, jolla ruokavalion ja tekemisen järkevöittäminen ei laittaisi konetta käymään, kunhan ollaan valmiita antamaan AIKAA ja keskittymään pitkän aikavälin tavoitteisiin niiden miinus-viis-kilosten sijaan. Kun ollaan pitkän aikaa kiusattu kroppaa ja päätä, ja näin ollen omalla toiminnalla aiheutettu sinne hätätila, on ymmärrettävä, että korjausprosessi tapahtuu ensin sisältä- ja vasta sen jälkeen ulkoapäin. Siinä missä joskus pääsit kesäkuntoon 8 viikossa, voit varata projektiin moninkertaisen ajan sekoiluidesi jälkeen. Terveisin nimim. kokemusta on.

Kuva: Tommi Mankki

SUURI ongelma on se, että kuntoilijat tahtovat elää kuten kisaajat. Tietämättä sitä, että kisaajan elämä onnistuu juuri siitä syystä, että tavoitteena on ne kisat. Jos kisat otetaan pois niin ei monikaan pysty tai tietenkään halua elää samalla tavalla. Se on niin suuri, jopa hulluuteen asti menevä intohimo, että ollaan valmiita menemään läpi harmaan kiven ja esimerkiksi ammattilaisuutta tosissaan tavoitteleva kilpailija voi hyvinkin olla valmis muuttamaan, luopumaan päivätyöstään ja laittamaan jokaisen euronsa tavoitteensa eteen. Ei tällaisen tavoitteen äärellä esimerkiksi eristäytyminen salin ja kodin väliin, vähäiset ihmissuhteet tai herkkujen syömättömyys paina. Miten moni on valmis tekemään vastaavaa harrastuksen eteen ja onko se järkevää? Ennen ”ihailtiin” kisaajan itsekuria ja fanitettiin, mutta nykyään ajatellaan että sen tulisi olla jokaisen treenaajan lifestyle. Jos toi pystyy niin pystyn minäkin. Huipulle tähtäävän urheilijan ensisijainen tavoite on tehdä maksimaalista tulosta ja voittaa, joten tavoite määrittää hetkellisesti elämän kulun. Kuntoilijan tavoite ei vaan yksinkertaisesti voi olla sama ja se tulee viemään ilon kaikesta tekemisestä ennen pitkää. Siellä ei ole tavoitetta, siellä ei ole kisoja, ei huippua jonne tähdätä. Oman parhaansa tekeminen ja oman itsensä kehittäminen ovat hyviä tavoitteita, mutta eivät niin tarkkarajaisia, kuin kilpaileminen. Se on loputon tie haluta olla parempi kuin eilen ja sitä varten täytyy luoda elämäntapa, josta nauttii. Ei suorittamista, kieltoja, pakkoja vaan omannäköinen elämäntapa, mikä antaa enemmän kuin ottaa.

*Asiakkaan vastuu on suurin siinä vaiheessa, kun hän valitsee itselleen sopivan valmennuksen luonnetta. Edes pelkästään netissä toimiva ”massavalmennus” ei ole huono idea, jos asiakas on sellaiseen sopiva ja itse ymmärtää pitää hoksottimet pystyssä. Sisällöllisesti kyse on mahdollisimman monelle sopivista suosituksista, joita voi tarpeen tullen muokata itselleen sopiviksi. Kun kaivataan lähinnä intoa ja yleistä motivaatiota tekemiseen niin miksipä ei. Varsinainen dieetti-valmennus ilman henkilökohtaisuutta on mielestäni täynnä vaaroja juuri siitä syystä, että näihin valmennuksiin hakeutuvat ovat usein juuri niitä, joiden ei kuuluisi ostaa nettivalmennusta vaan saada täysin henkilökohtainen tuki, turva ja yhteydenpito. Valmennus on henkilökohtainen silloin, kun siinä luodaan kahden henkilön välinen ihmissuhde ja valmennukseen kuuluu seuranta muutoksineen. Mielestäni myös henkilökohtaiset tapaamiset ja säännölliset treeniohjaukset ovat iso osa henkilökohtaista valmennusta. Seuranta ottaa huomioon kaikki henkilön elämässä tapahtuvat muutokset, jotka vaikuttavat valmennuksen sisältöön ja toki myös yhdessä määriteltyyn tavoitteeseen. Nettivalmennuksissakin ohjeet voivat olla yksilölliset ja usein ovatkin. Yksilöllinen valmennus ja henkilökohtainen valmennus eroavat toisistaan, mutta molemmissa otetaan asiakas käsittelyyn kokonaisvaltaisemmin. Huomioidaan aikaisempia treeni- ja ravintotottumuksia, allergioita ja mieltymyksiä, urheiluvammoja, kuntosalin laitteisto ja mahdolliset painotukset treenissä, vahvuudet ja heikkoudet myös henkisellä puolella, tuetaan, kannustetaan, opetetaan, kommunikoidaan ja sitoudutaan auttamaan.

KISOISTA PALAUTUMINEN

Viime postauksesta on taas kulunut sen verran aikaa, että täytyy vähän karsia mitä kirjoitan yhteen tekstiin. Vaikka pettymys kisoista oli hetkellisesti pieni maailmanloppu niin täytyy sanoa, että palautuminen on lähtenyt käyntiin paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Heti kisojen jälkeen sairastuin pari viikkoa kestäneeseen flunssaan, enkä edes muista milloin olisin viimeksi ollut tuollaisessa kunnon taudissa. Siinä sitä sitten oltiin omien ajatusten kanssa vankina neljän seinän sisällä ja hyvä niin. Treenaamattomuus ja silkka oleminen olivat parasta mitä hetkeen on tapahtunut.

Mä voisin kuvailla oloani tällä hetkellä niin, että oon enemmän hereillä kuin tosi pitkään aikaan. Kaikki aistit on terävät. Mä näen, kuulen ja tunnen voimakkaasti. Tuntuu, kuin palaneet sulakkeet olis jälleen toiminnassa. Usein, kun juttelen ihmisten kanssa urheiluun sitoutumisesta tai juuri kilpailemisesta niin vertaan kisadieettiä pääsykokeisiin. Siihen, että annat tietyn ajan elämästäsi yhdelle asialle, jossa sun ainut tehtävä on tiettynä päivänä osata mahdollisimman paljon ja hyvin. On yksi näytön paikka ja onnistuminen on pienestä kiinni. Tuona aikana napsautellaan kytkimiä pois päältä ja mitä lähemmäs h-hetki tulee, sitä enemmän kytkimiä on off-asennossa. On pystyttävä keskittymään ja häiriötekijät vaikeuttavat hommaa. Osa muuttaa luku-urakan ajaksi mökille, jonne vanhemmat tuovat kerran viikossa soutuveneellä ruokaa ja toiset elävät huomattavasti rennommin, eikä se ole lukemisesta pois koska laatu korvaa määrän. Ihmisiä on monenlaisia ja luonne määrittää paljolti sen, mikä tyyli sopii kullekin. Valmennuskursseilla annetaan valmiita lukemisen malleja oppilaille aina post-it-lapuista itsetehtyihin muistipeleihin ja kaikkeen näiden väliltä. Toinen askartelee pari kuukautta mökillä ja toinen käy samaan aikaan töissä, hoitaa kotia ja perhettä ja lukee perinteisempään tyyliin 5 tuntia päivässä. Molemmilla tyyleillä lopputulos voi olla sama, eikä voida sanoa mikä on parempi. Ihan samoin on kilpailemisessa ja kisoihin valmistautumisessa. Tapoja on monia, tekijöitä on monia ja ohjeiden laatijoita on monia. Samoin kuin motiiveja tekemiselle.

Mä oon itse sellainen tyyppi, että sytyn täydestä keskittymisestä ja jopa hullusta omistautumisesta. Siinä on jotain tosi kiehtovaa ja ylipäänsä kurinalaisuus yhdistettynä vaikkapa juuri kilpaurheiluun on mulle järkeenkäypä yhdistelmä. Sellainen tyyli olis mulle mieluinen ja nauttisin siitä. Voi kuitenkin olla, että se on nimenomaan tyyli mikä ei sovi mulle vaan nimenomaan vahvistaa niitä piirteitä mussa, jotka haittaavat prosessia. Kyllä mä huomaan sen itsekin valmennustyötä tehdessäni, että perfektionistit ja ylianalysoivat luonteet ainoastaan villiintyvät tarkkojen sääntöjen kanssa. Övereiden vetäminen on koko ajan liipaisimella ja stressikäyrä huutaa punaista. Pääsykokeisiin lukeminen ja itse koetilanne vaatii lähes täydellistä onnistumista, eikä kukaan ihminen jaksaisi ympäri vuoden panostaa yhteen asiaan niin vahvasti. Se on ahdistavaa. Sisäänpääsyn jälkeen opiskelu itsessään ei ole yhtä kovaa hommaa vaan se rakentuu edes jossain määrin inhimillisestä jaksotuksesta. Tenteissä ei ole pakko olla paras, ellei itse itseltään sitä jatkuvasti vaadi. Fitness-kisaajan ei ole pakko, tai millään tasolla edes suotava, olla ympäri vuoden beast-modessa kehittyäkseen hyvin ja pärjätäkseen tulevissa kisoissa. Se on tosi raskasta elää koko ajan siihen malliin, kuin lukisi pääsykokeisiin tai siihen malliin, kuin kisat olisivat 3 viikon päästä. Tuli perseen alla toimii buustaajana, mutta harvemmin elämäntapana. Täällä on yksi hyvä esimerkki.

Tästä sekavasta vertauskuvasta päästään takaisin mun tilanteeseen. Tämä kisa määriteltiin jo alkaessaan meikäläisen kisauran päätepisteeksi, mutta en voi kuitenkaan sanoa ettenkö enää ikinä kilpailisi. Fitnessmaailmasta en ainakaan katoa vaan siirryn vielä vahvemmin valmennuspuolelle, jonne mielestäni ehdottomasti kuulunkin. Tämä päätös tarkoittaa mun kohdalla sitä, että en elä enää kuten tähän asti ja nyt en puhu ainoastaan syömisen ja treenaamisen suhteesta, laadusta ja määrästä vaan ennen kaikkea omasta ajatusmaailmastani, tarkemmin sanottuna identiteetistäni. Mä palan halusta olla muutakin, kuin kisaaja-etuliitteinen versio itsestäni koska todellisuudessahan se on pelkkä filtteri sen kaiken oikean päällä. En tiedä olenko jossain vaiheessa valmis kertomaan, kuka täällä oikeasti kirjoittaa vai jäänkö mysteeriksi, mutta ainakin koen toteuttavani tällä hetkellä itseäni hyvinkin vahvasti ja nautin siitä. Tämä laji pitäisi tunnetusti olla itsensä jatkuvaa kehittämistä ja paremman version muokkaamista, eikä mun kohdalla ”enemmän ja paremmin” ole enää viemässä mihinkään. Se on mulle oikeastaan yksi iso vitsi, eikä paljon tekeminen tarkoita mulle enää juurikaan muuta kuin aikaisia herätyksiä ja suorittamista. Jokainen pystyy noihin kahteen asiaan, jos haluaa.

Mä pystyn myöntää olevani riippuvainen kehittymisestä, joten kisakunnon ”menettämistä” paljon pahempi asia on tuloksen mittaamisesta luopuminen. Nyt, kun mun tavoitteet ovat jotain huomattavasti laajempaa, kuin isompi takareisi tai parempi lihaserottuvuus niin tasan ainut keino elää on nauttia siitä mitä tekee. Mä voin tällä hetkellä ihan hemmetin hyvin ja se tulee olemaan mun mittari nyt ja jatkossa. Kilpailukunto on hetkellinen tila, jossa ihminen on aliravittu ja aina jollain tapaa ylirasittunut, joten sitä tilaa on järjetöntä ylläpitää. Urheilussa, etenkin kilpatasolla, on tottakai paljon epäinhimillisiä tilanteita, joita handlataan pääosin sen vuoksi koska kisat ovat niin tärkeä juttu ja sekin on mun mielestä hienoa, kunnioitettavaa ja kertoo intohimosta sekä omistautumisesta. Mua ei ole yllättänyt enää pitkään aikaan lajin vaativuus ja moni kilpailija onneksi ymmärtää mihin ryhtyy. Aina parempi, jos sen ymmärtää myös mahdollisimman moni muu, oli kyse sitten perheenjäsenestä tai fitneksestä kiinnostunut seuraaja.

Oon itse aina hakenut elämältä tunteita, jotka saavat mut kokemaan jotain selittämätöntä ja pitkän kisavalmistautumisen jälkeen hyvin pienet ja arkiset asiat toimivat tunteiden piikkaajina. On hienoa, miten sitä on oppinut arvostamaan elämää!

KUNPA ELÄMÄ OLIS AINA HYMYÄ JA HYVÄÄ ASENNETTA

Negatiivisuuden ja positiivisuuden väliin mahtuu onneksi paljon muitakin asenteita, mutta koska lokeroiminen ja leimaaminen on ihmiselle luontaista niin olet joko tai. Mä oon itse ollut aina tosi hyväuskoinen etenkin ihmisten suhteen ja toiveikkaasti luottanut myös aina siihen, että asiat järjestyy. Eivät kuitenkaan itsestään vaan silloin, kun niiden eteen tehdään töitä. Kasvatus on ollut sellainen, että mikään ei tule ilmaiseksi eikä kyse ole tavaroista tai rahasta vaan ihan elämästä noin yleensä. Asiat eivät vain tupsahtele. Me ollaan aina puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä, riidelty jos siltä on tuntunut ja nähty, ettei kaikki ole aina omasta asenteesta kiinni vaikka miten yrittäis. Onko se sitten realismia vai mitä, mutta joskus elämä potkii päähän ja on tilanteita kuin se kuuluisa hyvä asenne ei edes sovi käytettäväksi.

Onnistuminen, ilo ja kaikki muu vastaava vetävät puoleensa positiivisuutta ja jokaisen on helppo yhtyä siihen. Juhla on juhlaa, mutta mites se kaikki muu? Mun mielestä ihmisen vahvuus määritellään vaikeuksien käsittelyn kautta ja siihen oikea ratkaisu ei ole vaikeneminen. Onko se koskaan toiminut kellään? Nieleskellään ja esitetään, etsitään aina pelkästään ne asioiden valoisat puolet eikä puhutakaan muusta… Esimerkillinen voi olla monella tapaa ja, jos ajattelen itseäni jonkinlaisena esimerkkinä niin ei se varmasti ole vuoden iloisin -titteli, minkä saan. Ihmisyys on tunteita, se on toisinaan myös kovuutta itseään kohtaan, jos haluaa kehittyä. Mulle yltiöpositiivisuus on piirre, mitä en koskaan tule tavoittelemaan ja näen sen hyvin haitallisena keinona päästä eteenpäin. Se on vähän sama asia, kuin katsoisi valmiiksi naurettua saippuaa tv:stä ja mä en katso. Mieluummin valitsen dokumentin jostain aidosta aiheesta ja aidosta opetuksesta — se kertoo musta varmasti jotain. Tahdon mieluummin olla se kenelle soitetaan, kun tulee paha paikka kuin se jolle soitetaan vaan, kun on bileet. Ihmisissä mua kiinnostaa rosoisuus, epätäydellisyys ja elämänkokemus. Mun suhde negatiivisvivahteisiin aiheisiin on enemmänkin kotoisa, kuin kaukaa kierrettävä ja pelottava.

Ihminen reagoi ja on kypsää osata hallita tunteitaan. Mä en ole tyyppi joka saa raivokohtauksia, eikä pysty hillitsemään itseään. Olen herkkä ja rakastava, kyyneleet tulevat helposti, halaan ja kerron jos tykkään susta. Esimerkkinä mun kisassa kokema pettymyksen ja surun tunne hillittiin ilman muuta kilpailutilanteessa ja kilpailupaikalla, mikä on urheilijamaista käytöstä. Se hillittiin ruokapöydässä ja julkisilla paikoilla. Omassa hotellihuoneessa itselleni tärkeän ihmisen kanssa purskahdin itkuun yllättävällä hetkellä ja sen jälkeen tuli ajatusten purkautuminen. Jos joku kysyy multa miten kisat meni niin sanon rehellisesti, etteivät mielestäni kovinkaan hyvin. Yleensä tästä seuraa keskustelu, jossa on mahdollista avata asiaa laajemmin. Toiset menevät lukkoon kuullessaan ”mitä kuuluu” -kysymykseen muun vastauksen kuin ”hyvää”, mutta sitä ei sitten ehkä kannata kysyä multa. Saatan vastata rehellisesti, enkä valehtele. Homma toimii myös päinvastoin, eli ei mulle ole minkäänlainen ongelma kehua kun siihen on aihetta.

Ensimmäinen sääntö onkin olla aito ja sallia itselleen ihmisen perustunteet. Rakastan paljon, sekä tärkeitä ihmisiä että elämää ja olen hyvin paljosta kiitollinen päivittäin. Mulla ei koskaan ole olo, että elämäni olisi huonoa, mutta se ei poista sitä, että olen myös kova haaveilemaan ja haastamaan itseäni. Mulla on intohimo asioita kohtaan ja se on yksi suurista kiitollisuuden aiheista, koska tiedän etteivät kaikki tunne samoin. Tunnistan itsestäni monia vahvuuksia, enkä pelkää käyttää niitä. Uskon itseeni, mutta tahdon myös kehittyä. Se vaatii kriittisyyttä, jos tavoite on edetä jotain päämäärää kohti. Mun mielestä negatiivisuus on jotain muuta. Se on sitä, ettei mistään tule mitään, eikä mihinkään varsinkaan itse pysty vaikuttaa. Elämä vaan on tällaista. Tämän ajatusmaailma sotii täysin mun elämänasennetta vastaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö koskaan valittaisi tai sanoisi että elämä on epäreilua koska kyllähän se välillä on. En kuitenkaan muista ainuttakaan tilannetta, kun olisin jäänyt vellomaan ja heittänyt hanskat tiskiin tai lopettanut yrittämisen. Uhonnut olen monestikin, mutta matka sanoista tekoihin on pitkä.

On jotenkin hassu ajatus, että mikäli koet negatiivisia tunteita, tarkoittaa se automaattisesti sitä ettet nauti siitä mitä teet. Kyllähän parisuhteessa, työssä, urheilussa, häiden suunnittelussa, opiskelussa ja lasten kasvatuksessa on hetkiä, kun homma ei maistu mutta ei se sitä tarkoita että tahdot palauttaa lapsen tai erota. Pitkäjänteisyys on jotain hyvin arvokasta ja siihen liittyy aina tunnevaihtelut, ylämäet ja alamäet. Yhden illan juttu tai avantoon hyppääminen voivat olla negatiivisia kokemuksia, jotka jäävät yhden kerran kokeiluun, mutta elämäntyö tai pitkän ajan projekti ei todellakaan kaadu yhteen huonoon kokemukseen. Ehkä tämä nykyajan kärsimättömyys on vaikuttanut siihen, ettei näitä enää osata erottaa toisistaan. Mitä tapahtui pitkän tähtäimen palkinnoille ja oppimisesta nauttimiselle? Me voidaan kritisoida kumppanissamme yhtä piirrettä tai myöntää, että työ on muuten tosi jees mutta yövuorot ovat perseestä. Me voidaan kritisoida kovallakin kädellä lavakuntoamme tai suoritustamme yhdessä pelissä, mutta eihän se tee koko lajista tai koko urheilijasta huonoa.