4 VIIKKOA ILMAN HERKKUJA JA TUNNESYÖMINEN

Kyllähän se herkku voi olla vaikka grillattu porkkana tai banaani, mutta rehellisyyden nimissä otsikko tarkoittaa jäätelöä, karkkia, sipsiä, hampparia, paahtoleipää, karjalanpiirakoita ja kaikkea mitä en normaaliarkena syö. Ihan siis sitä, mitä me tavalliset ihmiset herkuiksi mielletään.

Mä kirjoittelin pitkään 11 viikkoa kestäneestä projektistani, jossa tarkoituksena oli nostaa mun työkapasiteettia ja päivittäistä kalorinsaantia samalla, kun kunto toivon mukaan siistiytyisi. Homma sujui kaikilta osin hyvin ja jokaisen osa-alueen kanssa päästiin tavoitteeseen. Oli tosi hyvä flow päällä ja tein keskittyneesti omaa juttuani. Opin mm. treenaamaan määrällisesti paljon palautumiseni ehdoilla ja syömään päivässä moninkertaisesti aiempaa enemmän hiilaria. 11 viikon jälkeen kevensin pari viikkoa ja söin myös hieman sokeria, viimeksi siis reilu 4 viikkoa sitten. Tuon jälkeen kaikki jatkui kuten ennenkin ja syömistäni on tässä muuteltu vähän ees sun taas aika monestakin syystä. On sattunut vähän esteitä tähän matkalle, mutta ei mitään lopullisen vakavaa. Kuitenkin sellaisia, etten ole päässyt jatkamaan aivan toivomallani tavalla.

Oon siis ollut nämä 4 viikkoa vähemmällä kulutuksella ja myös vähemmällä energiansaannilla. Kunto ei ole mennyt eteenpäin, eikä sen nyt tarvitsekaan mennä mutta omalta osaltani haluan myös ettei se kauheasti takapakkiakaan ottaisi. Huomaan kuitenkin, ettei kondis ole ihan niin kivan napakka kuin missä parhaimmillani kävin mutta tää on elämää. Tiedän olevani itse itseni kriittisin silmä ja välillä se on raivostuttavaa. Olen itse valmennettavana todella säntillinen ja pidän itsestäänselvyytenä noudattaa sovittuja ohjeita, jotta nähdään miten tietty systeemi kohdallani toimii. Ihan 100% noudattamista joka ikisenä päivänä ei ehkä vielä tässä vaiheessa odoteta, kun tavoitteena on ensi vuoden kisat mutta varsinainen työ kisoja varten kuitenkin tehdään nimenomaan nyt. Niin mä itse ajattelen ja haluan kerrankin panostaa off-seasoniin sen vaatimalla vakavuudella, jotta ”lähtökunto” olisi aikaisempia kertoja parempi ja saisin tästä hyvän kokemuksen, enkä jotain epämääräistä laihdutuskuuria.

Tämän hetken kuntoa salilta ja sovituskopista 😀

Mä tykkään sokerin mausta, ihan valtavasti. Se on hyvää ja kyllä mulle ruokakin maistuu. Kuitenkin koen, että esimerkiksi se sokeri ei vaan sovi mulle. Mulla tulee siitä niin paha olo etenkin henkisesti, mutta myös fyysisesti. Se kerää nestettä ja iho räjähtää käsiin, mun mieliala laskee ja niin edelleen. En ole ennen edes laittanut näitä vaikutuksia niin kovasti merkille, mutta tuon 4 viikon takaisen jälkeen nää tuntui iskevän vasten kasvoja. En ole koskaan ollut sellainen tyyppi, joka saa sokerista virtaa vaan käytännössä syön sitä ja nukahdan tunnin sisällä. Muutenkin mun kroppa on herkkä ja vaatii tasaisen verensokerin päivän aikana voidakseen hyvin. Kestän kyllä suuriakin määriä hiilaria, kunhan aterialla on tarvittavat proteiinit ja rasvat tasapainottamassa kokonaisuutta. Nopea sokeri yhdistettynä rasvaan ei toimi samalla tavalla, mutta maku on hyvä. Sitä en kiellä. En kuitenkaan osaa sanoa, mikä on tai tulee tulevaisuudessa olemaan herkuttelun rooli elämässäni, mihin sitä tarvitsen vai tarvitsenko mihinkään. Vielä on pohdittavaa.

Mun on oikeastaan ollut yllättävän helppo pysyä systemaattisena ja noudattaa vaan tiettyä kaavaa. Oon kyllä useampanakin päivänä uhonnut, että vois vaan syödä jotain mutta matka sanoista teoiksi on kuitenkin pitkä. Lauantaina olimme ystävien häissä ja aloitimme päivämme hääparin tarjoamalla hotelliaamiaisella, jota seurasi myöhemmin iltapäivällä hääateria ja kerrassaan ensiluokkainen hääkakku. Ihana päivä kaiken kaikkiaan. Mulle suurin syy siihen, etten herkutellut 4 viikkoon ennen lauantain häitä on ollut yleinen fiilis. Mulla on ollut selvästi normaalia matalampi mieliala, enkä halua syödä sellaiseen oloon tai sellaisessa olotilassa. Tämän tunnesyömisen kierteen oon onnistunut katkaisemaan jo aika kauan aikaa sitten ja se on mulle ehdoton. Syön ainoastaan hyvään fiilikseen, hyvässä seurassa ja niin että mä olen iloinen. Silloin kaikki maistuu paremmalta ja tulen oikeasti jopa entistä paremmalle tuulelle. Näin ei myöskään tule ahmittua. Häät olivat hyvä esimerkki onnellisesta tilanteesta, jossa mun ei edes tehnyt mieli tiedättekö hakea lisää ja palata joihinkin omiin, alkukantaisiin tottumuksiini jossa olen vain minä ja ruoka. Kakkupala suussa miettimässä, että koska mennään kotiin ja haetaan samalla kaupasta kassillinen leffaevästä.

En siis sanoisi, että tässä olisi kyse itsekurista vaan enemmänkin pitkäjänteisestä muutosten tekemisestä. En näe järkeä sille, että teen x-viikkoja jotain tiukkaa kaavaa ja sen jälkeen hommat kääntyy päälaelleen. Näen sitä pahaa oloa ympärilläni paljon ja oon kokeillut sen aivan riittävän monesti itsekin. Olen jo saanut huomattavasti keveämmän treenikalenterin, joten se on kropalle ihan riittävä muutos yhdellä kertaa. Mikäli ottaisin viikoittaiset herkkupäivät/ateriatkin mukaan ohjelmaan niin mä vaan tiedän miten siinä käy. Oma kroppani ei ole sitä koskaan kestänyt keräämättä nestettä ja rasvaa ja voimistamatta iho-ongelmia, enkä halua sitä väkisin ajaa moiseen tilaan. Yritän viisastua jokaisesta kerrasta, kun testaan jotain uutta kehoni ja mieleni kanssa, ottaa niistä opikseni ja pitää saavutetut tulokset. Koen mielihyvää siitä, että tosi kurjienkin hetkien aikana pystyn käsitellä tunteitani muun kuin ruoan avulla. Se on iso steppi ja jotain mitä haluaisin päästä jakamaan eteenpäin. Jos olet ihminen, joka ei osaa syödä kohtuudella tai elät koko ajan kuurimaisesti niin sille kannattaa tehdä jotain. On olemassa paljon kivempiakin tapoja.

Mielitekoja tulee aina silloin tällöin ja, jos ne nyt aivan hulluiksi alkaisi niin sitten varmasti söisin jotain. Kuitenkin sellainen satunnainen ”tekis mieli” on ihan normaalia asiassa kuin asiassa, enkä mä lähtis suosittelemaan sitä että jokaisen mieliteon antaa viedä mukanaan. Sokerikierteestä on vaikea päästä eroon ja, kun sen on kerran tehnyt niin mieluummin ylläpidän tilannetta vähän pitempään. Huomaan kuitenkin, että tunnesyöminen ja rajojen vetäminen omille huonoille tavoille on monesti tosi vaikeaa. Osalle ehkä toimiikin se lempeä tapa totuttaa itsensä pikkuhiljaa pois tunnesyömisestä, osa vaatii tosi rajut säännöt ja kolmannelle toimii isosiskon kanssa tehty veto jossa panoksena on tonni kahisevaa. Tyylejä on monia ja mun mielestä on pääasia päästä eroon itselleen haitallisesta tavasta, jos sen sellaiseksi kokee. Tunnesyöminen ei ole sama asia, kuin silloin tällöin kohtuudella herkuttelu vaan yleensä jollain tapaa ahdistusta lisäävää toimintaa. Ja usein myös terveysriski, jos ihan rehellisiä ollaan. Se voi näyttäytyä vakavana ylipainona tai esimerkiksi ahmimishäiriönä, oksenteluna tai masennusjaksoina. Mulle jeesinä on toiminut välitavoitteet, joissa palkintona ei ole ruoka vaan mikä tahansa muu juttu. Vaikka matka tai hotelliviikonloppu, johon voi toki liittyä myös hyvä ruoka mutta ei pääasiana. En koskaan nykyisin suunnittele missä syön tai käy läpi ruokalistoja etukäteen.

Tähän liittyy myös oikeasti isoja tunteita, joista voin avata teille yhden keskeisen. Mulle on aina ollut tosi kova pala se, etten ole onnistunut pitämään minkäänlaista hyvää kuntoa kisojen jälkeen. Jossain vaiheessa huomasin ajautuvani siihen kisaamisen kierteeseen, jossa halusin vaan päästä eroon kerätystä painosta taas hetkeksi ja olla tyytyväisempi itseeni. Tällä kaivoin syvempää kuoppaa ja kroppa meni kerta kerralta huonompaan kuntoon. Ei ainoastaan ulkoisesti vaan sisältäpäin, josta todisteena nivaska labratuloksia ja lääkärilausuntoja. Omasta mielestäni oon aina yrittänyt ja tehnyt niin paljon ja se on epäreilua, etten näytä siltä tai edes tolta jne… Tätä kuulen paljon asiakkailtani myös ja kaikki me ollaan jossain määrin samassa veneessä; Tehty liian pitkään liian rajuja asioita ja haluttu vaan laihtua olematta urheilullisia. Ongelmat lähtevät usein jo kaukaa menneisyydestä. Iso osa myös valehtelee itselleen, eikä kaivaudu ongelmien ytimeen. Fätistä Fitiksi on vaarallinen ajatus! Tällaisille tapauksille on muodostunut aivan valtava suojamuuri ja selitys löytyy joka ikiseen asiaan. Halutaan joku kenen niskaan kaataa syyt, vastuu pois minulta. Ei oteta ensimmäistäkään askelta kohti sitä todellista syytä syömisen, lihomisen tai laihtumisessa epäonnistumisen taustalla. Kehotan miettimään, että mistä mikäkin johtuu ja mikä on oikeasti se todellinen syy ja mikä seuraus. Siitä se muutos sitten lähtee. Senkin jälkeen on ymmärrettävä se TOSIASIA, että kropalle on todennäköisesti aiheutettu omalla toiminnalla sellaista probleemaa jonka korjaamiseen menee vuosia. Ei viikkoja tai kuukausia vaan vuosia.

HYVINVOINNIN LÄHETTILÄS?

En pidä itseäni vieläkään hyvinvoinnin lähettiläänä. Tai ehkä pidänkin, jos saan mahdollisuuden selittää mitä se mulle tarkoittaa. Sanaan hyvinvointi liittyy paljon sellaista, mitä en itse halua myydä ja myös paljon sellaista mihin en välttämättä itse pyri — Tiedän, että siihen hommaan löytyy parempiakin myyntikasvoja kuin minä. Mua kiinnostaa relevantti määrä hyvinvointia, mutta balanssin ja monipuolisen liikkumisen sijaan olen enemmän kiinnostunut tarkkarajaisemmasta ja tavoitteellisemmasta tekemisestä. Myönnän kuitenkin sen, että yhä useammin hyvinvointia lähemmäs päästään opettelemalla mielellistä balanssia. Ihmiset ovat niin äärimmäisen stressaantuneita, eivätkä peittele sen myöntämistä, että juuri muuta ratkaisua ei ole. Stressi ja uni ovat oikeasti jokaisen ihmisen elämässä muuttuvia ja näiden kahden ympärillä pyörivä hysteria on lähtenyt aika kovasti lapasesta. Yritetäänkö meille nyt opettaa, että on epänormaalia kokea työstressiä tai herätä yöllä vessaan? Ajoittaista kovaakin stressiä tai väsyneitä, vähäunisia jaksoja mahtuu lähes jokaisen elämään enkä mä ainakaan väitä että ne yksinään tekee ihmisestä pahoinvoivan. En suosittele murehtimaan näistä sen enempää vaan ennemmin tekee parhaansa kulloisellakin hetkellä ja se riittää.

Vaikka tänä päivänä erilaisia liikkumisen ja syömisen muotoja ilmaantuu kuin sieniä sateella niin ei se ole suurimman osan ongelma valita näistä sopivat muodot. Ongelmat ovat niitä tuttuja: yhteen asiaan keskittyminen, itseluottamus ja kärsivällisyys. Mun mielestä siinä ei ole mitään väärää, että me liikkujat ja ”hyvinvoinnin” parissa työskentelevät tarjotaan erilaisia näkemyksiä tai näytetään esimerkillämme eri tyyppisiä ratkaisuja päästä johonkin lopputulokseen. Hyvinvointi tarkoittaa mulle omaa tervettä suhtautumista siihen mitä tekee ja tämä taas on hyvin henkilöstä riippuvaa. Ei ole yhtä reseptiä, joka toimii kaikille. Se mikä on toisen hyvä voi olla toisen paha. Hyvinvointi on siis ennen kaikkea subjektiivinen kokemus ja tuntuu omituiselta, että esimerkiksi ravinnon ja liikkumisen piirissä sanaan hyvinvointi liitetään vahvasti tietyt asiat ja kaikki niiden ulkopuolelle jäävä onkin sitten pahoinvointia. Se on aivan totta, että kyse on kokonaisuudesta ja mikään satunnainen valinta ei ole se mikä loppupeleissä ratkaisee.

Tavoitteellisuus mielletään hirmu negatiivisesti ja yhdistetään helposti stressiin ja ankeaan, suoritusmaiseen elämään jota toteutetaan äitini sanoin hampaat irvessä. Ääriesimerkkinä siis jonkin lajin huippu-urheilija, joka elää lajilleen ja lajillaan, toteuttaa sitä erittäin määrätietoisesti päivästä toiseen. Onko hän automaattisesti hyvinvoinnin vastakohta? Ei ole. Mutta, jos ei-ammatikseen-urheileva elää ikään kuin kaavamaisesti niin sitä ei katsota hyvällä. Mä koen, että kroonisesti stressaantunut ja ravinto- sekä treeniasioista jopa ahdistusta kokeva ihminen ei vaan välttämättä ole koskaan sopinut tai tule koskaan sopimaankaan tarkkaan ja tavoitteelliseen tapaan vaikkapa liikkua. Ei tarkoita sitä, että vika olisi tavassa tehdä tai tekijässä vaan näiden kahden sopimattomuudesta toisilleen. Aivan, kuten kaikki ihmisetkään eivät vaan sovi toisilleen. Tai voi olla, että joskus tulevaisuudessa on mahdollista tehdä asioita samaan aikaan tavoitteellisesti, armollisesti ja ilolla, kunhan on ensin käytetty aikaa mentaalipuolen treenaamiseen.

Balanssi on ajatuksia. Balanssin ei ole pakko tarkoittaa terveellisen ja epäterveellisen ruoan yhtälöä ihmisen elämässä. Tai työn ja loman suhdetta. Tai treenin ja levon suhdetta. Ei se ole niin mustavalkoista. Siinä on aivan merkittävä ero, kun rennon letkeän tyypin laittaa noudattamaan jotain tarkkaa systeemiä ja hän asettaa itselleen korkeitakin tavoitteita. Sitä on mukava katsoa vierestä ja homma rullaa eteenpäin kuin itsestään. Tällainen tyyppi keskittyy usein oleelliseen sen kaiken ylimääräisen tilpehöörin sijaan. Kun jo valmiiksi yli-stressaantunut ihminen vielä kaiken muun kukkuraksi asettaa itselleen, usein hyvinkin spesifejä ja nopean aikataulun tavoitteita, ja lähtee esimerkiksi noudattamaan ravinto- ja treeniohjelmaa niin siitä ei välttämättä seuraa mitään kovinkaan hyvää. Kokonaisuuden sijaan keskitytään aina ykistyiskohtiin ja jotenkin tämä alkaa olla jo liiankin tuttua. Nautinto tulee harvoin tekemisestä, se tulee syömisestä, se tulee kaikesta sellaisesta jolla saadaan hetkellisesti ajatukset pois omasta, kovasta stressistä ja ToDo-listoista. Tällöin ruokavalio tai ostettu treeniohjelma ovat usein vaan hetkellisiä keinoja saada ajatukset muualle siitä, mikä pinnan alla oikeasti kuohuu.

Asioita voi tehdä tavoitteellisestikin armollisuudella ja järkeyydellä. Sehän lähtee itsestään ja rakkaudesta tekemistä kohtaan. Jos pakottaa itsensä muottiin, mikä ei tunnu hyvältä, liikkuu vaan ulkonäön vuoksi niin lopputulos ei yleensä ole ainakaan hyvä psyykkinen olotila. Ihminen myös usein arvioi itse itseään joko vähän yläkanttiin tai alakanttiin esimerkiksi jaksamisen tai ravintotottumusten suhteen, mikä vaikeuttaa hirmuisesti terveen minäkuvan rakentamista. Se, että joku nauttii rutiineista ja vaikkapa aivan pilkuntarkasta tekemisestä on monelle vaikea ymmärtää. Rutinoituneelle ihmiselle taas on vaikea ymmärtää, miten joku voi nauttia kauhallisesta bearnaisekastiketta ruokansa päällä tai sohvalla loikoilusta. Se vaan on tällä hetkellä niin IN tuoda esille sitä, miten onneton olinkaan kun tein näin. Miten kankeaksi tulin, kun kävin vaan salilla ja miten huono itsetunto minulle tuli kun punnitsin ruokani. Okei – se ei sopinut sulle tehdä asioita noin, mutta onko vika todella ollut pelkästään salitreenissä tai kotitalousvaakassa vai suhtautumisessa, mielen treenaamattomuudessa, motiveeista lähteä moista edes tekemään. Sama homma toimii toisinkin päin: sokeri/maito/kofeiini/poikaystävä/gluteeni pilasi elämäni. Ei sekään välttämättä aivan yhdestä asiasta kiinni ole. Hyvinvointi-alaan liittyy myös paljon trendejä, joista tällä hetkellä tavoitteellisuus ei ole korkeimmalla vaan johtoasemaa vetää lepo. Mikä ei ole lainkaan huono asia, sen oltua niin kauan vaiettuna. Kunhan pidetään mielessä, että väsymys ja ylikuntotila eivät ole toistensa synonyymit.

Mä oon itse nähnyt ja kokeillut montaa eri tyyliä ja ajatustapaa näiden asioiden toteutuksessa. Mielestäni kenenkään ei tarvitse liikkua monipuolisesti voidakseen hyvin: viikon aikana tulee salitreeniä, juoksulenkkiä, venyttelytunteja, koiralenkkejä, spurtteja ja työpaikan sählytreenit. Kuntosaliharjoittelu on esimerkiksi mulle niin täynnä mahdollisuuksia, että suurimmaksi osaksi joudun pidätellä itseäni tekemästä liikaa kaikkea. Toiselle juoksukunnon parantaminen on aivan riittävän monipuolista. Monipuolisuus tulee sen kautta, että hallitsee oman kehonsa aika lailla täysin, on liikkuvuutta, intoa, mielikuvitusta, palavaa halua ja tutkimusmieltä. Kenenkään ei myöskään tarvitse syödä viikon jokaisena päivänä ja jokaisella aterialla monipuolisesti kalaa, riisiä, avokadoa, kasviksia, marjoja, ripaus sitä ja toinen tätä. Monipuolista syömistä voi ajatella päivätason sijaan viikkotasolla, eikä 10 erilaisen hedelmän lisääminen ruokavalioon ole ainut, tai ainakaan toimivin ratkaisu, monipuoliseen syömiseen. Ei tarvitse pitää herkkupäiviä, jos ei tykkää sokeriövereiden sivuoireista tai sitten voi pitää jos se on tärkeä tapa nauttia viikonlopusta ja pitää sosiaalisia suhteita yllä.

Me halutaan usein ajatella, että hyvinvointia tukemaan ja parantamaan tarvitaan nimeomaan tämä omega3-kapseli tai, että juuri aamupalan yhteydessä juotu vastapuristetun luomu-sitruunan mehu on avain onneen. Niin simppeleitä nämä hyvinvointi-asiat eivät kuitenkaan ole (olisipa). Myös se ilmiö, että tavallaan kerätään motivaatiota ja lähdetään sen huippumotivaation kanssa noudattamaan jotain uutta ja ihmeellistä on yleistä. Kun matkalle osuu yksi kivi tai kanto niin motivaatio laskee ja hommat menee pipariksi. Tai viimeistään siinä vaiheessa, kun se uusi ja ihmeellinen alkaa muuttua tavalliseksi ja rutiiniksi. Me halutaan lisää! Tämä on aivan yhtä lailla naisten kuin miestenkin keskuudessa tapahtuvaa. Pitkäjänteisyys ja tavoitteen kanssa eläminen ei ole meidän vahvuus. Mieluummin valitaan kolme viikkoa täysillä näin ja kahden viikon loma Turkissa. Sitten taas 3 noin ja 2 näin. Ruuvia kireämmälle.

Hyvinvoinnin vastakohta on pahoinvointi. Jos ihminen kokee voivansa huonosti niin jotain täytyy muuttaa. Muutos tarkoittaa jokaiselle eri asioita, joten tiedustele itseltäsi että mikä on todella se asia mitä nyt tarvitset. Onko se tarkka tavoite, onko se sääntöjä, onko se loma, tyttöjenilta, treenityylin muuttaminen, kasvisruoka? Onko ongelma jossain aivan muualla kuin syömisessä tai treenimotivaatiossa? Esimerkiksi parisuhteessa tai siinä, ettet osaa sanoa ei ja teet töitä ympäri vuorokauden. Ylipäänsä lyhyet ajanjaksot laittaa ihmisen antamaan 110%, mikä taas on vaikkapa elintapojen muuttamisen kannalta vääristynyt käsitys. Elämää ei voi elää niin ja pysyvää muutosta ei tehdä kuureilla. Samaan aikaan kuitenkin se, että näkee ja kokee pystyvänsä suuriin lisää uskoa itseensä eli haastetta täytyy olla. Ihminen oikeasti motivoituu älyttömästi itsensä voittamisesta. Kaksipiippuinen juttu siis, jossa jälleen kerran mielen on oltava aktiivisesti ja kypsästi mukana. Vaatii aivan hulluna toistoja tulla sinuksi uuden kanssa, joten tapojen muuttamiselle on annettava pitkäaikainen mahdollisuus. Sellainen ajanjakso, jossa tulee takuulla vastaan nousut ja laskut — vain näin oppii ottamaan uuden osaksi elämää terveellä ja pysyvällä tavalla.

Mulle hyvinvointi on siis sitä, että mieli voi hyvin. Ainakin useammin kuin huonosti. Mikään elämätyyli ei kuitenkaan poista ihmiselämän raadollisuutta ja vastoinkäymisiä.

LIHOMINEN JA PARISUHDE

Käsittelyssä niin muhkea aihe, että siitä ollaan tehty jopa oma tv-ohjelmansa rahapalkintoineen. Mun inspis tähän postaukseen tuli silti aivan oman elämän kautta, oman lihomiseni kautta ja sen kautta kun yksi kaunis päivä mietin että olenko huijanut kumppaniani tämän suhteen aikana lihomalla niin paljon. Lihominen parisuhteessa on enemmän sääntö kuin poikkeus ja ehkä meille naisille suurempi haaste. Naiset tykkää usein herkutella ja yhteiset leffaillat ja kokkailut saattavat näkyä ennen pitkää myös vyötäröllä. Kun mies vetää rullakebabin niin mitään ei tapahdu. Kun nainen vetää, usein sen saman kokoisen rullakebabin, plus sokeriöverit päälle niin se ei tule buustaamaan aineenvaihduntaa. Ei tule. Ei ainakaan suurimmassa osassa tapauksia.

Meidän ensimmäinen yhteiskuva

Me ollaan oltu kimpassa vakavasti aika lailla 3 vuotta. Samat 3 vuotta sitten kilpailin viimeksi Body Fitness -kisoissa, joihin en koskaan ehtinyt kisakireäksi mutta ihan sutjakan näköiseksi ja kokoiseksi kuitenkin — sellaiseksi 50-kiloiseksi. Me ollaan siis jonku mielestä jo aika pitkään yhdessä kuljettu fitness-pari. 😀 Kisoihin mentäessä sitä harvoin ymmärtää omaa kokoaan tai ehtii miettiä kehonkuva-asioita, mikäli oma lähtöpaino huitelee jossain +20 kieppeillä. Sitä vaan pudotetaan niin paljon ja yleensä myös tiukalla aikataululla, kuin pystytään. Mulle on ikävä kyllä ollut enemmän normaalia olla 70- kuin 50-kiloinen, joten ”pieni” lihominen ei hetkauta välttämättä samaan tyyliin kuin mitä ulkopuolinen voisi olettaa. Juuso on ilmeisesti nähnyt mut vähän tuhdimpanakin pakkauksena jo joskus aikoinaan, eikä ilmeisesti ole sitä mieltä että siinäkään olisi mitään vikaa. Kuitenkin mulle itselleni on tullut välillä sellainen fiilis, että mahtaako häntä hävettää tai jopa vihastuttaa mun korkeaksi noussut paino. Nyt myöhemmin ollaan asiasta juteltu ja kuulemma ei todellakaan. Ainoastaan hän on ollut huolissaan ja halunnut mut terveeksi.

Jo kisadieetin loppuvaiheessa kärsin liudasta erilaisia oireita. Niistä vakavimpana ihon järkyttävät tulehdukset ja muut rajun atopian ongelmat. Viimeksi olin kokenut vastaavan taudinkuvan 7 vuotta takaperin, joten pitkän oireettoman kauden jälkeen KOVA stressi purkautui paskalla tavalla ja ilmeni myös iho-oireina. Kisojen jälkeen homma oli räjähtänyt käsiin ja ainut mitä pystyin ajatella oli se iho ja mitä tulen sen kanssa tekemään. Samaan aikaan sairastin tietämättäni kilpirauhasen vajaatoimintaa ja varmasti kaikenlaista muutakin, mutta iho oli se mitä itse mietin koko ajan ja asia jolta en saanut sekuntinkaan mielenrauhaa. Tänä päivänäkään en ole terve, mutta huomattavasti terveempi jo.

7 alkavat luvut kohti kovaa henkistä ja fyysistä väsymystä. Muista viimeisen kuvan ottohetkellä, kun jaksoin piiitkästä aikaa ulos 5 minuutiksi.

Kisojen jälkeen tulee tottakai nälkä ja tekee mieli herkkuja, mutta en ole koskaan aikaisemmin ollut niin säntillinen näiden asioiden kanssa kuin 3 vuotta sitten. Mä olin todella tarkka. Lisäksi Juuso ei syönyt herkkuja ja oli äärimmäisen kireässä kunnossa ympäri vuoden, joten meidän suhteeseen ei oikeastaan kuulunut leffaillat ja sipsikulhot. Salilla käytiin yhdessä ja treenit luisti hienosti. Siitäkin huolimatta, että itse pystyin nukkua ainoastaan lääkkeillä sen pari tuntia yössä koska iho kutisi niin lujaa. Ja olihan siinä kaikenlaista muutakin, henkilökohtaista haastetta elämässä tuolloin jotka olivat kuin vettä kiukaalle… Ramppasin lääkärissä ihan jatkuvasti erilaisissa tutkimuksissa ja söin jos mitäkin lääkettä. Silloin olin siinä epätoivon maksimaalisessa tilassa, että minkä tahansa pillerin joku hoitaja olisi mun eteen tuonut niin olisin sen nielaissut paremman huomisen toivossa. Niinpä söin pitkään kortisonia ja kilpirauhashormonia, unilääkkeitä ja kaikkea muuta paitsi masennuslääkkeitä, joita niitäkin ehdotettiin. Iho lähti paranemaan jossain vaiheessa, pitkän pitkän taivaleen jälkeen ja saatoin katsoa itseäni peiliin ensimmäistä kertaa aikoihin. Hups. Taisin olla 75-kiloinen. Juuso oli vieläkin vieressä.

3 vuotta sitten, ”pahimmillaan” ja nykyään

Juuso ei ole koskaan sanonut mulle mitään mun painosta, koosta tai käyttäytynyt siten että niissä olisi mitään vikaa. Oon aina kokenut itseni täysin hyväksytyksi ja rakastetuksi, eikä mun paino ole vaikuttanut meidän elämään sillä tavalla. Vaikka toisaalta taas on vaikuttanut paljonkin siinä vaiheessa, kun olen asian sisäistänyt ja itkenyt silmät päästä, että miten ja miksi. Nyt, kun olen pudottanut kovimmat kilot harteiltani niin myös Juuso uskaltaa sanoa mulle mikäli sorrun mollaamaan itseäni. Meillä ei haukuta omaa peilikuvaa kummankaan toimesta! En usko, että Juuson kauneusihanne on hoikka nainen enkä itse tietenkään toista mielyttääkseni kehoani sellaiseksi muokkaisikaan. Mutta siis muistan Juuson kyllä joskus lähellä kisoja maininneen, että nyt alkaa olee vähän turhan rasvaton naisvartalo ja eihän se mitään kaunista katseltavaa enää siinä vaiheessa olekaan.

Mä oon itse sellainen ihminen, joka rakastuu toisessa ennen kaikkea kaikkeen muuhun kuin ulkonäköön ja tuntuu, että kumppanini olisi samanlainen. En ole koskaan etsinyt seuraa ulkonäkö edellä tai edes ajattele perinteisen viehättävyyden välttämättä sitä olevan. Kauneus lähtee ihan aina sisältäpäin. Se mitä Juuso on mulle sanonut tai miten hän on ollut tässä pitkässä projektissa mukana niin ainoastaan tukemalla. Vaikka kaikki muu olisi ollut perseestä niin tämä parisuhde on ollut täydellinen tuki, turva ja maailman paras paikka. Mä tiedän ja Juuso tietää, että en ole syönyt itseäni isoksi tai muuttanut elämäntapojani epäterveiksi vaan sairastanut pitkään sairautta, jota en ole osannut hoitaa. Monen muun tavoin olen ainoastaan tiukentanut ruokavaliotani ja lisännyt liikkumistani, vähentänyt lepoa ja tullut todella vainoharhaiseksi oman kroppa-taisteluni kanssa. Tässä kuvaan tavallista aineenvaihdunta-ongelmasta kärsivää. Been there done that – ei toimi. Tekisin ehdottomasti kaiken vastaavan hänen eteensä ja kyllä mä olen mielestäni oman roolini ihan kivasti hoitanutkin ja ollut lihomisesta huolimatta ihan helvetin ihana tyttökaveri. 😀

Aina tukena
Salikuvat silloin ja nyt.

Kenen asia on puuttua toisen lihomiseen? Sanoisin, että pahinta olisi ollut jos kumppani olisi nostanut kissan pöydälle rumin sanoin tai ilmoittanut meidän pullukka-ohjelmaan. Meillä on myös ollut helppoa siinä mielessä, että toinen ei kanna kotiin herkkuja, yllytä syömään tai ole millään tavalla omilla valinnoillaan vaikeuttava tekijä toisen projektissa. Meidän elämäntavat ovat samanlaiset ja sitä kautta me ollaan alkujaan tavattukin. Arvostan aivan älyttömästi kumppaniani ja hänen tapaansa hoitaa asiat hienotunteisesti. Ei todellakaan ole ollut helpoin reissu elää mun kanssa, mutta sitkeästi se jaksaa. Ilman Juusoa en olisi koskaan päässyt näin hyvään tilanteeseen, jossa olen nyt joten taidetaan olla aikamoinen tiimi.

Kun sanotaan, että rakkaus on ylämäkiä ja alamäkiä niin se todella tarkoittaa sitä. On heikkoutta lähteä menemään yrittämättä korjata tilanteita, joissa ei tarkoituksellisesti satuteta toista. Mun mielestä parisuhde on aina kahden kauppa ja toisen eteen on oltava palava halu tehdä uhrauksiakin. Oli ne sitten ajallisia, taloudellisia tai mitä tahansa. Moni meistä sairastuu jollain tasolla elämänsä aikana, tulee vastaan työttömyyttä ja läheisten menettämistä, joten näissä kaikissa tilanteissa nimenomaan kumppanin vahvuutta testataan. Siihen on syy, että kaksi ihmistä löytävät toisensa. Suhteessa on pystyttävä luottamaan siihen, että minä autan sinua ja sinä autat minua. Aina.