KISOISTA PALAUTUMINEN

Viime postauksesta on taas kulunut sen verran aikaa, että täytyy vähän karsia mitä kirjoitan yhteen tekstiin. Vaikka pettymys kisoista oli hetkellisesti pieni maailmanloppu niin täytyy sanoa, että palautuminen on lähtenyt käyntiin paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Heti kisojen jälkeen sairastuin pari viikkoa kestäneeseen flunssaan, enkä edes muista milloin olisin viimeksi ollut tuollaisessa kunnon taudissa. Siinä sitä sitten oltiin omien ajatusten kanssa vankina neljän seinän sisällä ja hyvä niin. Treenaamattomuus ja silkka oleminen olivat parasta mitä hetkeen on tapahtunut.

Mä voisin kuvailla oloani tällä hetkellä niin, että oon enemmän hereillä kuin tosi pitkään aikaan. Kaikki aistit on terävät. Mä näen, kuulen ja tunnen voimakkaasti. Tuntuu, kuin palaneet sulakkeet olis jälleen toiminnassa. Usein, kun juttelen ihmisten kanssa urheiluun sitoutumisesta tai juuri kilpailemisesta niin vertaan kisadieettiä pääsykokeisiin. Siihen, että annat tietyn ajan elämästäsi yhdelle asialle, jossa sun ainut tehtävä on tiettynä päivänä osata mahdollisimman paljon ja hyvin. On yksi näytön paikka ja onnistuminen on pienestä kiinni. Tuona aikana napsautellaan kytkimiä pois päältä ja mitä lähemmäs h-hetki tulee, sitä enemmän kytkimiä on off-asennossa. On pystyttävä keskittymään ja häiriötekijät vaikeuttavat hommaa. Osa muuttaa luku-urakan ajaksi mökille, jonne vanhemmat tuovat kerran viikossa soutuveneellä ruokaa ja toiset elävät huomattavasti rennommin, eikä se ole lukemisesta pois koska laatu korvaa määrän. Ihmisiä on monenlaisia ja luonne määrittää paljolti sen, mikä tyyli sopii kullekin. Valmennuskursseilla annetaan valmiita lukemisen malleja oppilaille aina post-it-lapuista itsetehtyihin muistipeleihin ja kaikkeen näiden väliltä. Toinen askartelee pari kuukautta mökillä ja toinen käy samaan aikaan töissä, hoitaa kotia ja perhettä ja lukee perinteisempään tyyliin 5 tuntia päivässä. Molemmilla tyyleillä lopputulos voi olla sama, eikä voida sanoa mikä on parempi. Ihan samoin on kilpailemisessa ja kisoihin valmistautumisessa. Tapoja on monia, tekijöitä on monia ja ohjeiden laatijoita on monia. Samoin kuin motiiveja tekemiselle.

Mä oon itse sellainen tyyppi, että sytyn täydestä keskittymisestä ja jopa hullusta omistautumisesta. Siinä on jotain tosi kiehtovaa ja ylipäänsä kurinalaisuus yhdistettynä vaikkapa juuri kilpaurheiluun on mulle järkeenkäypä yhdistelmä. Sellainen tyyli olis mulle mieluinen ja nauttisin siitä. Voi kuitenkin olla, että se on nimenomaan tyyli mikä ei sovi mulle vaan nimenomaan vahvistaa niitä piirteitä mussa, jotka haittaavat prosessia. Kyllä mä huomaan sen itsekin valmennustyötä tehdessäni, että perfektionistit ja ylianalysoivat luonteet ainoastaan villiintyvät tarkkojen sääntöjen kanssa. Övereiden vetäminen on koko ajan liipaisimella ja stressikäyrä huutaa punaista. Pääsykokeisiin lukeminen ja itse koetilanne vaatii lähes täydellistä onnistumista, eikä kukaan ihminen jaksaisi ympäri vuoden panostaa yhteen asiaan niin vahvasti. Se on ahdistavaa. Sisäänpääsyn jälkeen opiskelu itsessään ei ole yhtä kovaa hommaa vaan se rakentuu edes jossain määrin inhimillisestä jaksotuksesta. Tenteissä ei ole pakko olla paras, ellei itse itseltään sitä jatkuvasti vaadi. Fitness-kisaajan ei ole pakko, tai millään tasolla edes suotava, olla ympäri vuoden beast-modessa kehittyäkseen hyvin ja pärjätäkseen tulevissa kisoissa. Se on tosi raskasta elää koko ajan siihen malliin, kuin lukisi pääsykokeisiin tai siihen malliin, kuin kisat olisivat 3 viikon päästä. Tuli perseen alla toimii buustaajana, mutta harvemmin elämäntapana. Täällä on yksi hyvä esimerkki.

Tästä sekavasta vertauskuvasta päästään takaisin mun tilanteeseen. Tämä kisa määriteltiin jo alkaessaan meikäläisen kisauran päätepisteeksi, mutta en voi kuitenkaan sanoa ettenkö enää ikinä kilpailisi. Fitnessmaailmasta en ainakaan katoa vaan siirryn vielä vahvemmin valmennuspuolelle, jonne mielestäni ehdottomasti kuulunkin. Tämä päätös tarkoittaa mun kohdalla sitä, että en elä enää kuten tähän asti ja nyt en puhu ainoastaan syömisen ja treenaamisen suhteesta, laadusta ja määrästä vaan ennen kaikkea omasta ajatusmaailmastani, tarkemmin sanottuna identiteetistäni. Mä palan halusta olla muutakin, kuin kisaaja-etuliitteinen versio itsestäni koska todellisuudessahan se on pelkkä filtteri sen kaiken oikean päällä. En tiedä olenko jossain vaiheessa valmis kertomaan, kuka täällä oikeasti kirjoittaa vai jäänkö mysteeriksi, mutta ainakin koen toteuttavani tällä hetkellä itseäni hyvinkin vahvasti ja nautin siitä. Tämä laji pitäisi tunnetusti olla itsensä jatkuvaa kehittämistä ja paremman version muokkaamista, eikä mun kohdalla ”enemmän ja paremmin” ole enää viemässä mihinkään. Se on mulle oikeastaan yksi iso vitsi, eikä paljon tekeminen tarkoita mulle enää juurikaan muuta kuin aikaisia herätyksiä ja suorittamista. Jokainen pystyy noihin kahteen asiaan, jos haluaa.

Mä pystyn myöntää olevani riippuvainen kehittymisestä, joten kisakunnon ”menettämistä” paljon pahempi asia on tuloksen mittaamisesta luopuminen. Nyt, kun mun tavoitteet ovat jotain huomattavasti laajempaa, kuin isompi takareisi tai parempi lihaserottuvuus niin tasan ainut keino elää on nauttia siitä mitä tekee. Mä voin tällä hetkellä ihan hemmetin hyvin ja se tulee olemaan mun mittari nyt ja jatkossa. Kilpailukunto on hetkellinen tila, jossa ihminen on aliravittu ja aina jollain tapaa ylirasittunut, joten sitä tilaa on järjetöntä ylläpitää. Urheilussa, etenkin kilpatasolla, on tottakai paljon epäinhimillisiä tilanteita, joita handlataan pääosin sen vuoksi koska kisat ovat niin tärkeä juttu ja sekin on mun mielestä hienoa, kunnioitettavaa ja kertoo intohimosta sekä omistautumisesta. Mua ei ole yllättänyt enää pitkään aikaan lajin vaativuus ja moni kilpailija onneksi ymmärtää mihin ryhtyy. Aina parempi, jos sen ymmärtää myös mahdollisimman moni muu, oli kyse sitten perheenjäsenestä tai fitneksestä kiinnostunut seuraaja.

Oon itse aina hakenut elämältä tunteita, jotka saavat mut kokemaan jotain selittämätöntä ja pitkän kisavalmistautumisen jälkeen hyvin pienet ja arkiset asiat toimivat tunteiden piikkaajina. On hienoa, miten sitä on oppinut arvostamaan elämää!

KUNPA ELÄMÄ OLIS AINA HYMYÄ JA HYVÄÄ ASENNETTA

Negatiivisuuden ja positiivisuuden väliin mahtuu onneksi paljon muitakin asenteita, mutta koska lokeroiminen ja leimaaminen on ihmiselle luontaista niin olet joko tai. Mä oon itse ollut aina tosi hyväuskoinen etenkin ihmisten suhteen ja toiveikkaasti luottanut myös aina siihen, että asiat järjestyy. Eivät kuitenkaan itsestään vaan silloin, kun niiden eteen tehdään töitä. Kasvatus on ollut sellainen, että mikään ei tule ilmaiseksi eikä kyse ole tavaroista tai rahasta vaan ihan elämästä noin yleensä. Asiat eivät vain tupsahtele. Me ollaan aina puhuttu asioista niiden oikeilla nimillä, riidelty jos siltä on tuntunut ja nähty, ettei kaikki ole aina omasta asenteesta kiinni vaikka miten yrittäis. Onko se sitten realismia vai mitä, mutta joskus elämä potkii päähän ja on tilanteita kuin se kuuluisa hyvä asenne ei edes sovi käytettäväksi.

Onnistuminen, ilo ja kaikki muu vastaava vetävät puoleensa positiivisuutta ja jokaisen on helppo yhtyä siihen. Juhla on juhlaa, mutta mites se kaikki muu? Mun mielestä ihmisen vahvuus määritellään vaikeuksien käsittelyn kautta ja siihen oikea ratkaisu ei ole vaikeneminen. Onko se koskaan toiminut kellään? Nieleskellään ja esitetään, etsitään aina pelkästään ne asioiden valoisat puolet eikä puhutakaan muusta… Esimerkillinen voi olla monella tapaa ja, jos ajattelen itseäni jonkinlaisena esimerkkinä niin ei se varmasti ole vuoden iloisin -titteli, minkä saan. Ihmisyys on tunteita, se on toisinaan myös kovuutta itseään kohtaan, jos haluaa kehittyä. Mulle yltiöpositiivisuus on piirre, mitä en koskaan tule tavoittelemaan ja näen sen hyvin haitallisena keinona päästä eteenpäin. Se on vähän sama asia, kuin katsoisi valmiiksi naurettua saippuaa tv:stä ja mä en katso. Mieluummin valitsen dokumentin jostain aidosta aiheesta ja aidosta opetuksesta — se kertoo musta varmasti jotain. Tahdon mieluummin olla se kenelle soitetaan, kun tulee paha paikka kuin se jolle soitetaan vaan, kun on bileet. Ihmisissä mua kiinnostaa rosoisuus, epätäydellisyys ja elämänkokemus. Mun suhde negatiivisvivahteisiin aiheisiin on enemmänkin kotoisa, kuin kaukaa kierrettävä ja pelottava.

Ihminen reagoi ja on kypsää osata hallita tunteitaan. Mä en ole tyyppi joka saa raivokohtauksia, eikä pysty hillitsemään itseään. Olen herkkä ja rakastava, kyyneleet tulevat helposti, halaan ja kerron jos tykkään susta. Esimerkkinä mun kisassa kokema pettymyksen ja surun tunne hillittiin ilman muuta kilpailutilanteessa ja kilpailupaikalla, mikä on urheilijamaista käytöstä. Se hillittiin ruokapöydässä ja julkisilla paikoilla. Omassa hotellihuoneessa itselleni tärkeän ihmisen kanssa purskahdin itkuun yllättävällä hetkellä ja sen jälkeen tuli ajatusten purkautuminen. Jos joku kysyy multa miten kisat meni niin sanon rehellisesti, etteivät mielestäni kovinkaan hyvin. Yleensä tästä seuraa keskustelu, jossa on mahdollista avata asiaa laajemmin. Toiset menevät lukkoon kuullessaan ”mitä kuuluu” -kysymykseen muun vastauksen kuin ”hyvää”, mutta sitä ei sitten ehkä kannata kysyä multa. Saatan vastata rehellisesti, enkä valehtele. Homma toimii myös päinvastoin, eli ei mulle ole minkäänlainen ongelma kehua kun siihen on aihetta.

Ensimmäinen sääntö onkin olla aito ja sallia itselleen ihmisen perustunteet. Rakastan paljon, sekä tärkeitä ihmisiä että elämää ja olen hyvin paljosta kiitollinen päivittäin. Mulla ei koskaan ole olo, että elämäni olisi huonoa, mutta se ei poista sitä, että olen myös kova haaveilemaan ja haastamaan itseäni. Mulla on intohimo asioita kohtaan ja se on yksi suurista kiitollisuuden aiheista, koska tiedän etteivät kaikki tunne samoin. Tunnistan itsestäni monia vahvuuksia, enkä pelkää käyttää niitä. Uskon itseeni, mutta tahdon myös kehittyä. Se vaatii kriittisyyttä, jos tavoite on edetä jotain päämäärää kohti. Mun mielestä negatiivisuus on jotain muuta. Se on sitä, ettei mistään tule mitään, eikä mihinkään varsinkaan itse pysty vaikuttaa. Elämä vaan on tällaista. Tämän ajatusmaailma sotii täysin mun elämänasennetta vastaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö koskaan valittaisi tai sanoisi että elämä on epäreilua koska kyllähän se välillä on. En kuitenkaan muista ainuttakaan tilannetta, kun olisin jäänyt vellomaan ja heittänyt hanskat tiskiin tai lopettanut yrittämisen. Uhonnut olen monestikin, mutta matka sanoista tekoihin on pitkä.

On jotenkin hassu ajatus, että mikäli koet negatiivisia tunteita, tarkoittaa se automaattisesti sitä ettet nauti siitä mitä teet. Kyllähän parisuhteessa, työssä, urheilussa, häiden suunnittelussa, opiskelussa ja lasten kasvatuksessa on hetkiä, kun homma ei maistu mutta ei se sitä tarkoita että tahdot palauttaa lapsen tai erota. Pitkäjänteisyys on jotain hyvin arvokasta ja siihen liittyy aina tunnevaihtelut, ylämäet ja alamäet. Yhden illan juttu tai avantoon hyppääminen voivat olla negatiivisia kokemuksia, jotka jäävät yhden kerran kokeiluun, mutta elämäntyö tai pitkän ajan projekti ei todellakaan kaadu yhteen huonoon kokemukseen. Ehkä tämä nykyajan kärsimättömyys on vaikuttanut siihen, ettei näitä enää osata erottaa toisistaan. Mitä tapahtui pitkän tähtäimen palkinnoille ja oppimisesta nauttimiselle? Me voidaan kritisoida kumppanissamme yhtä piirrettä tai myöntää, että työ on muuten tosi jees mutta yövuorot ovat perseestä. Me voidaan kritisoida kovallakin kädellä lavakuntoamme tai suoritustamme yhdessä pelissä, mutta eihän se tee koko lajista tai koko urheilijasta huonoa.

SE RIITTÄÄ, KUN PARHAANSA YRITTÄÄ

Yksi suuri projekti tuli viikko sitten päätökseen eli kisat on kisattu ja käteen jäi pronssia. Olen asiaa jo puinut lähes kyllästymiseen asti ja aiheet vanhentuvat somessa nopeasti, joten tämän analysointi blogissa saattaa olla myöhäistä. Tahdon kuitenkin kirjoittaa vielä postauksen aiheesta, koska matkaa on täälläkin seurattu enemmän tai vähemmän tiiviisti. Jos olisin tullut kirjoittamaan heti kisojen jälkeen tai muutamana sen jälkeisenä päivänä niin tämä teksti olisi hyvin erilainen. Tähän päivään mennessä olen ehtinyt käydä läpi surun, vihan ja pienen masentuneisuuden, mutta nopeasti se mieli selkeytyy eli tunnepurkaus tasaannutti mielen hyvin.

Viikko ennen kisoja

Sijoitushan ei ollut mulle millään lailla pettymys, koska paremmat menivät ansaitusti ohi ja itse olisin tuomaroinut aivan samoin. Olin kuitenkin pettynyt siihen mitä toin lavalle ja millaiseen lavakuntoon kroppani saatiin viritettyä. Vaikka joku olisi sitä mieltä, että siltä mä näytän niin mulla on eri totuus. Vaikka oma silmä sokeutuu dieetin edetessä niin mulla on kuvia jokaiselta päivältä, joten voin käsi sydämellä sanoa, ettei parasta minua nähty taaskaan. Näin ollen oma tavoitteeni jäi lunastamatta ja hampaankolossa on edelleen usko siihen, että pystyn parempaan. Mun oma vahvuus on usko itseeni ja muistan elävästi sen, miten vuoden 2014 kisojen jälkeen se jotenkin mureni täysin. Nyt oli vähän samanlainen fiilis, mutta sen verran olen kuitenkin saanut itseäni vuosien varrella vahvistettua, ettei mua yksi epäonnistunut kilpailukokemus enää kaada. Vahvistaa vaan! Dieetti opettaa paljon, kisatkin opettaa jotain, mutta eniten opettaa kisojen jälkeinen aika, kun fitness-lasit laitetaan syrjään.

Mulla liittyi tähän kisaan aivan valtavasti odotuksia ja tunteita, sekä myös sellaista ”kaiken tämän työn ja panostuksen jälkeen…” -ajattelua. Oma panostukseni ei arvotu mulle sillä perusteella, että olenko tehnyt enemmän tai vähemmän duunia muihin verrattuna, vaan peilaan sitä ainoastaan omaan itseeni ja tällä kertaa koin todella tehneeni joka hetkisen kaikkeni. Halusin lunastaa visioni ja saada hienon päätöksen, joten sen vuoksi petyin. Olen ilman muuta itsestäni ylpeä ja tiedän kehittyneeni monessa mielessä paljon. Vaikka kisat meni miten meni niin kukaan ei voi poistaa sitä kaikkea työmäärää mitä tuonkin eteen tehtiin. Pettymyksessä kyse ei missään nimessä ollut menestyksestä, titteleistä tai EM-edustuspaikasta. Mä oon niin diippi ja tunteellinen tyyppi, että kiedon jokaiseen projektiini, jokaiseen ihmissuhteeseeni ja jokaiseen asiaan, johon ryhdyn niin paljon tunnetta että usein lopussa vähän sattuu. Se, että olen valmis laittamaan aikaani asioihin tai ihmisiin tarkoittaa aina sitä, että niillä on mulle paljon merkitystä ja juuri siitä on kyse tässäkin tapauksessa. Ei ne ollut vaan kisat. Se oli mulle piiiitkä projekti ja hetki hetkeltä se sai ainoastaan lisää merkityksiä, mitkä eivät edes urheiluun liittyneet. Ne liittyivät luottamukseen, henkiseen kehitykseen ja toisinaan myös kehittymättömyyteen ja kaiken kaikkiaan mulle aukesi tasaisin väliajoin muistuksia omista vahvuuksistani ja heikkouksistani. Siinä vaiheessa, kun stressi laukeaa kisojen jälkeen niin aika paljon asioita lävähtää vasten kasvoja.

Urheiluun liittyy valtavasti tunnetta ja lajit, joissa valmistaudutaan pitkään yhteen kisaan ovat siinä mielessä vielä raadollisempia, että uutta mahdollisuutta ei ihan heti tulekaan. Kun mokaat niin se on siinä ja yrität vuoden päästä uudestaan, jos pystyt. Koska valmistautuminen kestää pitkään, on näin ollen myös se psyykkinen fokuksen kanavoiminen kauan yhdessä päämäärässä. Se onkin mun mielestä kovinta esimerkiksi juuri fitness-kisoihin valmistautuessa, vaikka toki fyysinen palautuminen on myös iso osa meidän lajia. Urheilu ei ole ”vain urheilua” silloin, kun harjoitellaan, mutta onhan se ”vain urheilua” kun ajatellaan mitä kaikkea tärkeämpääkin elämässä on. Tämä tosiasia ei kuitenkaan poista sitä, etteikö saisi tuntea esimerkiksi pettymystä tai olla surullinen epäonnistuessaan itselleen tärkeässä tavoitteessa. Mä oon aina pitänyt tunteiden piilottamista ja vähättelyä tosi huonona tapana käsitellä asioita. Niillä ei vaan saa loukata muita, mutta ei kai sitä nyt ainakaan itselleen kannata alkaa esittää että kaikki on hyvin, jos oikeasti harmittaa. Pääsee huomattavasti nopeammin eteenpäin, kun purkaa sydäntään. Ymmärrän, että sivusta seuranneille on säikäyttävää nähdä, että joku kehtaa tirauttaa kyyneleen kameralle ja olla itsekriittinen, mutta ei se mulle ole mitenkään häpeällistä näyttää tunteitani. Voin hyvin ilmaista, että näytin omasta mielestäni huonolta ja se on edelleen totta. Se on mun lavakunto mitä kritisoin ja sen läpikäyminen on tärkeää, jotta voisi jatkossa kehittyä. Kyllä jääkiekkoilijakin katsoo suoritustaan videolta ja myöntää tehneensä huonoja ratkaisuja, syöttöjä ja mokanneensa varmoja maalipaikkoja.

Kilpaurheilussa kroppa ja mieli ovat kovilla ja urheilusta tulee iso osa identiteettiä. Mä tiedän, että osan mielestä ne olisi hyvä erottaa toisistaan, mutta mä taas koen että ne olis parempi nimenomaan yhdistää niin että urheilijaminä ja ei-urheilijaminä oltais yksi kokonaisuus. Tähän oon itse pyrkinyt ja pyrin edelleen. Niin kauan, kuin urheilen ja panostan itseni kehittämiseen päivittäin niin kyllä se urheilija olen aivan yhtä lailla minä. Kilpailija-minä on sitten asia erikseen, koska se näyttäytyy kerran muutaman vuoden välein.